Onko täällä äitejä, jotka on tai on ollut yleistynyt ahdistuneisuushäiriö? Olisi kiva kuulla miten raskaus ja lapsensaanti ovat vaikuttaneet eloonne ja oloonne, millaista tukea olette tarvinneet ja oletteko sellaista saaneet? En tietysti oleta että itselläni menisi samalla tavalla, mutta olisi silti kiva kuunnella muiden kokemuksia.
Itsellä on tuo riesa, ei tosin erityisen voimakkaana, mutta kuitenkin niin että kun ahdistaa niin ahdistaa kunnolla. Olemme mieheni kanssa haaveilleet lapsesta jo vuosia, mutta minua pelottaa, kun en tiedä miten tämä tästä kehittyy... saanko miljoona lisää ahdistumisen aihetta ja poksahdan niille sijoilleni, vai opinko ehkä hieman asettamaan turhia murheitani mittasuhteisiin? En ole todellakaan toivomassa lasta "ajankulukseni", mutta toisaalta tiedän, että olen tasapainoisempi kun minulla on riittävästi tekemistä eikä aikaa turhille märehtimisille - nyt olen lomalla ja tämä on kamalaa. Joten toisaalta perheenlisäys ei välttämättä vaikeuttaisi tilannetta?
En käytä (enää) lääkkeitä, ja terapiaa kunnalla ei ole koskaan ollutkaan varaa tarjota, joten tällä hetkellä pärjäilen omillani. Yleensä suhteellisen hyvin. Mieheni on kärsivällinen ja joustava, mutta ei "lohdutustaidoiltaan" erityisen lahjakas - eikä tarvitsekaan olla, koska ei minun mielialani ole hänen vastuullaan.
Itsellä on tuo riesa, ei tosin erityisen voimakkaana, mutta kuitenkin niin että kun ahdistaa niin ahdistaa kunnolla. Olemme mieheni kanssa haaveilleet lapsesta jo vuosia, mutta minua pelottaa, kun en tiedä miten tämä tästä kehittyy... saanko miljoona lisää ahdistumisen aihetta ja poksahdan niille sijoilleni, vai opinko ehkä hieman asettamaan turhia murheitani mittasuhteisiin? En ole todellakaan toivomassa lasta "ajankulukseni", mutta toisaalta tiedän, että olen tasapainoisempi kun minulla on riittävästi tekemistä eikä aikaa turhille märehtimisille - nyt olen lomalla ja tämä on kamalaa. Joten toisaalta perheenlisäys ei välttämättä vaikeuttaisi tilannetta?
En käytä (enää) lääkkeitä, ja terapiaa kunnalla ei ole koskaan ollutkaan varaa tarjota, joten tällä hetkellä pärjäilen omillani. Yleensä suhteellisen hyvin. Mieheni on kärsivällinen ja joustava, mutta ei "lohdutustaidoiltaan" erityisen lahjakas - eikä tarvitsekaan olla, koska ei minun mielialani ole hänen vastuullaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olin kärsinyt yl.ahdistuneisuudesta jo useita vuosia, kun yllätysvauva ilmoitti tulostaan. Pari kk aikaisemmin olin alkanut syömään lääkettä, mutta lopetin kun päätin pitää vauvan. Pelkäsin todella paljon, mitä jos en pääse esm kauppaan kun on tarvis, saati neuvolat ja muut mahdolliset terveyskeskus ym käynnit joihin ei voi edes varautua. En ehtinyt huomata lääkkeellä mitään vaikutusta, pikemminkin olo oli vain huonompi. Raskausaikana minusta tuntui etten mitään lääkitystä tarvitsekaan, toisaalta olin todella itkuinen ja epävarma valinnastani vielä keskivaiheilla raskautta. Kävin terapiassa koko raskausajan, minulla oli myös sovittu ryhmä, johon menisin vauvan kanssa. Se olisi ollut kerta viikossa, suljettu ryhmä, muutama muu äiti vauvoineen. Muutimme kuitenkin toiselle paikkakunnalle ja paikka ryhmässä jäi. Idea oli, etten jää kotiin hautumaan vaan on "pakko" edes kerta viikossa jonnekin lähteä.
Kun vauva syntyi, ahdistavat tilanteet ei tuntuneet niin pahoilta, kun mulla oli se vauva mihin keskittyä. Kaupat, bussit , semmoiset asiat mistä aiemmin ahdistuin eivät enää tuntuneet niin pahoilta. Ehkä siinä heräsi semmoinen alkukantainen voima, että on vaan pärjättävä eikä seurattava niitä omia outoja oloja. En todellakaan suosittele ahdistuneelle lääkkeeksi vauvan tekoa, mutta olen onnelline, että pystyin jatkamaan elämääni entistäkin normaalimmin. Näin siis 7 ensimmäistä vauvan vuotta. Sitten alkoi tuntua että ahdistuneisuus taas palasi ja rupesin pistämään lääkitystä kuntoon. Kahta lääkettä kokeiltua se sopiva löytyi ja pääsin viimeisistäkin oireista vapaaksi. Terapiakin olisi ollut hyvä tuki, mutta olen niin paljon purkanut asioitani ulkopuolisille että en enää halunnut. Lisäksi olen opetellut käsittelemän asiat päässäni, sekä onneksi on edes muutama hyvä ystävä joka jaksaa kuunnella. Tsemppia sulle kovasti! Kyllä sitä apua saa vaikeina hetkinä esm perhetyöntekijästä, ja neuvolan kautta voit luoda turvaverkostoja. Mulla ainakin jäi tosi hyvä mieli siuitä, että kun neuvolassa asiasta suuni aukaisin niin miten paljon apua he heti olivat valmiit tarjoamaan :) Jaksamista ja aurinkoa kesääsi.
7 ensimmäistä vauvan VUOTTA onsiis KUUKAUTTA!!! :D