Mikä terapia siihen auttaa jos koulukiusattu ja eristäytynyt ja koskaan ei tunne olevansa tarpeeksi hyvä omalla alallaan. Pelkoja on ja ahdistusta tosin vain mielessä kaikkea en ääneen sano, pelkään että tyttöni kokee kaiken vielä hirveämpänä kuin minä eli on kiusattu ja sitten masentuu. Koska olen puhunut masennuksesta läheisilleni ja lasten kuullen, tosin välillä olen vain sanonut, että olen väsynyt tai että äidin itku ei ole heidän vikansa . Tekisin mitä vaan että tyttöni ei koe tätä huonommuutta ja kelpaamattomuutta. Lisäksi pelkään sairastunvani johonkin psyykkiseen tautiin. Miehen suvussa ollut skitsofreenikko ja omassa suvussani maanis-depressiivinen, pelkään että mies "heijastaa" minulle sairautta. Ehkä olen vain kaheli ja lääkityksellä olen. Nyt pitäisi terapia etsiä ja välillä mietin että miksi menen terapiaan kaiken repimään auki ja enkö vain osaa olla onnellinen. Onko tällä palstalla parantuneita?
Miten huonosta itsetunnosta eroon?
bird2
13441
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Siis alussa olin vain poikien kanssa huono itsetuntoinen ja nykyään olen myös tyttöjen joskus. Kiusaamiseni oli henkistä. Tällä hetkellä ei terapiaa.
Mene juttelemaan työpaikkalääkärin kanssa, häneltä saat lähetteen eteenpäin.
Ne vanhat haavat on aukaistava ja käsiteltävä ensin, jotta ne voi umpeutua kunnolla eivätkä enää häiritse sun elämääsi. Se käsittelyprosessikin jo auttaa ymmärtämään sen mitä on kokenut ja mitä siitä seurasi jne. ja sen ymmärtäessäsi sinä voit auttaa tytärtäsikin.
Kaikilla se itsetunto notkuu joskus. Jokainen elämän takapakki vaikuttaa ihmisen itsetuntoon. Paremman itsetunnon omaava pääsee vaan nopeammin takaisin tasapainoon kuin se, jolla on hieman heikompi itsetunto jo lähtökohtaisesti. Silti huonommankin itsetunnon voi saada vahvemmaksi, esimerkiksi juuri siten, että käsittelee pois ne asiat jotka vetävät mieltä maahan.
Sinä et ole enää se ihminen jota muinoin kiusattiin, mutta kannat yhä muistoa siitä ajasta ja sen muiston kun pääset pilkomaan osiin ja jätettämään taaksesi, on sun myös helpompaa ajatella itsestäsi positiivisemmin.
Moi! Mulla on myös lapsia ja diagnoosi keskivaikea masennus (lääkitys on). Lapet ovat jokainen vielä peruskoulussa, siinä ikähaarukkaa. Olen kertonut lapsille että mulla on tämmöinen sairaus ja että jos olen huonovointinen tai itkettää niin se EI ole heidän vikansa vaan sen tekee sairaus kun aivoissa ei mene oikein tietyt aineet ja siksi on lääkettä että ne menisivät oikein.
Olen myös kertonut miten yleistä tämä on, se ei myöskään tartu. Olen aina korostanut heille ja esimerkilläni näyttänyt miten elämän pienistä asioista iloitaan ja mielestäni onnistunut. Onnistun siinä itsekin kun on seesteistä ja lääkitys auttaa.
Tarkoitan sanoa, että puhu lapsillesi ja kerro monelta kantilta masennuksesta (tms) ja ylipäätään iloitkaa aina kun on vähänkään aihetta ja huomatkaa ihanat värikkäät perhoset kesällä :)
Tärkeintä on, etteivät lapset koe olevansa syyllisiä vanhemman sairauteen. Lapset herkästi syyllistävät itsensä. Olen tästäkin heille puhunut ja kysynyt tuntevatko he näin ja että sellaisia tuntemuksia saattaa tulla ja se on luonnollista, mutta ei totta.
Katse aurinkoon päin!
Miten kertoa 6v ja 4v vuotiaille siitä, mies ei varmaan pidä että kerron. Miten suhtautua jos kertovat tarhassa lapsille tai tädeille? Olen aina halunnut piilotella kaiken. En osaa kertoa asioistani. Samaa äitini teki ja siitä kärsin minä nyt. Olen vielä nuori? 32v ja ikää jäljellä ja mietin että tätäkö tämä 60v elämä on. Ja siis olen yksityiseltä hakeutunut lääkäriin koska täällä työpaikassa vasta ollut 1v ja olen sanonut kyllä masennuksesta työterveyteen mutta hankala mennä sinne koska päivät töissä ja työkavereille en ole sanonut mutta ehkä arvaavat. Epäilen että voisi taustalla olla minulle persoonallisuushäiriö ja niitähän ei varmaan terapialla hoideta?
Mä olen sanonutlapsille, että kotiasioita kuten mun masennussairaus niistä ei puhuta kellekään, ovat meidän omia asioita eivätkä kuulu kellekään muille, ei edes opettajille.
4v voi kyllä lipsauttaa. Meidän nuorin oli esikoulussa ja syksyllä siirtyy 1.luokalle. Ymmärtää kun sanon että tästä ei muille puhuta, en usko että puhuu. Lapset muuten ovat todella lojaaleja vanhempiaan kohtaan.
En minäkään puhu asioistani kuin parhaimmille ystäville ja ihan lähisukulaisille että sikäli ymmärrän "piilottamisen".
Jos me ei kuitenkaan piilotella asioitamme vaan ei vaan tahdota kuuluttaa kaikkea koko kansalle?
Jos lapset kertovat tarhassa/muille lapsille ja saat siitä kuulla, niin suhtaudu siten, että väliäkö sillä mitä nämä muut susta ajattelevat. Masis ei ole enää niinkään tabu asia enää ja sitähän tai jotakin muuta psyykkistä sairautta alkaa olla jo melkeen siten, että kun kaupungilla kävelee niin lähes voi laskea että n. ainakin joka 7. vastaantulija kärsii jostakin tai on jollakin lääkityksellä.
Onkohan sulla oieka lääkitys jos kärsit noin kovin?
Mitä lääkkeitä yksityinen sulle määräsi ja koetko että lääkitys auttaa?
Lääkkeissä aina ollut alussa apua mutta sitten taas vaipuu masennukseen ja toivottomuuteen. Eli ollut cipralex, venlafax ja nyt cymbalta 60mg/1krt/pvä.
Ei vaan saa kiinni mistään mikä motivoisi kuin hetkellisesti. Olen jäänyt johonkin 14v tasolle ja siitä nuoremman. Ainakin nyt tuntuu, kun olen tätä nyt 2v käynyt läpi itsekseni ja välillä juttelemassa perheterapeutilla, aina tulee se pettymys itseen ja äidin syytökset (jotka normaaleja kiukustuneelle äidille) ja isän pettäminen ja luottamus miehiin ja rakkauteen mennyt. =(
Mulla sama juttu. Söin myös noita Cipralex lääkkeitä, apua tuntui olevan hetkeksi. mutta sitten se tuntui loppuvan kuin seinään. Vai kuvittelinkohan vaan että niistä muka olisi ollut apua..? :/
No mulla on ollu samantyyppisiä ajatuksia, tosin kun olin viellä ite n12-17vuotias ja kärsin masennuksesta, silloin meijän perheessä oli muutenkin rankkaa mä hoidin mun pienempiä sisaruksia jatkuvasti vaikka olin itse aivan lopussa,koska vanhempia ei kiinnostanut olla ees himassa..
Sitä pelkäs et mun&muiden pahaolo vaikuttaa niidenkin psyykkeeseen,ja kyllähän se vaikuttikin mut onneks asiat on niilläkin nykysin paremmin.
Kiitos vastauksista. En ole koskaan analysoinut itseäni ja käytöstäni nyt on varmaan sitten sen aika. Koen syyllisyyttä pettämisistä vaikka voin huonosti suhteessa ja mies kohteli huonosti. Tietysti se ei oikeuta siihen. Mennyttä en saa pois. Jatkuva syyllisyys vaivaa, meillä ei seksielämää. Mieheni on erakko, käy töissä mutta ei ole vapaa ajalla muualla kun kotona. Haluaa vain olla perheen kanssa. Voiko tämä ahdistaa minua? Isäni on erilainen ja harrasti paljon. Tosin petti sitten äitiäni kun olin 14v.
En vain pääse näistä miesongelmista. Minun on vaikea ystävystyä ja se ahdistaa kun mietin koko ajan millainen pitäisi olla miesten tai naisten kanssa. Ystäviä ei ole kuin 1 hyvä ja hänellekään en ole kaikkia synkkiä juttuja paljastanut mm. kiusaamista. Miehelle ja terapeutille jutellut vain. En osannut puolustautua silloin ja kotona en kertonut.
toivon sinulle rohkeutta itseesi tutustumisessa. se on vain tehtävä. älä turhaan pelkää tai murehdi miten käy. sinun on tehtävä se päästäksesi eteenpäin. mulla ihan samanlaista miesongelmia, ystävyysongelmia ja juuri tuota itsensä ruoskimista että en ole hyville ystävillekään kaikkea kertonut enkä tehnyt sitä ja tätä ja sekin vielä, blaa blaa blaa. ei kenenkään pidä kaikkea kertoa ja meidän tapauksessa paras apu on uskoakseni ihan ammattihenkilö, ystävät voivat vaan turhaan kauhistella ja keittiöpsykologit voivat vain lisätä ahdistusta. itse olen nyt siinä pisteessä että soitin ja varasin ajan lääkärille. mulla on selkeästi masennusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, läheisriippuvuutta, kaunaa ja vihaa sisällä, itsetuhoisia ajatuksia, holtitonta alkoholin käyttöä, suhdesekoiluja pettämisineen. näitä en ole myöntänyt monellekaan, ainakin olen tehnyt itsestäni paremman ihmisen kuin olen. varsinkin omat töppäykset olen vierittänyt muiden niskoille ja muutenkin oon erittäin piilovihainen monille ihmisille. olen ollut liian kiltti ja muut ovat aina jyränneet, koska olen pelännyt näyttää oikeat tunteeni hylätyksi tulemisen pelossa. en oikeastaan tiedä kuka olen mutta haluaisin kovasti tietää. haluan kasvaa ihmisenä ja tuntea olevani vapaa ja iloinen ilman kaunaa ja riippuvuutta muista.
Kiitos viestistä. MInä olen kartoittanut terapeutteja ja kemioita, vielä alussa prosessi. Uupumusta tässäkin jo havaittavissa. Mikään ei jaksa innostaa alkua kauemmin nykyään. Pelkoa ja luottamusta ihmisiin mennyt.
Jonkinlainen turvattomuuden tunne koko ajan ja toivottomuus. En vain jaksa uskoa että asiat menisivät hyvin vaan kun ainahan ne voi mennä vielä huonommin. Itse ajattelen että vika on minussa ja sitten etsin vikaa myös muista ja laitan heille myös syytä. Olen hyvin mustavalkoinen ajattelussani ja myöskään en osaa elää tässä ja nyt van elän joko menneessä tai tulevassa. Häpeä ja syyllisyys kaikesta on läsnä.
tunnistan tuossakin niin paljon samaa. perusturvattomuuden tunne on vaivannu koko aikuisiän sekä levottomuus ja tyytymättömyys kaikkeen. olen alisuorittanut kaiken vaikka vaadin itseltäni hirveästi. hirveä ristiriita. jotain kuitenkin on tapahtunut ajattelussa pelkästään kun sain soitettua ajan itselleni. pääsin ainakin yhdestä vankilasta pois nimittäin siitä uskottelusta et kaikki on hyvin. se oli ensimmäinen hyvä teko itseäni kohtaan. olen myös kolmekymppinen (ei lapsia) ja en tiedä onko se tämä ikä kun vihdoin alkaa huomaamaan että olen koko elämäni kuvitellut että tämä on ihan normaali olotila ja että kyllä minä pärjään. jotenkin tuntuu kanssa että tuo henkinen kehitys on jälkeenjäänyt ja niinhän se taitaa olla. on vaan elänyt tässä omassa maailmassaan ja näiden ihme ajatusmallien kanssa et oon aina se huonoin ja outo, petollinen ja kaksinaamainen. että kukaan ei oikeasti tunne mua ja se hävettää kun ei voi kohdata ketään oikeasti. kaikki on niin pinnallista et ihan ku pitäis jotain kulisseja pystyssä koko ajan. se häpeä on niin hirvee ja syyllisyys. häpeän tunteesta on tosi paljon netissäkin juttuja mut on aika monimutkainen juttu. tavallaan tajuaa mut ei osaa käsitellä itsessään sitä. toivon et löydät elämääsi sen punaisen langan, samaistuin niin kovasti kertomaasi.
On pakko sanoo et mul on täsmälleen samanlaisia tuntemuksia. Jotenkin tuntuu et elämä on pelkkää suorittamista. En ole koskaan tyytyväinen ja jotenkin ajattelen että pitäis pystyä parempaan. Sit kun sanoo itelleen näin asiat vain on niin vitutus kasvaa: näinkö elämän pitäis olla ? Voimaton luuseri ?
En tiedä mikä on 'normaali' olotila. Ehkä mul on pataloginen ajattelutapa. Ainoa kerta elämässäni kun olin "aidosti" tyytyväinen ja onnellinen olin ottanut muutaman ekstaasi pillerin ;)
P.S olen koittanut meditoida mut se on ihan pirun vaikeet.