Työttömyys

syrjäytynyt mies, työhistoriaa takana 5 päivää.
peuskoulun jälkeen tyhjänpäällä 8 vuotta. Tuskin enään työelämään pääsen, kurjaa mutta totta.

niin yksin. kirjoitti:

syrjäytynyt mies, työhistoriaa takana 5 päivää.
peuskoulun jälkeen tyhjänpäällä 8 vuotta. Tuskin enään työelämään pääsen, kurjaa mutta totta.

lukion jälkeen en ole päässyt yhteenkään kouluun jonne olen hakenut, en edes amikseen.
on vaan semmoinen oli, ettei oikeesti pysty tekemään mitään. kesäloma menee siinä kun makaan koko päivän sängyssä.

piaaurora kirjoitti:

lukion jälkeen en ole päässyt yhteenkään kouluun jonne olen hakenut, en edes amikseen.
on vaan semmoinen oli, ettei oikeesti pysty tekemään mitään. kesäloma menee siinä kun makaan koko päivän sängyssä.

Mä kohta 22 v. ja lukion jälkeen en ole pystynyt menemään minnekään myöskään sosiaalisten tilanteiden pelon takia... Lukioaikana oli raastavaa olla aina kaiken porukan ulkopuolella ja sitten kaikki ryhmätyöt ja esiintymiset... Mulla oli silloin kuitenkin vielä yksi kaveri (yks sukulainen), joka sattui silloin tällöin samoille kursseille, muuten ei olis tullut lukion käynnistäkään mitään. En pystynyt edes menemään sinne yo-juhlaan.

Tsemppiä kaikille edellisille kirjoittajille jos vielä käytte täällä lukemassa tätä ketjua!

jonkun sievän aasiatteen. Ei paljoa tarvittis tehdä kunhan hiukan raottaisi jalkoväliä illalla ja joskus aamusella.

välillä on väliä kirjoitti:

jonkun sievän aasiatteen. Ei paljoa tarvittis tehdä kunhan hiukan raottaisi jalkoväliä illalla ja joskus aamusella.

mjoo onhan tässä jo muutama kuukausi oltu työttömänä. Ennemmin olisin kyllä töissä mut en saanut kesäks töitä. Työharjoittelussa oon vaan ollut kun en muuten ois saanut työttömyystukea. Nyt saan sentään toimeentulotukea enkä ole missään turhissa harjoitteluissa. Ei oikee lukopohjalta oteta töihin ja menis vielä vuos elämästä sivarissa hukkaan. Noh kela maksaa ainakin asumiset niin mikäs siinä. Mut tuskinpa niistä paljon jää säästöön. Loppuis jo miesten orjuuttaminen Suomessa.

sillä tiedän itsekin millaista se on.

Semmoinen tilanne rupeaa ahdistamaan toden teolla jos se vaan jatkuu ja jatkuu. Se käy itsetunnolle. Joutuu kantamaan häpeää, ja tuntee itsensä luuseriksi ja huonommaksi. Siinä sitten erakoituu ihan senkin takia, kun itsetunto menee pohjamutiin. Vaikka olisikin sentään kavereita jotka haluaisivat pitää yhteyksiä. Jollain tavalla heistä erkaantuu, kun heillä pyörii elämä erilaisissa merkeissä. Jos ei ole vauhdissa mukana, ei jää paljoa yhteistä juteltavaa ja jaettavaa. Ellei ole kyseessä todella syvä ystävyys.

Helposti rupeaa kokemaan itsensä säälittäväksi, kun toisella alkaa tienestit ja ura kohota, elämänlaatu paranee, ja itse nyhjöttää vuokrayksiössä sossun tuella rutiköyhänä. Tuntee ettei ole enää samaa yhteiskuntaluokkaa. Itse junnaa samassa tilanteessa kuin kymmenen vuotta sitten, toisella menee elämä tasaisesti eteenpäin niinkuin suurinpiirtein haaveili ja suunnittelikin. Eihän sitä kehtaa edes kutsua pitkästä aikaa kylään, kun kämpässä seisoo vieläkin ne samat kirpparilta hankitut huonekalut jotka vanhemmat osti opiskelijaboxiin -99, ja asunto varmaan itsessäänkin huutaa yksinäisyyttä ja tyhjyyttä jotka siellä kokoajan vallitsee. Ei ole jaksanut välittää siivouksestakaan kuin vain pintapuolisesti, ja se jää näkyviin vaikka kuinka yrittäisi edellisenä iltana hinkata hiki otsalla pinttyneitä saastoja siitä vanhasta kellastuneesta muovilattiasta. Eihän jokatapauksessa kämpästä, jota ei ole rempattu kymmeniin vuosiin ja on monien asukkaiden jäljiltä, saa siistiä millään. Hifilaitteita ei löydy, paitsi tietysti tietokone ja digiboxi läskitelkkarin alla. Tuntuu ettei se toinen, määrätietoinen ja eläväinen, itsevarma aikuinen, uusissa vaatteissaan ja hienossa lookissaan, sovi kämppääni. Maja on liian matala. Korostuu, miten köyhältä näyttää hänen rinnallaan. Ei oikein voi olla tuntematta alemmuutta ja häpeää, kun fakta on se, että itse on elämänsä aikuisena rakentanut ja järjestänyt sellaiseksi kuin se on, ja periaatteessa tässä hyvinvointivaltiossa kaikki ovat saaneet melkolailla samat eväät ja saman mahdollisuuden, ainakin kouluttautua mihin tahansa ammattiin josta tienaa hyvin.

Tavallaan pitää aina miettiä valmiiksi selityksiä, kun toinen tulee tietysti kyselemään elämäntilanteesta ja suunnitelmista. Vaikeaa ja noloa kertoa, että eipä mitään ole tapahtunut elämässä siitä asti kun viimeksi viis vuotta sitten nähtiin. Toisella varmasti paljonkin kerrottavaa, miten on mennyt jo ajat sitten naimisiin ja lastenhoitoa harrastellut, ja miten työssä on edennyt, ehkä oma talokin jo rakennettu. Voi olla murheitakin, sellaisia joille itse vaan tuntisi nauravansa jos saisi moisia jänniä ja tapahtumarikkaita juttuja elämään. Siinä tulee jo sekin tunne, että eihän ketään jaksa kiinnostaa seurani ja elämäni kun se on sellaista. Paljon on työttömyyttä, se on ihan mukiinmenevä selitys, mutta kun ei ole edes mennyt opiskelemaan tai mitään, ja tilanne jatkunut vuosia. Ei voi eikä halua noin vaan ruveta avautumaan, miten on sosiaalisia pelkoja, erakoitumista, pahaa oloa, yksinäisyyttä jne. Ei halua olla valittaja, ei halua sääliä muilta. Ylpeyttä on kuitenkin jäljellä sen verran. Noh, ainahan jää se, että ei vaan ole natsannut töitä vaikka yrittänyt on kokoajan. Paska säkä. Ja että onhan tämä ihan mukavaa kun saa olla vapaasti ja kokoajan on omaa aikaa. Mutta siinäpä sitten se, että miksei ole tehnyt mitään sillä ajalla, kun mitään ei ole tapahtunut. Kotona vaan. Eipä ole varaakaan harrastaa yhtään mitään sossutuilla, mutta siinä vaiheessa ollaankin jo siinä kysymyksessä, että miten kukaan tyytyy tällaiseen elämään!

Ja siinä kai se häpeän ydin piileekin. Ei voi olla avoimesti (no ei tietysti voi suurin osa sisäisestikään) onnellinen elämäänsä, kun tilanne on paska ja kaikki tajuaa sen, mutta toisaalta ei voi olla avoimesti täysin onnetonkaan, koska itse hallitsee elämäänsä, ja miksi kukaan olisi niin typerä, että ei järjestäisi elämäänsä siihen suuntaan, että voisi olla siihen tyytyväinen...

Vaikeaa. Mutta olisi tähän paljon järkevämpääkin sanottavaa. Tila loppuu.

lleeeib hdu kirjoitti:

sillä tiedän itsekin millaista se on.

Semmoinen tilanne rupeaa ahdistamaan toden teolla jos se vaan jatkuu ja jatkuu. Se käy itsetunnolle. Joutuu kantamaan häpeää, ja tuntee itsensä luuseriksi ja huonommaksi. Siinä sitten erakoituu ihan senkin takia, kun itsetunto menee pohjamutiin. Vaikka olisikin sentään kavereita jotka haluaisivat pitää yhteyksiä. Jollain tavalla heistä erkaantuu, kun heillä pyörii elämä erilaisissa merkeissä. Jos ei ole vauhdissa mukana, ei jää paljoa yhteistä juteltavaa ja jaettavaa. Ellei ole kyseessä todella syvä ystävyys.

Helposti rupeaa kokemaan itsensä säälittäväksi, kun toisella alkaa tienestit ja ura kohota, elämänlaatu paranee, ja itse nyhjöttää vuokrayksiössä sossun tuella rutiköyhänä. Tuntee ettei ole enää samaa yhteiskuntaluokkaa. Itse junnaa samassa tilanteessa kuin kymmenen vuotta sitten, toisella menee elämä tasaisesti eteenpäin niinkuin suurinpiirtein haaveili ja suunnittelikin. Eihän sitä kehtaa edes kutsua pitkästä aikaa kylään, kun kämpässä seisoo vieläkin ne samat kirpparilta hankitut huonekalut jotka vanhemmat osti opiskelijaboxiin -99, ja asunto varmaan itsessäänkin huutaa yksinäisyyttä ja tyhjyyttä jotka siellä kokoajan vallitsee. Ei ole jaksanut välittää siivouksestakaan kuin vain pintapuolisesti, ja se jää näkyviin vaikka kuinka yrittäisi edellisenä iltana hinkata hiki otsalla pinttyneitä saastoja siitä vanhasta kellastuneesta muovilattiasta. Eihän jokatapauksessa kämpästä, jota ei ole rempattu kymmeniin vuosiin ja on monien asukkaiden jäljiltä, saa siistiä millään. Hifilaitteita ei löydy, paitsi tietysti tietokone ja digiboxi läskitelkkarin alla. Tuntuu ettei se toinen, määrätietoinen ja eläväinen, itsevarma aikuinen, uusissa vaatteissaan ja hienossa lookissaan, sovi kämppääni. Maja on liian matala. Korostuu, miten köyhältä näyttää hänen rinnallaan. Ei oikein voi olla tuntematta alemmuutta ja häpeää, kun fakta on se, että itse on elämänsä aikuisena rakentanut ja järjestänyt sellaiseksi kuin se on, ja periaatteessa tässä hyvinvointivaltiossa kaikki ovat saaneet melkolailla samat eväät ja saman mahdollisuuden, ainakin kouluttautua mihin tahansa ammattiin josta tienaa hyvin.

Tavallaan pitää aina miettiä valmiiksi selityksiä, kun toinen tulee tietysti kyselemään elämäntilanteesta ja suunnitelmista. Vaikeaa ja noloa kertoa, että eipä mitään ole tapahtunut elämässä siitä asti kun viimeksi viis vuotta sitten nähtiin. Toisella varmasti paljonkin kerrottavaa, miten on mennyt jo ajat sitten naimisiin ja lastenhoitoa harrastellut, ja miten työssä on edennyt, ehkä oma talokin jo rakennettu. Voi olla murheitakin, sellaisia joille itse vaan tuntisi nauravansa jos saisi moisia jänniä ja tapahtumarikkaita juttuja elämään. Siinä tulee jo sekin tunne, että eihän ketään jaksa kiinnostaa seurani ja elämäni kun se on sellaista. Paljon on työttömyyttä, se on ihan mukiinmenevä selitys, mutta kun ei ole edes mennyt opiskelemaan tai mitään, ja tilanne jatkunut vuosia. Ei voi eikä halua noin vaan ruveta avautumaan, miten on sosiaalisia pelkoja, erakoitumista, pahaa oloa, yksinäisyyttä jne. Ei halua olla valittaja, ei halua sääliä muilta. Ylpeyttä on kuitenkin jäljellä sen verran. Noh, ainahan jää se, että ei vaan ole natsannut töitä vaikka yrittänyt on kokoajan. Paska säkä. Ja että onhan tämä ihan mukavaa kun saa olla vapaasti ja kokoajan on omaa aikaa. Mutta siinäpä sitten se, että miksei ole tehnyt mitään sillä ajalla, kun mitään ei ole tapahtunut. Kotona vaan. Eipä ole varaakaan harrastaa yhtään mitään sossutuilla, mutta siinä vaiheessa ollaankin jo siinä kysymyksessä, että miten kukaan tyytyy tällaiseen elämään!

Ja siinä kai se häpeän ydin piileekin. Ei voi olla avoimesti (no ei tietysti voi suurin osa sisäisestikään) onnellinen elämäänsä, kun tilanne on paska ja kaikki tajuaa sen, mutta toisaalta ei voi olla avoimesti täysin onnetonkaan, koska itse hallitsee elämäänsä, ja miksi kukaan olisi niin typerä, että ei järjestäisi elämäänsä siihen suuntaan, että voisi olla siihen tyytyväinen...

Vaikeaa. Mutta olisi tähän paljon järkevämpääkin sanottavaa. Tila loppuu.

halusin mainita, että ei houkuta tosiaankaan olla myöskään rehellinen kelle tahansa, eli kertoa mahdollisista mielenterveysongelmista tai vastaavasta ahdistuksesta ja elämän vaikeudesta. Helposti sitä leimautuu sitten heidän päässään enemmän tai vähemmän säälittäväksi pöpiksi, oudoksi reppanaksi tai friikiksi joka ei voi koskaan tulla täysin onnelliseksi tai olla samalla tasolla normaalien ihmisten kanssa. Kyllä ihmiset puhuvat ja asiat voivat kantautua vaikka kelle kaverin kaverille, vaikka sitten ihan säälistä ja huolesta. Vieläpä todennäköisesti suurin osa olisi ihmisiä, ketkä eivät tosiaankaan ymmärrä. Jotkut voisivat jopa ruveta tietoisesti karttamaan. Tai alitajuisesti. Pelkkä masennuskin on joillekin täysin vieras käsite, hulluna voidaan jo siitäkin pitää.

Ei helmiä sioille.

lleeeib hdu kirjoitti:

sillä tiedän itsekin millaista se on.

Semmoinen tilanne rupeaa ahdistamaan toden teolla jos se vaan jatkuu ja jatkuu. Se käy itsetunnolle. Joutuu kantamaan häpeää, ja tuntee itsensä luuseriksi ja huonommaksi. Siinä sitten erakoituu ihan senkin takia, kun itsetunto menee pohjamutiin. Vaikka olisikin sentään kavereita jotka haluaisivat pitää yhteyksiä. Jollain tavalla heistä erkaantuu, kun heillä pyörii elämä erilaisissa merkeissä. Jos ei ole vauhdissa mukana, ei jää paljoa yhteistä juteltavaa ja jaettavaa. Ellei ole kyseessä todella syvä ystävyys.

Helposti rupeaa kokemaan itsensä säälittäväksi, kun toisella alkaa tienestit ja ura kohota, elämänlaatu paranee, ja itse nyhjöttää vuokrayksiössä sossun tuella rutiköyhänä. Tuntee ettei ole enää samaa yhteiskuntaluokkaa. Itse junnaa samassa tilanteessa kuin kymmenen vuotta sitten, toisella menee elämä tasaisesti eteenpäin niinkuin suurinpiirtein haaveili ja suunnittelikin. Eihän sitä kehtaa edes kutsua pitkästä aikaa kylään, kun kämpässä seisoo vieläkin ne samat kirpparilta hankitut huonekalut jotka vanhemmat osti opiskelijaboxiin -99, ja asunto varmaan itsessäänkin huutaa yksinäisyyttä ja tyhjyyttä jotka siellä kokoajan vallitsee. Ei ole jaksanut välittää siivouksestakaan kuin vain pintapuolisesti, ja se jää näkyviin vaikka kuinka yrittäisi edellisenä iltana hinkata hiki otsalla pinttyneitä saastoja siitä vanhasta kellastuneesta muovilattiasta. Eihän jokatapauksessa kämpästä, jota ei ole rempattu kymmeniin vuosiin ja on monien asukkaiden jäljiltä, saa siistiä millään. Hifilaitteita ei löydy, paitsi tietysti tietokone ja digiboxi läskitelkkarin alla. Tuntuu ettei se toinen, määrätietoinen ja eläväinen, itsevarma aikuinen, uusissa vaatteissaan ja hienossa lookissaan, sovi kämppääni. Maja on liian matala. Korostuu, miten köyhältä näyttää hänen rinnallaan. Ei oikein voi olla tuntematta alemmuutta ja häpeää, kun fakta on se, että itse on elämänsä aikuisena rakentanut ja järjestänyt sellaiseksi kuin se on, ja periaatteessa tässä hyvinvointivaltiossa kaikki ovat saaneet melkolailla samat eväät ja saman mahdollisuuden, ainakin kouluttautua mihin tahansa ammattiin josta tienaa hyvin.

Tavallaan pitää aina miettiä valmiiksi selityksiä, kun toinen tulee tietysti kyselemään elämäntilanteesta ja suunnitelmista. Vaikeaa ja noloa kertoa, että eipä mitään ole tapahtunut elämässä siitä asti kun viimeksi viis vuotta sitten nähtiin. Toisella varmasti paljonkin kerrottavaa, miten on mennyt jo ajat sitten naimisiin ja lastenhoitoa harrastellut, ja miten työssä on edennyt, ehkä oma talokin jo rakennettu. Voi olla murheitakin, sellaisia joille itse vaan tuntisi nauravansa jos saisi moisia jänniä ja tapahtumarikkaita juttuja elämään. Siinä tulee jo sekin tunne, että eihän ketään jaksa kiinnostaa seurani ja elämäni kun se on sellaista. Paljon on työttömyyttä, se on ihan mukiinmenevä selitys, mutta kun ei ole edes mennyt opiskelemaan tai mitään, ja tilanne jatkunut vuosia. Ei voi eikä halua noin vaan ruveta avautumaan, miten on sosiaalisia pelkoja, erakoitumista, pahaa oloa, yksinäisyyttä jne. Ei halua olla valittaja, ei halua sääliä muilta. Ylpeyttä on kuitenkin jäljellä sen verran. Noh, ainahan jää se, että ei vaan ole natsannut töitä vaikka yrittänyt on kokoajan. Paska säkä. Ja että onhan tämä ihan mukavaa kun saa olla vapaasti ja kokoajan on omaa aikaa. Mutta siinäpä sitten se, että miksei ole tehnyt mitään sillä ajalla, kun mitään ei ole tapahtunut. Kotona vaan. Eipä ole varaakaan harrastaa yhtään mitään sossutuilla, mutta siinä vaiheessa ollaankin jo siinä kysymyksessä, että miten kukaan tyytyy tällaiseen elämään!

Ja siinä kai se häpeän ydin piileekin. Ei voi olla avoimesti (no ei tietysti voi suurin osa sisäisestikään) onnellinen elämäänsä, kun tilanne on paska ja kaikki tajuaa sen, mutta toisaalta ei voi olla avoimesti täysin onnetonkaan, koska itse hallitsee elämäänsä, ja miksi kukaan olisi niin typerä, että ei järjestäisi elämäänsä siihen suuntaan, että voisi olla siihen tyytyväinen...

Vaikeaa. Mutta olisi tähän paljon järkevämpääkin sanottavaa. Tila loppuu.

Hyva kun ei oo kavereita niin ei tartte miettia tommosia.

sama ku ylhääl kirjoitti:

halusin mainita, että ei houkuta tosiaankaan olla myöskään rehellinen kelle tahansa, eli kertoa mahdollisista mielenterveysongelmista tai vastaavasta ahdistuksesta ja elämän vaikeudesta. Helposti sitä leimautuu sitten heidän päässään enemmän tai vähemmän säälittäväksi pöpiksi, oudoksi reppanaksi tai friikiksi joka ei voi koskaan tulla täysin onnelliseksi tai olla samalla tasolla normaalien ihmisten kanssa. Kyllä ihmiset puhuvat ja asiat voivat kantautua vaikka kelle kaverin kaverille, vaikka sitten ihan säälistä ja huolesta. Vieläpä todennäköisesti suurin osa olisi ihmisiä, ketkä eivät tosiaankaan ymmärrä. Jotkut voisivat jopa ruveta tietoisesti karttamaan. Tai alitajuisesti. Pelkkä masennuskin on joillekin täysin vieras käsite, hulluna voidaan jo siitäkin pitää.

Ei helmiä sioille.

Tuo on niin totta... :(

Itselläkin on jotenkin hankala puhua jollekin toiselle elämästäni. Vai pitäisikö sanoa elämättömyydestäni (onko tuo edes sana?). Siis varsinkin jos tiedän sen toisen olevan täysin itseni vastakohta, eli sellainen jolla on elämässä paljon sisältöä; on onnellisesti parisuhteessa, hyvässä työssä, sosiaalinen ja paljon ystävyyssuhteita omistava, super onnellinen ja lässynlässyn. Saattaa niin tulla sellainen luuseri-olo sellaisen ihmisen rinnalla. Olen myös huomannut että osa tuollaisista ihmisistä eivät edes osaa ymmärtää kaverittomia ja yksinäisiä, kun eivät itse ole tainneet koskaan olla samassa tilanteessa.

Itse olin tutustumassa yhteen tyyppiin ja hänellekin kun rohkenin kertomaan elämästäni, tuli vain kysymystulvia että miksei ole kavereita? Miksi kaikki on tuolla tavalla? Kyllä siinä oli toisella ihmettelyn aiheita ihan riittävästi. Toisekseen hän kysyi, että miksi minua kiusattiin ja ajatteli syyn olevan vain ja ainoastaan minussa. Ajatteli minun olevan jotenkin viallinen, vaikka itse tiedän sen että vikaa oli heissä kiusaajissakin silloin. Toisekseen häntä raivostutti minun hiljainen olemukseni.
-Nolostuin. Eipä minulla tainnut olla tuon ihmisen kanssa paljoakaan yhteistä.