Olen 20-vuotias poika. Pidän itseäni suhteellisen normaalina, vaikkakin saatan murehtia asioita joskus liikaa. Minulla on kuitenkin ongelma, joka aika ajoin tuntuu ajavan minut hulluksi. Ihastuessani vastakkaiseen sukupuoleen asiat eivät ikinä mene toivotulla tavalla. Viimeisen parin vuoden aikana olen tapaillut muutamaa tyttöä, ja aina lopputulos on ollut sama. Ensiksi ihastun korviani myöten, ja kaikki intoni keskittyy vain kyseessä olevaan toiseen henkilöön. Kun lopulta tilanne alkaa kehittyy siihen pisteeseen, jossa toinen osapuoli ilmaisee oman kiinnostuksena, tai jos ehdin myöntää omani toiselle, ei mene kauaakaan, kun äärimmäin epätoivo ja ahdistus valtaa minut. Vaikka olisin kuinka valvonut edelliset yöt miettien toista, voi tuo kaikki muuttua yhdessä päivässä. Juuri kun kaiken pitäisi vasta alkaa. Inhoan ja halveksun itseäni kyseisestä syystä, sekä oman mielentervetyteni vuoksi mutta myös siksi etten halua satuttaa toista. Esimerkiksi nyt yli puolen vuoden yksinolon jälkeen tapasin erään ihmisen, joka tuntui olevan kaikkea mitä olen etsinyt. Välillä oli vaikeaa selvitä päivästä koska ikävä oli niin kova, ja nyt en ole asiasta enää ollenkaan varma, vaan tapan itseäni huolehtimalla, josko tämä ei olekkaan oikein. Saattaa kuulostaa typerältä, mutta en käsitä miten omat tunteet voivat johtaa näin paljon harhaan. En siedä yhden illan juttuja, ja muutenkin en haluaisi etsiä seuraa koko ajan. Voin sanoa olleeni kerran oikeasti rakastunut, mutta silloin tulin vain täysin rikotuksi. Enkö muka enää osaa rakastaa?
Jos jollakulla on vastaavia kokemuksia, kuulisin niitä mielellään.
Jos jollakulla on vastaavia kokemuksia, kuulisin niitä mielellään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Keittiöpsykologille tuli mieleen, että saatat pelätä sitoutumista, vaikka se onkin sitä, mitä tavoittelet ja toivot. Pitäisi päästä sinne pelon juurille, että asiaan tulee muutos.
Tunnistan kyllä itsessäni samaa. Tosin mahdollisuuksia on ollut kovin vähän ja se lienee yksi suojautumiskeinoni myös... En "näe" ympärilläni tarpeeksi mielenkiintoisia ihmisiä koska sisimmässäni tiedän etten ole jollain tapaa valmis kohtaamaan toisen rakkautta. Aivan hullua, koska rakkautta minäkin kaipaan ja tunnen olevani täynnä! Kohde vain puuttuu...
En tiedä pystyisitkö kahlaamaan sen epätoivon ja ahdistuksen läpi säilyttäen sen mielenkiintoisen ihmisen siinä vierellä, tutustuen häneen? Selättäisit näin pelkosi, kenties.
Vaikka muutoin olen avoimuuden kannalla, näkisin, että se kamppailusi lienee parasta tehdä itseksesi, eli älä avaudu toiselle liikaa omasta ahdingostasi tutustumisvaiheessa. Vasta jos koet, että et todella pysty käymään sitä ahdistusta läpi etkä halua toista siihen vierelle ja haluat taas vetäytyä, lienee jonkinlainen selitys paikallaan.
vastauksestasi. Olen yrittänyt tehdä juuri kuten sanoit, yrittänyt tutustua toiseen vaikkakin itselläni menee huonosti. Yleensä siinä vain kärsivät molemmat. Kuten sinä tunnen olevani täynnä rakkautta, ja varsinkin toisesta ihmisestä kiinnostuessani haluan sen myös todella osoittaa. Ongelma vain on, että heti sen jälkeen tuo tietty kutina vatsan pohjalla katoaa, ja vaihtuu syvään ahdistukseen. Ehkä etenen liian nopeasti omien tunteideni ilmaisun kanssa, mutta vielä siinä vaiheessa kaikki tuntuu niin oikealta. Ehkä vain haluan läheisyyttä ja rakkautta niin paljon, että yritän saada sitä väkisin. Toisaalta olen ollut yksin jo pitkään ja muutenkin en pysty ymmärtämään, että kun sitä mitä haluaa tarjotaan, ei se sitten kelpaakaan.
Sanoit ettet ole valmis kohtaamaan toisen rakkautta. Itselläni voi olla ehkä samaa vikaa, mutta osaatko sanoa mikä siinä voi niin paljon pelottaa..?
Itselläni on ainakin todellla voimakas hylkäämisenpelko, joten liitän vaikeuteni siihen. Muutoinkin huono itsetunto tuo hirvittävän epävarmuuden ("haluaako kukaan nyt tällaisen kanssa ollakaan?) Siinä jo isoja asioita, joiden kautta lienee ymmärrettävää, että itseään haluaa suojella. Totuus kuitenkin lienee se, että itsensä on uskallettava laittaa alttiiksi elämän (tunne-)myllerryksiin jos haluaa jotain saada ja toisaalta myös antaa.
Hiljalleen tästä eteenpäin pääsee... Itsetunto on jo noususuhdanteinen, mutta olen vielä sen verran raakile, etten väkisin itse nyt yritä suhteillakaan. En pidä pahana pitkää yksinoloa, siinä jos koska tulee punnittua omia arvoja ja toiveita. Toisaalta ehkä odotukset toista kohtaan kasvavat. Hmm... Tiedä sitten.
Hmm.. Missäpäin Suomea sä asut..? Uskaltaisitko kertoa.. :) rupes vaan mietityttään..