tuolla aiemmin puhuttiin paniikkihäiriöstä ja siitä tulikin mieleeni että olis kiva kuulla kommentteja uskovaisten suhtautumisesta henkisiin häiriöihin.ja omia kokemuksia..
ite sairastuin muutma vuosi sitten anorexiaan.ja en oo siitä vieläkään ihan kokonaan ajatuksissani päässyt, vaikka fyysisesti kylläkin.se oli masennuksen aikaa.aluks sitä ei tajunnut, mutta sitten masennus vyöryi aaltona yli.oli raskasta ja samalla ihanaa tuntea olevansa täydellinen ja kaunis.vaikka en kyllä lopussa tuntenut edes laihuutta kauniiksi;kun tajusin, että olin ruman laiha, ni oma itte alko inhottaa vielä enemmän,ja kuitenkaan en pystynyt syödä ja lihoa.mielisairaalan rankka hoito sai mut terveeksi.sen jälkeen oon ollu kunnossa,mutta omaan ulkonäköön ja ruumiiseen ei vieläkään, eikä varmaan koskaan osaa suhtautua normaalisti.Eikä varsinkaan ruokaan.
kun olin sairas, ahisti oma pinnallisuuteni:halusin ulkoista kauneutta enkä ollut Jumalan luomistyöhön tyytyväinen.Silloin päässä liikkui rankkoja ajatuksia, kun en tajunnut että se paha olo ei ollut omaa syytäni, vaan kaikesta huolimatta Jumalan tarkoitus.Nytnäen niin, että Jumala antoi sairauden varjon laskeutua ja myöskin parantaa. Haluisin kuulla miten uskovaiset on vaikean asian kokeneet, ja miten esim. pojat suhtautuu tällaiseen tyttöjen sairauteen.
ite sairastuin muutma vuosi sitten anorexiaan.ja en oo siitä vieläkään ihan kokonaan ajatuksissani päässyt, vaikka fyysisesti kylläkin.se oli masennuksen aikaa.aluks sitä ei tajunnut, mutta sitten masennus vyöryi aaltona yli.oli raskasta ja samalla ihanaa tuntea olevansa täydellinen ja kaunis.vaikka en kyllä lopussa tuntenut edes laihuutta kauniiksi;kun tajusin, että olin ruman laiha, ni oma itte alko inhottaa vielä enemmän,ja kuitenkaan en pystynyt syödä ja lihoa.mielisairaalan rankka hoito sai mut terveeksi.sen jälkeen oon ollu kunnossa,mutta omaan ulkonäköön ja ruumiiseen ei vieläkään, eikä varmaan koskaan osaa suhtautua normaalisti.Eikä varsinkaan ruokaan.
kun olin sairas, ahisti oma pinnallisuuteni:halusin ulkoista kauneutta enkä ollut Jumalan luomistyöhön tyytyväinen.Silloin päässä liikkui rankkoja ajatuksia, kun en tajunnut että se paha olo ei ollut omaa syytäni, vaan kaikesta huolimatta Jumalan tarkoitus.Nytnäen niin, että Jumala antoi sairauden varjon laskeutua ja myöskin parantaa. Haluisin kuulla miten uskovaiset on vaikean asian kokeneet, ja miten esim. pojat suhtautuu tällaiseen tyttöjen sairauteen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olin joskus nuorempana ylipainoinen, vihasin itseäni ja ulkonäköäni. Aloin laihduttaa todella kyseenalaisin keinoin - söin vain niin vähän kuin mahdollista. En syönyt aamulla enkä päivällä koulussa mitään, illalla vasta leivän tai kaksi. Tällä metodilla lähti puolessa vuodessa 20 kiloa, eikä pelkästään rasvasta. En voi nyt kuin puistaa päätäni sille inholle, joka söi minua sisältä päin. Ja kuinka solmussa asiani olivat silloin, jopa verrattuna nykyiseen tilanteeseen. Vähältä piti, etten sairastunut anoreksiaan tai muuhun syömishäiriöön. En tiedä, mikä tarkoitus tuolla oli, mutta se ainakin on selvää, että kotiolot saivat minut reagoimaan tuolla tavalla.
Hyvä, että kerroit tarinasi; vielä lohdullisemmalta kuulostaa, ette ole katkeroitunut. Jumala kyllä antaa voimia vaikeisiinkin hetkiin.
Olen jollain tapaa myös ehkä kateellinen teille vl:ille, jotka kasvatte uskoonne perheenne kautta. Teillä on vahva pohja ja tukiverkko johon voi aina tukeutua ja koskaan ei tipu niin korkealta etteikö joku ottaisi vastaan. Usein mietin niitä perheitä, joissa "ei ole mitään" ja jos lapsi/nuori esim. sairastuu, hän jää mahdollisesti ihan tyhjän päälle. Ei ole ketään, joka osaisi kertoa siitä yhdestä kantavasta voimasta, joka auttaa tilanteessa kuin tilanteessa.
Toiset tuomitsevat uskoon kasvattamisen lapsesta lähtien ja pitävät sitä "aivopesuna". Minun mielestäni uskoon kasvattaminen antaa mahdollisuuden. Onhan teissäkin niitä jotka ovat valinneet toisen tien, toiset ovat lähteneet sille polulle, jolle heidät on ohjattu pienestä lähtien. Jokainen voi tehdä valintansa. On surullista, että meissä "taviksissa" on sellaisia perheitä, joissa lapsilla ei ole mitään mahdollisuutta saada minkäänlaista hengellistä tukea perheeltään niissä tilanteissa, joissa sitä todella tarvitsisi.
Muttei minulla ollut, paitsi ehkä äiti. Tosin olen alkanut henkilökohtaisista asioista puhua hänen kanssaan vasta muutama kuukausi sitten, kun en voinut enää selitellä ja kierrellä.
On suuri siunaus, jos on rakastava perhe... minäkin olen kateellinen heille. Niin monet nykyään turvautuvat alkoholiin ja huumeisiin mielenterveysongelmissaan, kun ei ole turvallisia vanhempia eikä mitään yhteisöä. Hirveän surullista, todella ikäviä sellaiset tapaukset.
ovat kullekin juuri ne parhaimmat. Mäki oon joskus miettinyt, että miksei mun vanhemmat vois olla sellasia ja tälläsiä. Kyllä sitä sitten monissa tilanteissa on saanut huomata, että Jumala on antanut minulle juuri ne oikeat vanhemmat.
jos noin olisi, ei huostaanottoja tarvittaisi.
Valitettavasti totuus on toisenlainen.
vanhemmat on lapselle aina oikeat,lasta ei olisi ilman vanhempiaan.mutta aikuiset,myös uskovaisten keskuudessa tekevät sellaisia virheitä,että lapset joudutaan ottaa huostaan. vanhemmille on annettu mahdollisuus.se on vaan harmi, etteivät lapset voi päättää omasta kohtalostaan.Silti Jumala on antanut jokaiselle juuri oikeat vanhemmat, vaikka on ihmisenalkua luodessaan jo tiennyt, ettei vanhempi pysty huolehtimaan lapsestaan
Vuosikausien kärsimyksen ja rääkkäyksen sekä heitteillejätön jälkeen rikkinäinen lapsi saa vihdoin oikeat, rakastavat vanhemmat.
Mutta valitettavan usein liian myöhään, vahinko on niin suuri ja korjaamaton.
Etpä tiedä mistä puhut.
on sitten vanhempien teot, mikäli heillä on sellaiset elintavat. Vanhempiaan täytyy kunnioittaa, vaikka ei heidän tekojaan voisikaan hyväksyä. He ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin me muutkin, ja hekin voivat Jumalan armosta saada parannuksen.