Tästä asiasta on tullut lähes pakkomielle. Mä ajattelen 24/7 sitä, että mä jään yksin ja en saa aviomiestä rinnalleni ja etten koskaan koe minkäänlaista parisuhdetta. Tietysti tulee heti ensimmäisenä mieleen, että: ”Hei come on! Ei toi ole realistista! Kyllä sä joskus jonkun löydät!”, mutta kun ei. Mä en vaan osaa ajatella niin kauas tulevaisuuteen, että se olisi joskus mahdollista, parisuhde ihan oikean miehen kanssa. Voi luoja, tekisin kaikkeni jottei mun tarttis miettiä tätä aamusta iltaan ja mä hoen koko aika itselleni: ”Kyllä sä varmasti jonkun mukavan miehen joskus löydät!”. Ei auta, samat ajatukset vellovat päässäni aamusta iltaan enkä saa mielenrauhaa. Mä todella usein purskahtelen itkuun tän asian takia, useimmiten töissä, koska huomaan mistä kaikesta jään ulkopuoliseksi. Kotona neljän seinän sisällä en tiedosta asiaa niin paljoa(,vaikka mietinkin sitä aika lailla).
Tänään katselin kaupassa uusia alusvaatteita ja pari naista tuli siihen viereeni myöskin alusvaateostoksille. Molemmat naiset tahtoivat löytää jotain seksikästä, halusivat näyttää hyvältä miehiensä edessä. Mä purskahdin itkuun(tietenkin niin ettei muut huomanneet). Tuntuu, että mä jään kaikesta ulkopuoliseksi. Muut pariutuvat, muuttavat yhteen, menevät kihloihin, matkustelevat yhdessä, saavat lapsia. Mihin mun elämä kuluu? Kun seuraan tätä kaikkea sivusta ja haaveilen siitä, että ehkä mäkin joskus vielä. Mutta ei, mä en ole koskaan seurustellut. En usko, että se on ulkonäöstäni kiinni, sillä olen kaunis nainen ja tiedän sen itsekin. Valitettavasti ne kuuluisat plejeir-miehet huomaavat myös sen. Ja olen luonteeltani äärimmäisen kiltti, joten siinä mä sitten istun treffeillä pleijer miehen kanssa, joka tahtoo pyörittää useita naisia samaan aikaan ja se on sitten hienoa kun on saanut taas mun unelmat taas lentelemään, mutta ei kukaan oo vielä tahtonut sitoutua mun kanssa.
Ja tuntuu, että kaikkialle minne ikinä katsonkin näen pariskuntia, kihlasormuksia, lapsia, raskaana olevia naisia. Mun sydäntä pistää joka kerta kun nään jotain noista, koska olen kehittänyt sellaisen ajatusmallin itselleni, että sellanen ei vaan koskaan tule olemaan mun elämää vaikka tahtoisin - edes se parisuhde.
Mutta ensinhän pitää oppia olemaan yksin ennen kuin voi olla toisen kanssa? Aivan. Mä osaan olla yksin, olen hiton hyvä siinä. Mä oon aina ollut se ”erakko”. Mä olen matkustellut ulkomailla yksin, käyn yksin leffassa, käyn yksin ravintolassa. Yksin oleminen ei ole mulle ongelma, mä oon liian tottunut siihen ja mä nautin siitä. Tiedän kuitenkin, että parastahan se olisi kun saisi jakaa sen kaiken jonkun toisen kanssa. Mä olen matkustanut yksin maapallon toiselle puolelle monesti yksinäni, mutta jotenkin tuntuu että sen tahtoisi niin kovin jakaa jonkun kanssa. Ei se ole sama asia kertoa jälkeenpäin ystäville kuinka upea auringonlasku oli tai kuinka ihania aaltoja missä surffata.
En tahtoisi olla näin heikko. En tahtoisi elää tällaisessa ajatusmallissa etten löydä ketään. Tää syö mua sisältäpäin joka päivä enemmän.
Enkä tarkoita, että parisuhde olisi aina yhtä onnea, ei tietenkään missään ihmissuhteissa. Mutta sama ystävienkin kanssa... vaikka mä riitelenkin usein ystävieni kanssa, niin silti on äärimmäisen onnellinen ystävistään, vaikka juuri sillä hetkellä ystävät raivostuttaisivat. Ja ehkä jos kokisin edes parin kuukauden oikean suhteen, niin tietäisin mitä on käydä treffeillä, millaista on pussailla ja harrastaa seksiä pitämänsä miehen kanssa. Mä en tiedä ja siksi tästä on tullut niin iso möykky sisälleni. Tää tappaa mut.
Ja mulle ei auta, että sanoo, että mä tuun löytämään vielä jonkun. Se tappaa mut vielä enemmän sisältä. Ja se tappaa mut sisältä kaikista eniten, kun saan todella usein kuulla tämän tyylisiä kommentteja: ”No sun kaltaisella naisella on satavarmana mies!”, ”Miten tollainen hottis voi olla vielä sinkku?”, ”Ei ole olemassa miestä, joka ei tahtoisi olla sun kanssa.” Noi on randomeilta ihmisiltä joita en tunne ja saan kuulla positiivista palautetta ulkonäöstäni todella usein.
jatkuu...
Tänään katselin kaupassa uusia alusvaatteita ja pari naista tuli siihen viereeni myöskin alusvaateostoksille. Molemmat naiset tahtoivat löytää jotain seksikästä, halusivat näyttää hyvältä miehiensä edessä. Mä purskahdin itkuun(tietenkin niin ettei muut huomanneet). Tuntuu, että mä jään kaikesta ulkopuoliseksi. Muut pariutuvat, muuttavat yhteen, menevät kihloihin, matkustelevat yhdessä, saavat lapsia. Mihin mun elämä kuluu? Kun seuraan tätä kaikkea sivusta ja haaveilen siitä, että ehkä mäkin joskus vielä. Mutta ei, mä en ole koskaan seurustellut. En usko, että se on ulkonäöstäni kiinni, sillä olen kaunis nainen ja tiedän sen itsekin. Valitettavasti ne kuuluisat plejeir-miehet huomaavat myös sen. Ja olen luonteeltani äärimmäisen kiltti, joten siinä mä sitten istun treffeillä pleijer miehen kanssa, joka tahtoo pyörittää useita naisia samaan aikaan ja se on sitten hienoa kun on saanut taas mun unelmat taas lentelemään, mutta ei kukaan oo vielä tahtonut sitoutua mun kanssa.
Ja tuntuu, että kaikkialle minne ikinä katsonkin näen pariskuntia, kihlasormuksia, lapsia, raskaana olevia naisia. Mun sydäntä pistää joka kerta kun nään jotain noista, koska olen kehittänyt sellaisen ajatusmallin itselleni, että sellanen ei vaan koskaan tule olemaan mun elämää vaikka tahtoisin - edes se parisuhde.
Mutta ensinhän pitää oppia olemaan yksin ennen kuin voi olla toisen kanssa? Aivan. Mä osaan olla yksin, olen hiton hyvä siinä. Mä oon aina ollut se ”erakko”. Mä olen matkustellut ulkomailla yksin, käyn yksin leffassa, käyn yksin ravintolassa. Yksin oleminen ei ole mulle ongelma, mä oon liian tottunut siihen ja mä nautin siitä. Tiedän kuitenkin, että parastahan se olisi kun saisi jakaa sen kaiken jonkun toisen kanssa. Mä olen matkustanut yksin maapallon toiselle puolelle monesti yksinäni, mutta jotenkin tuntuu että sen tahtoisi niin kovin jakaa jonkun kanssa. Ei se ole sama asia kertoa jälkeenpäin ystäville kuinka upea auringonlasku oli tai kuinka ihania aaltoja missä surffata.
En tahtoisi olla näin heikko. En tahtoisi elää tällaisessa ajatusmallissa etten löydä ketään. Tää syö mua sisältäpäin joka päivä enemmän.
Enkä tarkoita, että parisuhde olisi aina yhtä onnea, ei tietenkään missään ihmissuhteissa. Mutta sama ystävienkin kanssa... vaikka mä riitelenkin usein ystävieni kanssa, niin silti on äärimmäisen onnellinen ystävistään, vaikka juuri sillä hetkellä ystävät raivostuttaisivat. Ja ehkä jos kokisin edes parin kuukauden oikean suhteen, niin tietäisin mitä on käydä treffeillä, millaista on pussailla ja harrastaa seksiä pitämänsä miehen kanssa. Mä en tiedä ja siksi tästä on tullut niin iso möykky sisälleni. Tää tappaa mut.
Ja mulle ei auta, että sanoo, että mä tuun löytämään vielä jonkun. Se tappaa mut vielä enemmän sisältä. Ja se tappaa mut sisältä kaikista eniten, kun saan todella usein kuulla tämän tyylisiä kommentteja: ”No sun kaltaisella naisella on satavarmana mies!”, ”Miten tollainen hottis voi olla vielä sinkku?”, ”Ei ole olemassa miestä, joka ei tahtoisi olla sun kanssa.” Noi on randomeilta ihmisiltä joita en tunne ja saan kuulla positiivista palautetta ulkonäöstäni todella usein.
jatkuu...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mutta miten korjaan ajatteluni? Kun mitkään ”Mä löydän miehen”-hokeminen ei tuota yhtään tulosta. Mä olen niin miehenkipeä ettei mitään rajaa. Mulla on oma elämä. Mulla on harrastuksia, mulla on ystäviä, mutta jos saisin edes kerran elämässäni kokea parisuhteen, niin olisin maailman onnellisin. Jotenkin en osaa edes ajatella, että kukaan mies tahtoisi lapsia kanssani vaan olen siinäkin aika paljon tullut siihen tulokseen, että minusta olisi ainoastaan yksinhuoltajaksi.
En tiedä näkyykö epätoivoni päällepäin, en usko, sillä useimmiten en jaksa edes kiinnostua kenestäkään, koska omaan tuon ajattelukuvion, että tuollakin miehellä on varmaan onnellinen tyttöystävä/vaimo kotona odottamassa.
Miksi ajattelen näin, vaikka mulla ei kait kaiken järjen mukaan ole mitään syytä? Olen vasta 20v. ja miksen osaa nähdä eteenpäin, vaikka eihän elämän pitäisi olla tässä ja nyt? Pelkään vain kuollakseni, että jään yksin ja etten löydä ketään koskaan ikinä. Tai tarkemmin sanottuna pelkään etten koe parisuhdetta, ei niinkään se että jäisin yksin., koska olenhan erakko luonteeltani muutenkin.
Pitäisikö mennä terapiaan vai mitä ihmettä?
Kun miten saisin itseni uskomaan ettei elämä ole aina niin tässä ja nyt, vaan elämää on huomennakin? Mä en jaksa vaan enää tän ongelman kanssa, eikä kukaan ota mua tosissaan.
Auttakaa.
Tee aloite.
Olen tehnyt useastikin, mutta ei se ole muuttanut asiaa.
Heh :p aika karua.. mäkin meinaan ajattelen samalla kuviolla,en ehkä ihan samallatavalla mut kuitenkin just toi sun kuvaamas et sitä ei vaan voi kelvata kellekkään eikä kukaan haluis pitkään parisuhteeseen/naimisiin/perheeks... Mulla ainakin nää ajatukset tulee jo lapsuudesta en ollu arvostettu/rakastettu,olin kaikkee muuta ja se on juurtunu mun aivoihin,mut miten sen vois muuttaa??, oon vuosia koittanu psyykata itteäni,tiedän et en oo sen kummempi oikeesti kun muutkaa mut en tunne niin.
Mulla on kokemust seurustelust ja panoista mut en silti oo koskaan ollu ihmisenkaa jonkakaa oikeasti haluisin olla.
Ja se muuten on täyttä skeidaa et ihmisen pitää osata olla yksin ennenkun voi olla toisenkaa!, yksinäisyys/yksin viihtyminen vaan vaikeuttaa muidenkaa oloa.
itsekkin olen 20-vuotias ja aina ollut erakko ja tehnyt vähän kaikkea yksin ja ollut ihan tyytyväinen siihen. monen monta vuotta kaipasin rinnalle jotakuta toista, sitten törmäsin täysin odottamatta töissä (kaupan kassalla(missä kyllä saa kuulla vaikka minkälaista iskulausetta)) ensimmäiseen mieheen joka ei tuntunut olevan näitä pelimiehiä ja se vielä osoitti kiinnostusta minua kohtaan. 2 vuotta tullut oltua kyseisen miehen kanssa yhdessä.
kenties paras neuvo siinä miten saisit rinnallesi toisen ihmisen on se, että jaksaa odottaa ja on saatavilla. näin myös ujommat, jotka usein myös ovat niitä joilla on sydän paikallaan, uskaltautuvat tulla esittäytymään/lausumaan iskulauseensa.
itse opin elämään elämää sillain, että elämä on tässä ja nyt ja tämän hetken ongelmiin kannattaa tarttua, mutta huomiseksi kannattaa miettiä, että varustautuuko sateenvarjon kanssa vaiko aurinkolasein. eli elä vain tässä hetkessä, mutta opettele huomioimaan myös se, että asiat voivat mennä myös hyvin.
sama toisin sanottuna
olin täysi pessimisti ja masentunutkin (ja yhä vieläkin masentunut, ei parisuhdekkaan kaikkea ratkaise), mutta opin huomaamaan, että asiat voivat mennä myös hyvin. elän nykyisin tässä hetkessä, enkä suostu murehtimaan huomisesta muuten kuin pitämällä kaikki mahdollisuudet avoinna.
Tiedän täsmälleen mitä tarkoitat. Itse olen 22 v. pojankloppi ja aika lailla samanlainen pelko on perseessä... Täytyy tosin myöntää, ettei se ehkä vaivaa ihan koko aikaa, mutta kuitenkin, ja välillä tulee pitkiäkin hetkiä jolloin vain tekisi mieli lakata olemasta. Peruskliseet, joita antaisin kyllä itsekin nuorille - ja miksei vanhemillekin - neuvoksi kuten "Elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi", "Nauti joka hetkestä" ja "Elä päivä kerrallaan" sun muut vastaavat tuntuvat vaan niin pirun mahdottomalta toteuttaa omassa elämässä!!
Pahinta itselläni ovat kuitenkin mielialavaihtelut: juuri nyt saattaa tuntua siltä, että onhan tässä ennenkin yksin pärjätty - täytyy vain kehittää jotain muuta sellaisten asioiden tilalle, tms. Iltapäivällä taas saatan puhjeta itkuun, kun vain ajattelenkin, kuinka hienoa olisi kun olisi joku joka rakastaa ja jota rakastaa, mutta kuinka mahdottomalta ajatus tuntuukaan juuri minun kohdallani...
Sen olen kuitenkin huomannut, etten ole yksin tässä kerhossa, joten et ole sinäkään. Tälläkin keskustelupalstalla ja Ujous-palstalla on myös samanlaisia tarinoita, jotka ovat kuitenkin päättyneet onnelisesti, joten toivoa ei liene syytä menettää, koska silloin ei jää enää mitään muutakaan, kuten Egotrippikin laulaa. Sitä paitsi sanotaan, että ihminen on epäonnistunut vasta kun lakkaa yrittämästä. Tiedä sitten pitääkö paikkansa...
vähitellen hyväksyt sen, että elät yksin. Kuten me rumat.
:D keukeu.. Kyll se yksinäisyys on ihan muusta kun peilikuvast kiinni.
Vaikea juttu. Jos viihtyy itsensä kanssa muutkin viihtyvät sinun kanssasi. Ja jos viihdyt itsesi kanssa et tarvitse epätoivoisesti muiden seuraa. Jos tarvitset epätoivoisesti muiden seuraa muut vaistoavat sen ja juoksevat karkuun. Ulkonäöllä ei ole väliä vaan sisäisellä ololla.
Tee asioita jotka tuottavat sinulle iloa. Tee pyyteettömiä asioita koska ne saavat sinut arvostamaan itseäsi ja tuottavat iloa ja saavat sinut unohtamaan pelkosi menettämisestä.
Uskalla ottaa riskejä.Ihmissuhteesta voi saada paljon, vaikka se ei olekaan elinikäinen. Ihmissuhteista voi oppia paljon.
Postaa kuvas ja jos oot kaunis pääset mun kanssa treffeille!