En tarkoita pahalla, mutta monta kertaa, kun on alkanut olo olla suhteellisen alakuloinen niin olen tullut tänne, jospa löytyisi kohtalotovereita. Mutta aina siinä käy niin, että minulle tulee parempi mieli, koska tajuan kuinka onnekas olenkaan. Mutta sitten kun taas pyörähdän oikeassa maailmassa tuntuu, että olen taas niin erilainen ja 'huono'.
Eli siis olen elämäni ajan lapsuudesta lähtien ollut hieman yksinäinen. Tai siis kaksi kaveria oli ala-asteen ja muut sitten inhos(no oke kyl ne kaveritkin inhos, mutta oli niiden kanssa pakko olla). Yläasteella melkein sain uusia kavereita ja pääsin edellisistä inhoajista eroon, mutta oikeastaan sama rumba jatkui, koulukaveri piiri muuttui ja edelliset kaksi kaveria hävis ja yksi uusi tuli tilalle. Hän on vieläkin paras ystävä. Lukiossa tutustuin ihmisiin, mutta ei sieltäkään ketään mukaan tarttunut. Ehkä 1 ihminen, mutta hänkin on taustahaahuilija elämässäni..
Sanotaan tässä minun tapauksessa, että tämä minun 1 ystävä oli elämäni pelastus. Hänen kauttaan tutustuin ihmisiin. Pysyviä suhteita en saanut sitä kautta, mutta kokeiluja kuitenkin. Nousin sosiaaliattomasta minästäni sosiaalisemmaksi minäksi.
Nyt kuitenkin minulla on monta kaveria, mutta joista vain kahden kanssa tapaan tiiviisti. Loput ovat satunnaisia ihmisiä. Välillä tuntuu yksinäiselle, kun täytyy juhlapäivät viettää yksin(ja suurimmat osan viikostakin), mutta sitten kun katselen näitä ihmisiä täällä niin jotkut ovat yksinäisiä vuoden jokaisena päivänä eivätkä saa sanaa suustaan sitten tutustuakseen. Toisaalta muualla on ihmisiä, jotka tapaavat kavereitaan joka toinen päivä, viettävät juhlapyhät hyvässä seurassa, seurustelevat onnellisesti ja ovat pidettyä joka paikassa. Enkä puhu utopisista ihmisistä vaan ihan oikeista ihmisistä, joihin olen tutustunut elämäni aikana. En nyt sitten tiedä pitäisikö minun olla onnellinen vai tulisiko minun kaivata yksinäisyydessäni enemmän elämältäni? Olen 20 ja elämä edessä, mutta onko elämää edessä tämän hetkisellä minuudella?
Onnellisuutta ei ole helppo ymmärtää.
Noh nyt on sit perinteisesti kysyttävä, kohtalotovereita?
Eli siis olen elämäni ajan lapsuudesta lähtien ollut hieman yksinäinen. Tai siis kaksi kaveria oli ala-asteen ja muut sitten inhos(no oke kyl ne kaveritkin inhos, mutta oli niiden kanssa pakko olla). Yläasteella melkein sain uusia kavereita ja pääsin edellisistä inhoajista eroon, mutta oikeastaan sama rumba jatkui, koulukaveri piiri muuttui ja edelliset kaksi kaveria hävis ja yksi uusi tuli tilalle. Hän on vieläkin paras ystävä. Lukiossa tutustuin ihmisiin, mutta ei sieltäkään ketään mukaan tarttunut. Ehkä 1 ihminen, mutta hänkin on taustahaahuilija elämässäni..
Sanotaan tässä minun tapauksessa, että tämä minun 1 ystävä oli elämäni pelastus. Hänen kauttaan tutustuin ihmisiin. Pysyviä suhteita en saanut sitä kautta, mutta kokeiluja kuitenkin. Nousin sosiaaliattomasta minästäni sosiaalisemmaksi minäksi.
Nyt kuitenkin minulla on monta kaveria, mutta joista vain kahden kanssa tapaan tiiviisti. Loput ovat satunnaisia ihmisiä. Välillä tuntuu yksinäiselle, kun täytyy juhlapäivät viettää yksin(ja suurimmat osan viikostakin), mutta sitten kun katselen näitä ihmisiä täällä niin jotkut ovat yksinäisiä vuoden jokaisena päivänä eivätkä saa sanaa suustaan sitten tutustuakseen. Toisaalta muualla on ihmisiä, jotka tapaavat kavereitaan joka toinen päivä, viettävät juhlapyhät hyvässä seurassa, seurustelevat onnellisesti ja ovat pidettyä joka paikassa. Enkä puhu utopisista ihmisistä vaan ihan oikeista ihmisistä, joihin olen tutustunut elämäni aikana. En nyt sitten tiedä pitäisikö minun olla onnellinen vai tulisiko minun kaivata yksinäisyydessäni enemmän elämältäni? Olen 20 ja elämä edessä, mutta onko elämää edessä tämän hetkisellä minuudella?
Onnellisuutta ei ole helppo ymmärtää.
Noh nyt on sit perinteisesti kysyttävä, kohtalotovereita?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oli kuin minun suustani. Kannattaa kuitenkin muistaa että asiat voisivat tosiaan olla huonomminkin, ja olla onnellinen näistä vähistäkin kavereista. Aina voi pyrkiä parempaan eikä luovuttaa, ja 20v on kuitenkin vielä vähän ja on aikaa esim. mennä opiskelemaan josta kyllä melko helposti löytää kavereita (ihmiset ovat suvaitsevaisempia ja mukavempia kuin 15-vuotiaana).
Tälläisenä ihmisenä jolla ei ole ns. ydinseuruetta (poikaystävää, tiivistä tyttöporukkaa, perhettä), on tosiaan vaikeaa keksiä mitä juhlapyhinä tekisi. Kun kaikki ovat niiden omien ydinporukoidensa kanssa eikä itse viitsisi aina olla se yksinäinen joka änkeää mukaan.
Olenkin moneen iltarukoukseen sisältäny kiitosta tämän hetkisestä elämästäni, joka on miljoona kertaa parempi kuin mitä se on koskaan ollut elämäni aikana-rahaa, työtä, unelmia, opiskelua, ulkomaita, perhettä, sukulaisia, ystäviä, uusia tuttavuuksia... Mutta noista jokaisesta voisi valittaa jotain pientä.. 'Ei oo helppoo olla onnellinen.'
Ja mulla ihan sama. Ennen menin aina porukan mukana, ängin mukaan, mutta tajusin että ihan sama periaatteessa oisinko ollut kotona nukumassa vai siellä ylimääräisenä pyöränä kaikkien kintereillä. Mutta se oli sen aikainen selviytymis keino. Nyt olen jäänyt suosiolla pois. Jollei joku kutsu tai tule yhteistä tuumaa yhdessä menemisestä niin en yritä väkisin. Ja nimen omaan, muilla on omat eri ydin porukat, minä tunnen monenlaisesta porukasta vain yhdet henkilöt. Ainoastaan entisessä työssä muodostu pieni porukka, mutta seki on satunnainen, mitä tulee näkemiseen.
Ja 20 on nuori. Mutta samanlainen elämä vuodesta toiseen syö vähän sitä toivoa paremmasta elämästä.. Toisaalta, ei mun elämässä ole muuta muutosta kaipaavaa kuin minä ja ystävien määrä.. Että voikin olla hankalaa olla tyytyväinen siihen mitä on..
Itsekin olen parikymppinen nainen. Minulla on kyllä muutama ystävä, mutta ei heistä joka päivälle saa seuraa. Kun kuuntelee heidän juttujaan elämä hyvin tyhjältä. Kavereillani tuntuu olevan menoa ja vilskettä joka päivälle, kun itselläni taas meno rajoittuu viikonlopuille.
Tajusin tässä, että omat tekemiseni ja elämänlaatu on hyvin paljon niistä kavereista kiinni. Ei mun omassa elämässä olisi mitään sisältöä ilman heitä. On paljon harrastuksia joita haluisin kokeilla, mutta on liian suuri kynnys lähteä mihinkään mukaan ilman kaveria. Tuntuu että niin ne muutkin siellä harrastavat kaverin kanssa. Matkustelu ei suju yksin. Interraili on jäänyt välistä seuran puutteen takia, vaikka rahaa ja aikaa olisi ollut. Seurustelukumppania on vaikea löytää jos istuu vain viikonloppuisin muutaman tunnin baarissa.
Juhlapyhäthän tietysti ovat todella vaikeaa aikaa. Vappu meni perheen kanssa, mutta juhannus onneksi yhden kaverin kanssa festareilla. Sitten jäänkin stressaamaan seuraavaa juhlapyhää.
Tässä iässä pitäisi elää elämänsä parasta aikaa. Nyt tuntuu että olen yksinäisempi kuin koskaan. Ikää pukkaa kokoajan lisää ja paineet seurusteluun ja perheen perustamiseen kasvaa. Huoh.