Tästä asiasta on tullut lähes pakkomielle. Mä ajattelen 24/7 sitä, että mä jään yksin ja en saa aviomiestä rinnalleni ja etten koskaan koe minkäänlaista parisuhdetta. Tietysti tulee heti ensimmäisenä mieleen, että: ”Hei come on! Ei toi ole realistista! Kyllä sä joskus jonkun löydät!”, mutta kun ei. Mä en vaan osaa ajatella niin kauas tulevaisuuteen, että se olisi joskus mahdollista, parisuhde ihan oikean miehen kanssa. Voi luoja, tekisin kaikkeni jottei mun tarttis miettiä tätä aamusta iltaan ja mä hoen koko aika itselleni: ”Kyllä sä varmasti jonkun mukavan miehen joskus löydät!”. Ei auta, samat ajatukset vellovat päässäni aamusta iltaan enkä saa mielenrauhaa. Mä todella usein purskahtelen itkuun tän asian takia, useimmiten töissä, koska huomaan mistä kaikesta jään ulkopuoliseksi. Kotona neljän seinän sisällä en tiedosta asiaa niin paljoa(,vaikka mietinkin sitä aika lailla).
Tänään katselin kaupassa uusia alusvaatteita ja pari naista tuli siihen viereeni myöskin alusvaateostoksille. Molemmat naiset tahtoivat löytää jotain seksikästä, halusivat näyttää hyvältä miehiensä edessä. Mä purskahdin itkuun(tietenkin niin ettei muut huomanneet). Tuntuu, että mä jään kaikesta ulkopuoliseksi. Muut pariutuvat, muuttavat yhteen, menevät kihloihin, matkustelevat yhdessä, saavat lapsia. Mihin mun elämä kuluu? Kun seuraan tätä kaikkea sivusta ja haaveilen siitä, että ehkä mäkin joskus vielä. Mutta ei, mä en ole koskaan seurustellut. En usko, että se on ulkonäöstäni kiinni, sillä olen kaunis nainen ja tiedän sen itsekin. Valitettavasti ne kuuluisat plejeir-miehet huomaavat myös sen. Ja olen luonteeltani äärimmäisen kiltti, joten siinä mä sitten istun treffeillä pleijer miehen kanssa, joka tahtoo pyörittää useita naisia samaan aikaan ja se on sitten hienoa kun on saanut taas mun unelmat taas lentelemään, mutta ei kukaan oo vielä tahtonut sitoutua mun kanssa.
Ja tuntuu, että kaikkialle minne ikinä katsonkin näen pariskuntia, kihlasormuksia, lapsia, raskaana olevia naisia. Mun sydäntä pistää joka kerta kun nään jotain noista, koska olen kehittänyt sellaisen ajatusmallin itselleni, että sellanen ei vaan koskaan tule olemaan mun elämää vaikka tahtoisin - edes se parisuhde.
Mutta ensinhän pitää oppia olemaan yksin ennen kuin voi olla toisen kanssa? Aivan. Mä osaan olla yksin, olen hiton hyvä siinä. Mä oon aina ollut se ”erakko”. Mä olen matkustellut ulkomailla yksin, käyn yksin leffassa, käyn yksin ravintolassa. Yksin oleminen ei ole mulle ongelma, mä oon liian tottunut siihen ja mä nautin siitä. Tiedän kuitenkin, että parastahan se olisi kun saisi jakaa sen kaiken jonkun toisen kanssa. Mä olen matkustanut yksin maapallon toiselle puolelle monesti yksinäni, mutta jotenkin tuntuu että sen tahtoisi niin kovin jakaa jonkun kanssa. Ei se ole sama asia kertoa jälkeenpäin ystäville kuinka upea auringonlasku oli tai kuinka ihania aaltoja missä surffata.
En tahtoisi olla näin heikko. En tahtoisi elää tällaisessa ajatusmallissa etten löydä ketään. Tää syö mua sisältäpäin joka päivä enemmän.
Enkä tarkoita, että parisuhde olisi aina yhtä onnea, ei tietenkään missään ihmissuhteissa. Mutta sama ystävienkin kanssa... vaikka mä riitelenkin usein ystävieni kanssa, niin silti on äärimmäisen onnellinen ystävistään, vaikka juuri sillä hetkellä ystävät raivostuttaisivat. Ja ehkä jos kokisin edes parin kuukauden oikean suhteen, niin tietäisin mitä on käydä treffeillä, millaista on pussailla ja harrastaa seksiä pitämänsä miehen kanssa. Mä en tiedä ja siksi tästä on tullut niin iso möykky sisälleni. Tää tappaa mut.
Ja mulle ei auta, että sanoo, että mä tuun löytämään vielä jonkun. Se tappaa mut vielä enemmän sisältä. Ja se tappaa mut sisältä kaikista eniten, kun saan todella usein kuulla tämän tyylisiä kommentteja: ”No sun kaltaisella naisella on satavarmana mies!”, ”Miten tollainen hottis voi olla vielä sinkku?”, ”Ei ole olemassa miestä, joka ei tahtoisi olla sun kanssa.” Noi on randomeilta ihmisiltä joita en tunne ja saan kuulla positiivista palautetta ulkonäöstäni todella usein.
jatkuu...
Tänään katselin kaupassa uusia alusvaatteita ja pari naista tuli siihen viereeni myöskin alusvaateostoksille. Molemmat naiset tahtoivat löytää jotain seksikästä, halusivat näyttää hyvältä miehiensä edessä. Mä purskahdin itkuun(tietenkin niin ettei muut huomanneet). Tuntuu, että mä jään kaikesta ulkopuoliseksi. Muut pariutuvat, muuttavat yhteen, menevät kihloihin, matkustelevat yhdessä, saavat lapsia. Mihin mun elämä kuluu? Kun seuraan tätä kaikkea sivusta ja haaveilen siitä, että ehkä mäkin joskus vielä. Mutta ei, mä en ole koskaan seurustellut. En usko, että se on ulkonäöstäni kiinni, sillä olen kaunis nainen ja tiedän sen itsekin. Valitettavasti ne kuuluisat plejeir-miehet huomaavat myös sen. Ja olen luonteeltani äärimmäisen kiltti, joten siinä mä sitten istun treffeillä pleijer miehen kanssa, joka tahtoo pyörittää useita naisia samaan aikaan ja se on sitten hienoa kun on saanut taas mun unelmat taas lentelemään, mutta ei kukaan oo vielä tahtonut sitoutua mun kanssa.
Ja tuntuu, että kaikkialle minne ikinä katsonkin näen pariskuntia, kihlasormuksia, lapsia, raskaana olevia naisia. Mun sydäntä pistää joka kerta kun nään jotain noista, koska olen kehittänyt sellaisen ajatusmallin itselleni, että sellanen ei vaan koskaan tule olemaan mun elämää vaikka tahtoisin - edes se parisuhde.
Mutta ensinhän pitää oppia olemaan yksin ennen kuin voi olla toisen kanssa? Aivan. Mä osaan olla yksin, olen hiton hyvä siinä. Mä oon aina ollut se ”erakko”. Mä olen matkustellut ulkomailla yksin, käyn yksin leffassa, käyn yksin ravintolassa. Yksin oleminen ei ole mulle ongelma, mä oon liian tottunut siihen ja mä nautin siitä. Tiedän kuitenkin, että parastahan se olisi kun saisi jakaa sen kaiken jonkun toisen kanssa. Mä olen matkustanut yksin maapallon toiselle puolelle monesti yksinäni, mutta jotenkin tuntuu että sen tahtoisi niin kovin jakaa jonkun kanssa. Ei se ole sama asia kertoa jälkeenpäin ystäville kuinka upea auringonlasku oli tai kuinka ihania aaltoja missä surffata.
En tahtoisi olla näin heikko. En tahtoisi elää tällaisessa ajatusmallissa etten löydä ketään. Tää syö mua sisältäpäin joka päivä enemmän.
Enkä tarkoita, että parisuhde olisi aina yhtä onnea, ei tietenkään missään ihmissuhteissa. Mutta sama ystävienkin kanssa... vaikka mä riitelenkin usein ystävieni kanssa, niin silti on äärimmäisen onnellinen ystävistään, vaikka juuri sillä hetkellä ystävät raivostuttaisivat. Ja ehkä jos kokisin edes parin kuukauden oikean suhteen, niin tietäisin mitä on käydä treffeillä, millaista on pussailla ja harrastaa seksiä pitämänsä miehen kanssa. Mä en tiedä ja siksi tästä on tullut niin iso möykky sisälleni. Tää tappaa mut.
Ja mulle ei auta, että sanoo, että mä tuun löytämään vielä jonkun. Se tappaa mut vielä enemmän sisältä. Ja se tappaa mut sisältä kaikista eniten, kun saan todella usein kuulla tämän tyylisiä kommentteja: ”No sun kaltaisella naisella on satavarmana mies!”, ”Miten tollainen hottis voi olla vielä sinkku?”, ”Ei ole olemassa miestä, joka ei tahtoisi olla sun kanssa.” Noi on randomeilta ihmisiltä joita en tunne ja saan kuulla positiivista palautetta ulkonäöstäni todella usein.
jatkuu...
Vastaukset 19
Vanhimmat
Mutta miten korjaan ajatteluni? Kun mitkään ”Mä löydän miehen”-hokeminen ei tuota yhtään tulosta. Mä olen niin miehenkipeä ettei mitään rajaa. Mulla on oma elämä. Mulla on harrastuksia, mulla on ystäviä, mutta jos saisin edes kerran elämässäni kokea parisuhteen, niin olisin maailman onnellisin. Jotenkin en osaa edes ajatella, että kukaan mies tahtoisi lapsia kanssani vaan olen siinäkin aika paljon tullut siihen tulokseen, että minusta olisi ainoastaan yksinhuoltajaksi.
En tiedä näkyykö epätoivoni päällepäin, en usko, sillä useimmiten en jaksa edes kiinnostua kenestäkään, koska omaan tuon ajattelukuvion, että tuollakin miehellä on varmaan onnellinen tyttöystävä/vaimo kotona odottamassa.
Miksi ajattelen näin, vaikka mulla ei kait kaiken järjen mukaan ole mitään syytä? Olen vasta 20v. ja miksen osaa nähdä eteenpäin, vaikka eihän elämän pitäisi olla tässä ja nyt? Pelkään vain kuollakseni, että jään yksin ja etten löydä ketään koskaan ikinä. Tai tarkemmin sanottuna pelkään etten koe parisuhdetta, ei niinkään se että jäisin yksin., koska olenhan erakko luonteeltani muutenkin.
Pitäisikö mennä terapiaan vai mitä ihmettä?
Kun miten saisin itseni uskomaan ettei elämä ole aina niin tässä ja nyt, vaan elämää on huomennakin? Mä en jaksa vaan enää tän ongelman kanssa, eikä kukaan ota mua tosissaan.
Auttakaa.
20-vuotiaana tuollaisen murehtiminen on hippaisen ennenaikaista. En suuresti ihmettele sitä, ettei kukaan ota sinua tosissaan, koskapa ongelmasi näyttää kumpuavan lähinnä perspektiivin puutteesta. Morrisseyn sanoin: "I was driving my car/I carshed and broke my spine/So yes, there are things worse in life than/Never being someone's sweetie".
Mutta miten hitossa saan tän pinttyneen ajatusmallin pois mun mielestäni? Tää tappaa mut.
Olet vielä niin nuori että sanoisin että turhaan murehdit. Tuon ikäiset miehet tahtovat vielä pitää hauskaa, elää vapaana. Muutama vuosi eteenpäin niin alkaa varmasti kiinnostaa parisuhde ja perhe siinä määrin että ollaan valmiita sitoutumaan. Kaverin avovaimo ei ollut ikinä seurustellut, kaverini tutustui häneen kun tämä nainen oli 23v, siitä asti ovat olleet yhdessä, taitaa tulla 7v kohta täyteen. Jos sulla ulkonäkökin kohdallaan niin aivan varmasti ei kiltillä naisella ole puutetta ottajasta. Eriasia se on meillä miehillä.. parisuhteen saaminen on todella paljon hankalampaa.
Jos se ihan oikeasti sinut tappaa, lienee syytä hakeutua jonkin sortin terapiaan. Rohkenen tuota kuitenkin epäillä.
Joo, mutta ongelma on just tossa. Kukaan ei ymmärrä mua. "Turhaan murehdit". Entä jos en murehdi turhaan? Jos en pariudu ennen ku oon 23v., ni mä oon tehny itsemurhan jo siinä vaiheessa.
Miten saan tän kieron ajattelumallin pois mielestäni? Tiedän ettei tää oo tervettä.
En sano, että miehillä olisi helpompaa, mutta tämä asia on juuri minulle ihan ylitsepääsemätön ongelma ja se vaikeuttaa mun elämää niin paljon etten tiedä edes tahtonko jatkaa elämää jos tää jatkuu tälläsenä.
Mä olen kokeillut mieshierojan käyttöä - Auttoi hetkelliseen miehen kosketuksen puutteeseen, mutta siinä sitä taas huomasi mistä jää paitsi, kun ei ole omaa miestä hivelemässä selkää.
Mulla on dildo - pahentaa puutetta.
Urheilen joka päivä - tällä saan turrutettua tunteeni, jotta unohdan mistä jään paitsi.
Luen kirjoja - elelen jossain omassa haavemaailmassani, pahentaa.
Hankkisin lemmikin jos olisi mahdollisuus.
Mua vaan itkettää tää koko asia. Anteeksi. Mä olen kaunis nainen ja en usko, että kukaan edes aavistaa mitä mä syvällä sisimmissäni mietin...eli tätä yksinäisyyttä.
Mä olen tosissani. Tosin myönnän, että juuri tänään on vain normaalia heikompi hetki.
Missä kaupungissa asut? Tietyissä kaupungeissa on yksinkertaisesti vääränlainen ikärakennelma, lukumäärä ja koulutustasot miesten ja naisten välillä.
No ei tää mikää tuppukylä ole, reilut 55 000 asukasta kuitenkin. Ja useimmiten tapailen vanhempia miehiä... 5-10 vuotta vanhempia noin suurin piirtein. Mua ei oo koskaan varsinaisesti jätetty, mutta aina löytynyt vain se parempi kumppani, jonka kanssa sitten tahtoo sitoutua ja jotain vakavaa.
Ja mä jään yksin.
No kaks kertaa noin käynyt, mutta mielessäni yleistän senkin.
Minäkin luulin että se tappaa, mutta olin väärässä. Muista, että ne ovat vain tunteita, eikä esim. vaikea syöpä. Tunteita on helppo hallita. Saat etäisyyttä tunteisiisi kun otat venlafaksiinia 150 mg/aamu. Eikä maksa Kelakorvauksen jälkeen kuin jotain reilu 5 euroa/kk. Pieniä sivuvaikutuksia voi tulla. Itsellä mm. hikoilua, haavaumia suoliston limakalvoilla, jano. Mutta hengissä vaan hyvin mennä porskutetaan kohti ihanaa kesää! =)
Paitsi että olen 20v. mies Varsinais-Suomen suunnalta. Mutta itse kaipaan enemmänkin ystäviä. Mulla ei niitä oikeastaan ole yhtään. Ovat kadonneet vuosien saatossa pois, oma elämäni on mennyt eri reittiä kuin toisten, koska oma nuoruuteni on ollut kovemman puoleisempi. Itse olen tottunut myös yksinäisyyteen, ystäviä voisi olla enemmän, mutta minun luottamus olisi silti aika heikolla tolalla toisia ihmisiä kohtaan. Luotan enemmän eläimiin, ne eivät osaa moittia ja alentaa toista kuten muut ihmiset voi halutessaan tehdä. Kai yksinäisyys ja epäluottamus on tämänkin takana että valvon yöt ja olen tietokoneella, käyn rauhallisilla kävelylenkeillä ja pidän luonnosta ja puutarhoista paljon. Luonto on aina mielestäni se mikä kärsii ihmisten teoista, kuten roskaamisesta jne. Linnunlaulu tekee olostani pahemman, mutta on helppo huomata linnuista se että ne ovat tiiviimmin yhteisöllisempiä mitä monet muut eläimet. Mutta itse on helppo masentua ja olla yksinäinen. Olen oman yksinäisyyden hyväksynyt ja omat ongelmat, etten kaikista yli pääse ja paljosta jään paitsi, myös todennäköisesti parisuhteesta ja perheestä, mutta ehkä niin on kohdallani parempi.
Itse olen asettanut tavoitteita ja päämääriä, niihin ei ole helppo päästä, mutta se pitää ajatuksia hieman muualla kuin yksinäisyydessä. On kovin hankalaa katsoa muita iloisia ja onnellisa ihmisiä, kun itse on niitä paitsi ja kävelee katkeroituneena ja happamana kaupungilla. Tosin itseni on muut nuoret pettäneet jo kertaalleen, enkä halua joutua enää petetyksi. Ennemmin petyn itseeni... On hankalaa kuvitellakaan miltä toisen kosketus tuntuisi. Viimeisin halaus esim. oli 5 vuotta sitten kun rippikoulu oli ohi. Joten sen puoleen sinulla on asiat paremmin jos kerran sinulla on poikaystäviä ollut. Ole siitä jo kiitollinen. Toisilla voi olla asiat huonommalla mallilla mitä sinulla. Jos teet hätiköityjä ratkaísuja, voit joutua ehkä katumaan niitä jälkikäteen. Sinun on oltava vahvempi jotta voit sanoa ei niille, jotka ovat vain seksin perään ja taas niille kyllä, jotka ovat pidemmän suhteen kannalla. Näitä miehiä on varmaan hankalampaa löytää. Nykyaika on kylläkin aika paljon tässä ja nyt-henkisempi, mutta toivottavasti löydät jonkun itsellesi.
Minulla on ollut samanlaisia tunteita. Ja juuri se, että monia pelimiehiä on tullut nähtyä ohimennen, kyllä niiden kanssa hetken voi hengata, mutta sitten aina jotenkin erkaannun niistä automaattisesti. Olen myös ulospäin samanlainen "megabeibe" niinkuin ystäväni poikaystävä sanoi ohimennen heittona keskustelun lomassa. Ja mielestäni olen kuitenkin aika tavallinen nainen, joskin nautin siitä että saan laittautua ja olla siisti. Ja olen juuri toi mainitsemasi 23 -vuotias nainen. Ja nykyään tiedän mitä en ainakaan halua, toisin kuin ehkä 18 -vuotiaat joilla ei ole vielä tietoa pelimiesten pelleilyistä. Naiselta puuttuu joskus kriittinen silmä siihen miehen käytökseen jo alkuvaiheessa ja siihen että katsoo hiukan lävitse sitä toimintaa ennen kuin päästää ihmistä valtaamaan ajatuksensa.
Ajatukseni olivat voimakkaampia ikäisenäsi, eikä siitä edes ole kovin kauaa. Kanavoit tunteitasi kuten minä olen tehnyt, ja se on toisaalta ihan ok, kyllä ihminen voi haaveilla ainakin ja haaveilen edelleen, aivan kuten myös sinä. Tiedän että tää kuulostaa nyt tylsältä, mutta asia on vaan muuttunut se myötä kun olen "unohtanut asiaa"; siinä ei auta että muut tulee sanomaan että kyllä jonkun löydät. Se pitää lähteä omalta kohdalta vaikka niinkin, että joku tukisi samalla, mutta silti itsestä. Ja voi kyllä on totta että osa 20 -vuotiaista miehistä on vielä hukassa ja haparoi liikkeissään, jotkut voi olla ihan järki kourassa, mutta voin sanoa että tapailemani jotkut yli 30 -vuotiaat miehetkin voi olla tosi hakusessa/lapsekkaita miten toi nyt määritellään.
Nykyään pidän silmäni auki kuten kuka vaan sinkku (ok kaikki ei edes halua parisuhdetta), mutta oon myös innostunut tekemään asioita yksin ja se ei ole mullekaan ongelma. Olet ilmeisesti ihmisiä, joka tykkää mennä ja kulkea yksin, ja oon kanssa kausittain samanlainen. Mutta se on suht fakta, että pitää olla vähän omalla kohdalla hyvä olla, ennen kuin voi löytää ymmärtävää kumppania. Sellaisia, jotka haluavat auttaa ja näkevät lävitsesi saattaa olla mut niitä saattaa olla vähän harvemmassa..
Omaan tilanteeseeni auttoi kuitenkin se, että pääsin korkeakouluun toiseen kaupunkiin, joka pitää väkisin hereillä, vaikka koulukaan ei aina 24/7 kiinnosta/innosta. Tosi tärkeää on että saat jotain konkreettista aikaan arjessa samalla vaikka sulla olis suhde/ei olis suhdetta. Se ei silti muuta arvoas ihmisenä mitenkään.
Ja lemmikki on periaatteessa ok ajatus, mutta täytyy muistaa että lemmikki vaatii vähän sitä, että myös ihminen on vahva ja valmis olemaan sen johtaja, se on silti ihmisen armoilla. Ja on se totta että suht toimiva parisuhde pitää ihmisen hereillä ja onnellisena. Kokeile ensin vaikka hoitoeläintä, mulla on ollut sellanen ja teki ihan hyvää, näkee millainen vastuu siitä on, kuulostaa ehkä vähän tyhmältä, mutta kannattaa kokeilla; vaikka tutun eläin vähäksi aikaa hoitoon jos sellaista sopivaa löytyy.
Mutta mieti kaunis nainen, että onko järkeä lopettaa elämää siihen, että tällä hetkellä ei ole omaa rakasta? Miten voit sen sitten tulevassa kohdata jos mietit itsetuhoa.
Mullakin on suuret hellyyden tunteet, mutta näytän ne kavereille ja rakkaille, eikä sekään voi niin väärin olla. Tunteet on tosi inhimillisiä, ja tossa vaiheessa tosiaan toi korostuu ja miksei vähän aikuisempanakin ja toivon myös että sopivan ihmisen kohdattua on mahdollista näyttää nämä myös hänelle. Minua huvittaa se, että pikkusiskoni, joka on nyt 17 haluaa "parhaisiin baareihin" juuri nyt ja hän seurustelee vakaasti ihanan pojan kanssa ja seuraa minun elämääni, vaikka en edes tapaile ketään tällä hetkellä. Kaikki näköjään ajallaan. Ratkaisevaa olis että saisit tuntemaan itses hyväksi arjessa. Tapaile miehiä jos siltä tuntuu ja huvittaa, mut tärkeintä olis että saat itses tuntemaan hyväksi ja suht kokonaiseksi ilman noita ajatuksia.
Monet tuttavanikin ovat löytäneet toisensa vähän mutkaisen polun kautta, meinaan että toiseen tutustuminen on kestänyt hetken aikaa, annatko tapaamillesi miehille pienen väljyyden ja sen, että heille kannattaa antaa pientä pelivaraakin? Miehet (ainakin suomalaiset) saattavat pelästyä äkkinäistä sujahtamista parisuhteeseen, ainakin tosi nuorina, kun asutaan ehkä vielä kotona ja halutaan "mennä vielä enemmän poikien kanssa".
Kuitenkin sinulla tuntuu olevan paljonkin kaikenlaisia virityksiä, joten kyllä se sopiva löytyy kun et ole liian kranttu. Kiva kuulla että 20 v. nuori nainen voisi olla kiinnostunut itseään vanhemmista miehistä. Jotenkin itse hieman yli kolmekymmentävuotiaana näkisin, että unelmakumppanini olisi minusta nuorempi.
Minulle tuo yksin jääminen on ollut tuttu pelko. Jotenkin sitä vaan sinnitteli aika pitkään. Ollessani noin 27-vuotias, aloin kokea voimakasta ahdistusta yksin jäämiseni vuoksi. Olen myös heikko ja tarvitseva ja siksi koin myös ne tunteet niin voimakkaina. Olen käyttänyt tunne-elämää rajoittavia antidepressiivejä ja anksiolyyttejä yli 4 vuotta ja aloittanut psykoterapian sekä puhunut yksin jäämisestä myös diakonille.
Olen myös haaveillut omasta perheestä. Yksinäisen miehen siemen ei kuitenkaan lähde kasvamaan, joten on varmaan selvitettävä jossakin vaiheessa adoption mahdollisuutta. En usko kuitenkaan olevani kovinkaan vahvoilla sen onnistumisen kanssa, koska on tämä mielenterveyden järkkymisestä kertova epikriisi olemassa. Pariskunnille ei aseteta mitään rajoitteita lasten hankkimisen suhteen, vaan mielenterveysongelmaiset, päihdevanhemmat yms. saavat hankkia lapsia.
Minullekin on hoettu lukuisia kertoja sitä, että ensin tulee tulla toimeen itsensä kanssa ennen kuin kukaan voi rakastaa sinua. Minusta se on väärin, jopa julmasti sanottu, koska se tarkoittaa ettei heikkona voi kokea rakkautta. Pitää tulla vahvaksi saadakseen rakkautta. Rakkaus ja turvallinen parisuhde on kaikkein eheyttävintä rakkautta, mitä heikko voi kokea. Mutta etenkin heikolle miehelle se on lähes mahdottomuus, koska ensin tulee tulla vahvaksi. Vain Jeesus voi varmasti rakastaa myös heikkoa, mutta rakkaus Jeesus Kristukseen ei ainakaan täytä minun rakkauden kaipuuta. Vaikka Saarnajan sanotaan olleen kaikkein heikoimmankin puolella, onko kuitenkaan mitään tietoa siitä, onko Jesse tuntenut parisuhdekaipuuta?
Mielenterveyteni meni yksin jäämisen vuoksi. En minä hullu ole, koska pystyn tekemään jotakin työtäkin ja olen joissakin asioissa aika lahjakaskin. Rakkauden ja onnen näkeminen kuitenkin aina palauttaa mieleeni suuren kaipuun, joka tahtoo saada mielen maahan ja alkaa ahdistaa. En tiedä olisiko se pelastus, jos lähtisin täältä kauas pois, vaikka Tiibetiin vuorille munkiksi, jossa parisuhderakkautta ei niin usein näkisi.
On kuitenkin ollut jopa helpottavaa kuulla lääkärinkin suusta sanat, että olen sairas. Ei tarvitse kokea hänenkään mielestä syyllisyyttä tästä heikkoudesta. Kyseessähän on vain biologis-kemiallinen häiriö aivojen välittäjäaineissa, joka aiheuttaa heikkoutta ja surua. Yksin jäämisen tuskaa käyn itkemässä taas ensi viikolla diakonille ja samalla viikolla menen lääkeasioissa myös lääkäriin. On tärkeää hyväksyä sairaus ja uskaltaa pyytää siihen hyvät lääkkeet. Ilman lääkkeitä olisin vieläkin heikompi: tuskin tekisin töitä ja olisinkohan enää hengissäkään? Heikkous on sairaus muiden joukossa, josta seuraa masennusta ja ahdistusta.
Kesät ovat minulle pahimpia. Minulla ei ole kovinkaan kummoista sosiaalista verkostoa, joten tykkään ulkoilla paljon näin kauniina kesäiltoina. Se on kuitenkin aika raskastakin kun hormonit hyrrää ja rakkautta ja onnea näkyy kaikkialla. Minun on ennenkin pitänyt aina kesäksi lisätä lääkitystä, ja sitten syksyllä sitä on taas voitu vähentää. Ahdistus alkaa taas lyödä lääkityksen läpi, joten venlafaksiini hydrokloridin rinnalla pitänee varmaan katella joku toinen valmiste, mahdolliesti buspironi. Tai sitten vaatia yhä voimakkaampia rauhoittavia. Pääasia että kesästä selviää työkykyisenä ja hengissä, mietitään sitten syksyn pimetessä mahdollista vieroittautumista anksiolyyteistä.
Minulla on ehdotus, jolloin et jäisi yksin: tule vaimokseni! Vaikutat tekstisi perusteella fiksulta ja älykkäältä ja söpökin taidat olla! ;). Ja itselläni on joku ihme fiksaatio parikymppisiä naisia kohtaan. Se ei liene kiellettyä lainkaan.
No joo, kyllä kai melkein kaikilla viriileillä miehillä on fiksaatio parikymppisiä naisia kohtaan. Kovin täälläkin nuoret naiset mainostavat kauneuttaan, vaikka niin kai se on, että jos nuori nainen on hyvässä fyysisessä kunnossa, hän on jotakuinkin poikkeuksetta kaunis - toiset enemmän, toiset vähemmän.
Ihmiset ovat ihan perseestä. Sinulle tekisi tosiaan hyvää päästä siihen suhteeseen, niin huomaisit nopeasti, ettet tarvitse sitä paskaa.
SAma ongelma täällä, paitsi että olen ihan sikaruma. Muut saa poikaystäviä edes naamavärkin perusteella mutta minä en silläkään. Oo onnellinen, että sä olet edes kaunis ja sulla on varmaa matkustaa. Eikö noilla maailmanmatkoilla tapaa ketään kiinnostavia ihmisiä, luulisi, että pojhoismainen kauneus olisi aika kovaa tavaraa jossain huitsin nevadassa? ite oon miettinyt, että voisi jossain vaiheessa adoptoida, mutta tuntuis tyhmältä ruveta yksin kavattamaan mitään lasta, kun ei ole yhtään ystäviä tukena.
Kyllä nätillä naamalla edes jonkun Matti-Juhanin saa, ellei parempaakin! Mutta rumalla lärvällä ei tuu mistään mitään, täytyy varmaan ruveta lepakoks, jos joku rahtari eukko mut huolis.
Kiitos todella paljon lohduttavista sanoistane. Auttaa todella paljon, kun saa vähä muutakin näkökulmaa kuin omaansa:)
”Oo onnellinen, että sä olet edes kaunis ja sulla on varmaa matkustaa. Eikö noilla maailmanmatkoilla tapaa ketään kiinnostavia ihmisiä, luulisi, että pojhoismainen kauneus olisi aika kovaa tavaraa jossain huitsin nevadassa?”
- Yrititkö sanoa, että mulla on varaa matkustaa? Ja vastaus on kyllä, koska olen työssäkäyvä ja säästän palkastani aina puolet matkustamiseen. Ja mä tapaan noilla matkoilla aina paljon ihmisiä ja saan kuulla enemmän kuin usein, että olen todella upea ja seksikäs yms. Useimmiten minua luullaan ruotsalaiseksi, sillä olen melko lailla stereotypisen ruotsalaisnaisen näköinen. Mutta viikon tai kahden ulkomaanmatkalla en ole tavannut ketään ja en ole ollut missään yöelämässä tms. missä tapaisi edes ihmisiä. Joskus aikoinaan tapasin erään Italailaismiehen ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä, vietettiin kuukausi yhdessä ennen kuin tiemme erosivat ja en ole sen koommin kuullut hänestä mitään:/ Siitä on aikaa jo 4 vuotta.
Ja haluan lisätä vielä sen, että kyllä mä tiedän, että mä kelpaan suurimmalle osaa miehistä ulkonäöllisesti ja ei mun luonnekaan nyt niin paha voi olla etten suhdetta saisi joskus, mutta olen hyvin ujo ja sen takia en pahemmin edes kohtaa ketään, koska suoraan sanottuna välttelen miehiä, koska ujostelen. Se on sitten taas toinen stroori...
”Mutta mieti kaunis nainen, että onko järkeä lopettaa elämää siihen, että tällä hetkellä ei ole omaa rakasta?”
- Ei siinä ole järkeä, mutta kyllä mun mielestä elämässä tulisi olla se joku jota rakastaa. Mulla ei ole perhettä tai muuta läheistä sukua, ainoastaan hyvät ystävät, mutta heitäkin näen suhteellisen harvoin, koska he seurustelevat ja ja... noh koska olen itse aika erakko edelleen, enkä mä nyt niin kovin tarvitse edes ystävien seuraa muuta kuin pari kertaa kuussa.
”Tapaile miehiä jos siltä tuntuu ja huvittaa, mut tärkeintä olis että saat itses tuntemaan hyväksi ja suht kokonaiseksi ilman noita ajatuksia.”
- Totta, tää on kuitenkin ydinongelma. En tunne itseäni kokonaiseksi ja hyväksi, vaan noi ajatukset yksinäisyydestä pyörii mun mielessä 24/7.
”Monet tuttavanikin ovat löytäneet toisensa vähän mutkaisen polun kautta, meinaan että toiseen tutustuminen on kestänyt hetken aikaa, annatko tapaamillesi miehille pienen väljyyden ja sen, että heille kannattaa antaa pientä pelivaraakin?”
- Kyllä annan! Olin avoimessa suhteessa vuoden verran ja mielestäni se on jos mikä niin pelivaraa. Se mies löysi kuitenkin sitten naisen, jonka kanssa tahtoi muuttaa yhteen ja perustaa perheen. Mulla ei ole mikään kiire parisuhteeseen ennen kuin oikeesti tuntuu, että ton miehen kanssa tahdon olla loppuelämäni.
Ja joku mainitsi lemmikeistä. Mulla on ollut lemmikkejä, häkkieläimiä tosin, mutta tiedän, että ne vaatii työtä: )
Ehkä tämä tästä:/
Eli eilen tuon kirjoitukseni jälkeen eräs mies pyysikin minua yllättäen ulos. Mies on _todella_ hyvännäköinen ja vaikutti mukavalta. Mä sitten lähdin treffeille!
Mä harvemmin kirjottelen tälle palstalle mitään, mutta kun kirjoittelin tätä viestiketjun aloituspostia, niin olin todella masennuksissani. Miten voikaan tulla näin puun takaa se, että joku kysyykin yhtäkkiä ulos ja vielä aika potentiaalinen tapaus?
Käytiin siis syömässä, käveltiin kaupunkimme puistoissa ja lähdettiin kotiin. Mies oli kohtelias ja pyysi, että ensi viikolla lähtisimme yhdessä lenkkeilemään(mä oon urheilullinen, joten melko luonteva pyyntö ja mieskin urheilija).
En mä nyt sano, että olisin edes ihastunut tai mitään, mutta ehkä tää oli just sitä mitä kaipasin. Se, että kannattaa uskoa huomiseen, sillä koskaan ei tiedä mitä tapahtuu! Vaikka tästä syntyisikin vain ystävyys, eikä rakkaussuhdetta, niin olisihan sekin enemmän kuin hienoa.
Voi ei, mietit yksinnäisyyttäsi 24/7 ja pelkäät jääväsi ilman aviomiestä! :D. Sinä olet kuitenkin nainen ja se on ihan sinusta itsestäsi kiinni, haluatko olla yksin vai et. Ei kannata olla liian kranttu.