Olen huomannut, että paniikkihäiriöisenä on todella vaikeaa olla/etsiä ihmissuhdetta.
Olen nainen ja sairastanut paniikkihäiriötä likimain 8 vuotta. On toki suhteita ollut (mutta suurin osa on loppunut siihen, että joko minut on jätetty paniikkihäiriön varjolla tai olen itse lopettanut suhteen, koska minua on ahdistanut olla suhteessa).
Paniikkihäiriöni on kärjistynyt siihen, etten uskalla kulkea ulkosalla ilman "tukihenkilö" johon luotan. Kovasti yritän taistella vastaan ja liikkua ulkona, mutta pelkään sekoavani ja menettäväni kontrollin, enkä pääsekään enää "kotiin turvaan".
On hyvin hankalaa rakentaa parisuhdettakaan, kun tuntuu ettei monikaan ymmärrä tätä paniikkioireiluani. Ja on erityisen vaivalloista alussa selitellä, miksi ei voi lähteä esimerkiksi kahville jonkun ihmisen kanssa, jota ei vielä tunne tai käydä kylässä. Koska siinä pelkää nolaavansa itsensä, jos kohtaus puskee. Lisäksi parisuhteessa minun on erittäin vaikeaa rakentaa luottamusta paniikkihäiriön saralla. Miten mies reagoi siihen, jos saan kohtauksen? Onko kaikki sen jälkeen ohi? Luuleeko mies minua kummajaiseksi ja mielisairaaksi?
Asiaa hankaloittaa myös se, että asun tällä hetkellä isäni luona väliaikaisesti, koska en ole löytänyt sopivaa asuntoa itselleni. Koska olen sairaslomalla ja tuet ei riittäisi yksinasumiseen. Tai riittäisi, mutta pitäisi kitkutella ja venyttää senttiä aivan mielettömästi...
Onko täällä muita, kellä on samanmoisia ongelmia?
Olen nainen ja sairastanut paniikkihäiriötä likimain 8 vuotta. On toki suhteita ollut (mutta suurin osa on loppunut siihen, että joko minut on jätetty paniikkihäiriön varjolla tai olen itse lopettanut suhteen, koska minua on ahdistanut olla suhteessa).
Paniikkihäiriöni on kärjistynyt siihen, etten uskalla kulkea ulkosalla ilman "tukihenkilö" johon luotan. Kovasti yritän taistella vastaan ja liikkua ulkona, mutta pelkään sekoavani ja menettäväni kontrollin, enkä pääsekään enää "kotiin turvaan".
On hyvin hankalaa rakentaa parisuhdettakaan, kun tuntuu ettei monikaan ymmärrä tätä paniikkioireiluani. Ja on erityisen vaivalloista alussa selitellä, miksi ei voi lähteä esimerkiksi kahville jonkun ihmisen kanssa, jota ei vielä tunne tai käydä kylässä. Koska siinä pelkää nolaavansa itsensä, jos kohtaus puskee. Lisäksi parisuhteessa minun on erittäin vaikeaa rakentaa luottamusta paniikkihäiriön saralla. Miten mies reagoi siihen, jos saan kohtauksen? Onko kaikki sen jälkeen ohi? Luuleeko mies minua kummajaiseksi ja mielisairaaksi?
Asiaa hankaloittaa myös se, että asun tällä hetkellä isäni luona väliaikaisesti, koska en ole löytänyt sopivaa asuntoa itselleni. Koska olen sairaslomalla ja tuet ei riittäisi yksinasumiseen. Tai riittäisi, mutta pitäisi kitkutella ja venyttää senttiä aivan mielettömästi...
Onko täällä muita, kellä on samanmoisia ongelmia?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onko sut diagnosoitu? Vai onko sun panikointi puhtaasti vaan tunnesyntyinen? (Esim. säikähdit jotain ja sen jälkeen oot saanu kohtauksia tai olet kokenut traumaattisen menetyskokemuksen jonka jälkeen kohtaukset alkoivat yms.)
Jos sä et sairasta esim. jonkun välittäjäaineen vajavuudesta johtuvaan aivotoiminnan häiriötä yms., sun kannattais selvittää sen panikointisi alkuperä. Sen ymmärrettyäsi sun on mahdollista päästä eroon panikoinnista jopa ihan lopullisesti.
Totta kai se vaikeuttaa ihmissuhteen aloittamista kun on rajoitteita ja pelkoja. Monet miehet on lisäksi vielä luonteeltaankin ongelmanratkaisijoita ja suojelijoita, joten niiden korostunut tarve auttaa sua saattaa sekin laukaista sun paniikkikohtauksen.
Ensin se terveys kuntoon. Sen jälkeen onnistuu taas mikä vaan.
Kyllä on ihan diagnosoitu ja ollaan terapiassa pohdittu kaikenlaista menneisyydestä, että mistä se saattaisi johtua. Ja luulenkin, että syy siihen on ollut koko peruskoulun ajan koulukiusattuna oleminen. Sillä yläasteen viimeisellä vuodella alkoi näitä paniikkioireiluita tulemaan, tosin silloin en sitä tiennyt, mitä ne tuntemukset olivat. Vasta peruskoulun jälkeen, nämä paniikkioireet tulivat moninkertaisina ja sitä alkoi pelkäämään, että mikä itseään vaivaa. Olenkin tässä 7 vuoden aikana syönyt kaikenlaisia lääkkeeitä ja katsonut, että mikä toimisi. Nyt tuntuu että olisi ihan hyvä lääke löytynyt ja pitäisi vain itseään tsempata enemmän.