Mitä pitäisi tehdä, kun olen nyt käynyt terapeutilla tässä jonkin aikaa ja saanut masennuslääkkeet. Käyn enää vain kerran puhumassa sille tyypille, koska se vaihtaa työpaikkaa ja koska en kuulemma tarvitse enää terapiaa. Aijjaa? Kiva kun en vain itse ole ihan sitä mieltä. Tilanne on kehittynyt vain hieman paremmaksi, mutta jotenkin on tuntunut ettei se terapeutilla puhuminen vain johda mihinkään. En tiedä mitä siitä edes pitäisi odottaa, kaipa se elämän muuttaminen lähtee ihan itsestä. Tuntuu silti siltä, että tarvitsisin vielä tukea. Ärsyttää kun tuntuu että ongelmia vähätellään. (olen 19 vuotias nuori nainen). Lähinnä tuntuu että mulle vain lykättiin jotkut lääkkeet.
Toinen asia on se, että mulle annettiin nuo masis lääkkeet. Juu on mulla masennusoireitakin mutta ... mistä ne voi tietää kärsinkö vaikka sosiaalisten tilanteiden pelosta tms? Eilen kun piti käydä vain kaupassa kävellen, huomasin että aloin ahdistua tosi paljon. Vietän nykyään aikaa liiakseenkin kotona ja tuntuu että seuraan elämää lasien läpi. Sitten kun menee itse ulos, on ihan paniikissa. Tuntui etten kävele normaalisti, mieleen tuli yläasteajoista se, kun joku sanoi mulle että kävelen ihan helvetin tyhmästi, tuuli pisti hiukset kokoajan ihan tyhmästi ja tuntu että haluaa vajota maan alle. Katse osui kokoajan pömppömahaan ja kaikki energia meni siinä että vähän laihistin ettei se niin näkyisi. Hassuinta tässä on se, että kun olen kotona, ajattelen että kappas, olen tosi nätti! Olen tyytyväinen peilikuvaani enkä huomaa pömppistä. Mutta ei hemmetti kun menee tonne ulos, se kaikki häviää. Tunnen olevani maailman rumin ja yritän peilailla itseäni joka paikasta tarkistaakseni että näytän samalta kuin lähtiessä. -.- Kadehdin salaa jokaista vastaan tulevaa, vaikka jossain sisimmässäni tiedän että olen itsekin yhtä nätti. Mutta jotenkin en vain enää muista sitä. Nuorempana olin pahempi. Jos piti vaikka tavata ensimmäistä kertaa poikaystävän isovanhemmat ja he tulivat aikaisin aamulla, menin aivan paniikkiin koska olin aivan naturelli. Aloin meikkaamaan paniikissa ja kädet tärisivät. Sitten sain itkukohtauksen ja poikaystäväni sai työntää minut ulos huoneesta. Nykyisen poikaystävän sukulaisia näen ihan ilman ongelmia. Tietysti mietin, että mitä ne musta ajatteleekaan, mutta en todellakaan saa enää mitään itkukohtauksia ja osaan myös ajatella niin, että jos eivät tykkää, niin vittuako siitä välitän. Kai se itsetunto on hieman noussut kun ikää on kertynyt? Mutta huomaan kuitenkin sen, että haluan olla täydellinen uusien ihmisten silmissä ja tehdä täydellisen vaikutuksen.
Nykyään välttelen sosiaalista elämää taas enemmän. Jotenkin tunnen, etten ole oikeutettu menemään tuolla paikkoihin. Jotenkin tuntuu että kaikki katsovat mua negatiivisella tavalla ja ajattelevat jotain pahaa. Humala on ainoa tila, milloin olen täysin rento. SIlloin pystyn tanssimaankin, eikä kiinnosta hittoakaan mitä joku ajattelee ja tunnen olevani kaunis. Tavallaan tunnen olevani silloin oma itseni, vaikka en sitten tiedä onko se totta. Silloin olen kuitenkin onnellinen. Aina kun pitää tavata joku, huomaan suunnittelevani mitä puhun. En tee sitä enää niin paljoa, mutta kyllä se käy mielessä. Pelkään kuollakseni niitä hiljaisia hetkiä, koska yleensä se toinen toteaa siinä vaiheessa että olen tuppisuu. Tulee sellainen olo etten kelpaa ja olen tylsä. Mutta ei niitä puheenaiheita voi ihan tyhjästäkään repiä jos ei kerta ole mtn sanottavaa. Mietin myös just niitä että mikä voi mennä pieleen, miten voin nolata itseni jne.
Jos sanon meneväni jonnekin, yleensä perun sen viime hetkellä, koska ahdistun. Ahdistun siitä, että olen kotona ilman meikkiä ja hiukset pystyssä ja tuntuu ihan käsittämättömältä työltä saada aikaan se nätti lookki millä kehtaa mennä ihmisten ilmoille. Olen kuulemma luonnonkaunis ja omastakin mielestä omaan kauniin ihon kun finnitkään eivät enää ole kiusana. Olen pystynyt vähentämään meikkiä, jos menen vaikka juuri kaupassa käymään, mutta jos kuvitellaan että pitäisi mennä jonnekin iltaa viettämään tms, haluan olla täydellinen ehdottamasti. Jos jokin juttu jää tekemättä, mietin sitä koko illan (esim huulikiilto unohtui, tai aurinkopuuteri). Sitten kun en jaksa olla se "täydellinen", perun menoni ja jään kotiin röhnöttämään lökäpöksyissä ja herkuttelemaan. Kotona voi olla täysin oma itsensä ja näyttää vaikka norsulta eikä kukaan näe. Jos päätän mennä jonnekin, alan hermostua, kädet tärisevät, alan kiukuttelemaan eikä mikään suju. Alan melkein itkeä siitä, kun meikkivoide ei levity nätisti, tai ripsarit meni pitkin poskia, eikä vaatekaapista löydy mitään kivaa (vaikka on siellä kyllä vaatteita).
Toinen asia on se, että mulle annettiin nuo masis lääkkeet. Juu on mulla masennusoireitakin mutta ... mistä ne voi tietää kärsinkö vaikka sosiaalisten tilanteiden pelosta tms? Eilen kun piti käydä vain kaupassa kävellen, huomasin että aloin ahdistua tosi paljon. Vietän nykyään aikaa liiakseenkin kotona ja tuntuu että seuraan elämää lasien läpi. Sitten kun menee itse ulos, on ihan paniikissa. Tuntui etten kävele normaalisti, mieleen tuli yläasteajoista se, kun joku sanoi mulle että kävelen ihan helvetin tyhmästi, tuuli pisti hiukset kokoajan ihan tyhmästi ja tuntu että haluaa vajota maan alle. Katse osui kokoajan pömppömahaan ja kaikki energia meni siinä että vähän laihistin ettei se niin näkyisi. Hassuinta tässä on se, että kun olen kotona, ajattelen että kappas, olen tosi nätti! Olen tyytyväinen peilikuvaani enkä huomaa pömppistä. Mutta ei hemmetti kun menee tonne ulos, se kaikki häviää. Tunnen olevani maailman rumin ja yritän peilailla itseäni joka paikasta tarkistaakseni että näytän samalta kuin lähtiessä. -.- Kadehdin salaa jokaista vastaan tulevaa, vaikka jossain sisimmässäni tiedän että olen itsekin yhtä nätti. Mutta jotenkin en vain enää muista sitä. Nuorempana olin pahempi. Jos piti vaikka tavata ensimmäistä kertaa poikaystävän isovanhemmat ja he tulivat aikaisin aamulla, menin aivan paniikkiin koska olin aivan naturelli. Aloin meikkaamaan paniikissa ja kädet tärisivät. Sitten sain itkukohtauksen ja poikaystäväni sai työntää minut ulos huoneesta. Nykyisen poikaystävän sukulaisia näen ihan ilman ongelmia. Tietysti mietin, että mitä ne musta ajatteleekaan, mutta en todellakaan saa enää mitään itkukohtauksia ja osaan myös ajatella niin, että jos eivät tykkää, niin vittuako siitä välitän. Kai se itsetunto on hieman noussut kun ikää on kertynyt? Mutta huomaan kuitenkin sen, että haluan olla täydellinen uusien ihmisten silmissä ja tehdä täydellisen vaikutuksen.
Nykyään välttelen sosiaalista elämää taas enemmän. Jotenkin tunnen, etten ole oikeutettu menemään tuolla paikkoihin. Jotenkin tuntuu että kaikki katsovat mua negatiivisella tavalla ja ajattelevat jotain pahaa. Humala on ainoa tila, milloin olen täysin rento. SIlloin pystyn tanssimaankin, eikä kiinnosta hittoakaan mitä joku ajattelee ja tunnen olevani kaunis. Tavallaan tunnen olevani silloin oma itseni, vaikka en sitten tiedä onko se totta. Silloin olen kuitenkin onnellinen. Aina kun pitää tavata joku, huomaan suunnittelevani mitä puhun. En tee sitä enää niin paljoa, mutta kyllä se käy mielessä. Pelkään kuollakseni niitä hiljaisia hetkiä, koska yleensä se toinen toteaa siinä vaiheessa että olen tuppisuu. Tulee sellainen olo etten kelpaa ja olen tylsä. Mutta ei niitä puheenaiheita voi ihan tyhjästäkään repiä jos ei kerta ole mtn sanottavaa. Mietin myös just niitä että mikä voi mennä pieleen, miten voin nolata itseni jne.
Jos sanon meneväni jonnekin, yleensä perun sen viime hetkellä, koska ahdistun. Ahdistun siitä, että olen kotona ilman meikkiä ja hiukset pystyssä ja tuntuu ihan käsittämättömältä työltä saada aikaan se nätti lookki millä kehtaa mennä ihmisten ilmoille. Olen kuulemma luonnonkaunis ja omastakin mielestä omaan kauniin ihon kun finnitkään eivät enää ole kiusana. Olen pystynyt vähentämään meikkiä, jos menen vaikka juuri kaupassa käymään, mutta jos kuvitellaan että pitäisi mennä jonnekin iltaa viettämään tms, haluan olla täydellinen ehdottamasti. Jos jokin juttu jää tekemättä, mietin sitä koko illan (esim huulikiilto unohtui, tai aurinkopuuteri). Sitten kun en jaksa olla se "täydellinen", perun menoni ja jään kotiin röhnöttämään lökäpöksyissä ja herkuttelemaan. Kotona voi olla täysin oma itsensä ja näyttää vaikka norsulta eikä kukaan näe. Jos päätän mennä jonnekin, alan hermostua, kädet tärisevät, alan kiukuttelemaan eikä mikään suju. Alan melkein itkeä siitä, kun meikkivoide ei levity nätisti, tai ripsarit meni pitkin poskia, eikä vaatekaapista löydy mitään kivaa (vaikka on siellä kyllä vaatteita).
Vastaukset 3
Vanhimmat
Asuntolassa asuessani elämä oli aika kamalaa. Siellähän ihmiset puhuu kokoajan ja viettää aikaa toistensa kanssa. Minä harvemmin. Yleensä viihdyin eniten yksin ja kun vaivauduin menemään vaikka olkkariin, tälläydyin kauniiksi aina. Se muiden juttelu ja kiljuminen lähinnä ärsytti. Jostain syystä naispuoliset ihmiset pelottavat minua. Tunnen joutuvani haukutuksia ja ilkeilyn kohteeksi heti kun käännän selkäni. Tulen eniten toimeen miespuolisten kanssa.
Näiden ongelmien takia tunnen olevani yksinäinen. En ole ikinä omistanut mitään hyviä ystäviä. Poikaystävä minulla on, hänen seurassaan kykenen olemaan oma itseni koska en jaksa esittää kun näkee niin usein. Silloin alussa joskus kyllä kädet tärisi kun piti nähdä ja laitoin paksut pakkelikerrokset. Koska tunnen olevani yksinäinen ja viallinen, tunnen olevani myös masentunut. Lapsena olin ruma, joka varmaan vaikuttaa muhun edelleen. Sisälläni kai asuu vielä se arka pieni tyttö, joka pelkäsi kaikkien katseita. Vanhemmat tuntuivat vihaavan mua.
Miten ihmeessä saan itsetuntoni kuntoon? Tiedän kyllä, että olen kaunis, mutta mihin se tunne aina katoaa? Tarvitsen koko ajan vakuuttelua siitä että olenko vielä kaunis. Miksi mua kiinnostaa niin paljon muiden mielipiteet? Miten ylipäätänsä voi selvittää, kärsiikö jostain muustakin kuin masennuksesta, vai johtuvatko kenties masis oireet jostain sosiaalisten tilanteiden pelosta??
Eikö kukaan osaa sanoa mitään. ? :/ Voinko sanoa terapeutilleni että tarvitsen mielestäni vielä terapiaa? Kyseessä on terveyskeskuspsykologi ja terapia on maksutonta. Tarkoittaako se sitä, että he voivat lopettaa sen milloin haluavat. Tosi veemäistä suoraan sanottuna, ettei mulle kerrottu että tyyppi vaihtaa työpaikkaa! :/ Jos jatkaisin, joutuisin aloittamaan uudestaan jonkun toisen kanssa ja kertomaan kaiken uudestaan. Ei mulla ole ketään kelle kertoa näitä juttuja. En pysty poikaystävällekään kertoa kaikkea, esimerkiksi sitä että olen kyllästynyt seurustelemaan koska tää on tätä samaa aina. En tiedä olenko varma tunteistani. Jostain syystä tuntuu, etten edes osaa rakastaa vaikka haluisin. Mutta ei noita asioita voi toiselle kertoa. En kuitenkaan halua toista menettää, koska jollain tavalla välitän ja olen kiintynyt. Jostain syystä vain ahdistaa ja masentaa tämäkin.
Ulkonäköpaineet varmaan johtuvat siitä, että pienenä olin TODELLA ruma siksi, että nypin ripsiäni pois. :/ Jostain haluisin selvyyden siihen, että MIKSI tein sitä. Olin perheessä missä riideltiin kokoajan, isä oli humalassa aina, katto pornoa mun nähden ja oli väkivaltainen ja kännissä esim koski mua rintoihin. Äitini tuntui inhoavan mua, en saanut itkeä vaikka itketti ja uhkaili isällä. Isä huusi ja antoi kunnon tukkapöllyt ja millon nosti tyyliin korvasta seinälle. Olin siis herkkä pieni tyttö, joka vihasi itseään. Koko perhe selitti siitä, miten ruma olen ja he häpesivät. Olen varma, että se nyppiminen oli joku ahdistuksen purkaus keino. Sillä hetkellä vaivuin ihan omiin ajatuksiini ja vaikka oudolta kuulostaa, sain siitä nautintoa. Onneksi sentään 8 vuoden nyppimisen jälkeen tulin järkiini ja minusta tuli nätti. Tai ainakin omasta mielestäni. Silloin tosin isäni totesi että "älä huoli ... kyllä sustakin joskus vielä tulee nätti". :) Kylläpäs kohotti entisestään jo pientä muodostunutta itsetuntoa. Noei. Romahti takaisin. Nykyään kun saan paljon ihailua, tekisi mieli sanoa isälle, että onko hän nyt ylpeä minusta kun olen vihdoinkin kaunis? Vaikka olen, tuntuu siltä etten edelleenkään kelpaa. Toisaalta ei edes kiinnosta. Tuntuu että äitikin vain kadehtii ja kärsii jotain vanhuuden angstia. "KYllä sustakin vanhana läski tulee!". -.- Toisaalta osaa hän olla ihan mukavakin. Peruskouluikäisenä olin todella arka ja yritin olla vain mahdollisimman huomaamaton. Ulkonäköäni arvioitiin ääneen, tosin ikinä en ollut tosi kiusattu. Se kiusaaminen oli lähinnä todella suoraa kuten että "mä en ikinä kyl ihastuis suhun! yäk". tai sitten koulun tytöt syrjivät ja huijasivat ja nauroivat selän takana. Tuon takia en varmaan luota naispuolisiin. Hauskaa huomata joskus, miten joidenkin entisten luokkatovereiden suut loksahtavat auki kun näkevät mut. Siinä sitten mietin, että miksi ikinä annoin niiden tehdä mulle pahan olon? Voisin tehdä samaa nykyään. Voisin olla ilkeä koska olen nätti ja normaalin näköinen. He eivät ole enää kauniita tai komeita, mutta taitavat luulla niin. Mutta en halua haukkua ketään. Toisaalta tuo kiusaaminen ja kaikki, opetti mulle arvostamaan toisia. Tiedän miltä tuntuu olla kaikkien tuijottama ällötys ja epäsuosittu. Tiedän miltä ne pahat sanat tuntuvat. Mutta vaikka itseuntoni ja ulkonäköni kohosi, alkoi erilainen ilkeily. Kaikilla tytöillä oli jotain mua vastaan, pojat juttelivat ja pitivät minusta. En viihtynyt ollenkaan tyttöjen seurassa.
Ensimmäinen ero jätti vahvat jäljet, silloin masennuin entisestään. Sen jälkeen oli paljon lyhyitä juttuja miesten kanssa ja edelleenkin itken sitä, miten annoin niille siksi, että saisin sitä rakkautta. Edelleen tunnen oloni likaiseksi. Monet tulivat kehumaan ja iskemään, taka-ajatuksena vain se, että sais sitä pesää. Oksettavaa! Sen jälkeen olin yhtä samantekevä kuin tiskirätti ja mua haukuttiin. Halusin kuollakseni rakkautta ja hyväksyntää. Joku keksi juorun, että olen tämän kaupungin helpoin muija. Ei helvetti ihmiset osaa olla paskoja! Niinkuin huomaatte, vanhat ja todella vanhat jutut ovat jääneet mun päähän ainiaaksi.
Jotenkin tuntuu, että koko elämäni on vain yksi iso lankakerä. Sotkuinen sellainen. Ei sitä pysty selvittämään ja terapeuttiakaan ei tunnu kiinnostavan. Asioita ei selvitetä järjestyksessä, vaan puhutaan lähinnä nykyhetkestä. Asioita tulee aina silloin mieleen kun olen kotona, eikä terapeutilla. Aina tulee uusia juttuja mieleen mitkä unohtui kertoa. Jutteleminen ei auta mitään, koska haluisin käydä kaiken läpi, enkä sattumalta vaan vähän kaikkea. Tuntuu ettei mun ongelmat ole edes isoja hänen mielestään.
Kirjoituksesi kuulostaa tutulta:(
Haluaisitko jakaa ajatuksiasi sähköpostitse?