Juu eli mulle ilmoitettiin tyyliin viime tai sitä edellisellä kerralla että terapia loppuu, koska tämä tyyppi vaihtaa työpaikkaa. Ei kuulemma kannata jatkaa eri tyypillä ja muutenkin mulla on kuulemma kaikki hyvin ja olen hymyilevä nuori nätti nainen. Enhän mä nyt siellä terapiassa ala parkumaan, kun mun yksi ongelmani on just näyttää kaikkien silmissä niin ihanalta ja täydelliseltä ja hymyilen kokoajan. Oon käynyt terapiassa jostain maaliskuusta asti, tyyliin pari kertaa kk, tai joskus kolmekin. Terapia on mulle ilmaista, senkö takia ne lopettaa sen millon haluaa?
Tuntuupa kivalta kun omia ongelmia vähätellään. Tuntuu lähinnä että omassa pienessä päässäni vaan kuvittelen kaiken, että olen ihan pöpi. Että oikeasti ei ole mulla mikään. Tungetaan vaan lääkkeet käteen ja moro? Se terapia on lähinnä sellasta joo mitä kuuluu tyyppistä. Vaikka olen ihan varma että mun ongelmat tulee ihan lapsuudesta asti, eikö ne pitäisi tarkkaan käsitellä sieltä? Ne jutut kumminkin vielä painaa mieltä.
Tällä hetkellä tunnen onnettomuuden tunnetta koska ulkona on kesä ja mä kökin vain sisällä. Ahdistaa mennä ulos ja toivoisin että olisi jo syksy. Silloin tuntuu olevan jotenkin näkymättömämpi. Oon nuori ja mun pitäisi olla tuolla pitämässä hauskaa, mut mikään ei nyt oikein innosta. Sosiaaliset suhteet ahdistaa ja en tiedä. En ole onnellinen, joten en varmaan ole vielä kunnossa? Mitä enemmän kökin sisällä, sitä enemmän häpeän itseäni. En ole normaali. Muutenkin koko elämä on mennyt ihan päin persettä ja lapsuuteni oli todella onneton. Mutta ei tuota terapeuttiakaan näytä kiinnostavan ni kai näitten kanssa on vaan pakko elää yksin.
Tuntuupa kivalta kun omia ongelmia vähätellään. Tuntuu lähinnä että omassa pienessä päässäni vaan kuvittelen kaiken, että olen ihan pöpi. Että oikeasti ei ole mulla mikään. Tungetaan vaan lääkkeet käteen ja moro? Se terapia on lähinnä sellasta joo mitä kuuluu tyyppistä. Vaikka olen ihan varma että mun ongelmat tulee ihan lapsuudesta asti, eikö ne pitäisi tarkkaan käsitellä sieltä? Ne jutut kumminkin vielä painaa mieltä.
Tällä hetkellä tunnen onnettomuuden tunnetta koska ulkona on kesä ja mä kökin vain sisällä. Ahdistaa mennä ulos ja toivoisin että olisi jo syksy. Silloin tuntuu olevan jotenkin näkymättömämpi. Oon nuori ja mun pitäisi olla tuolla pitämässä hauskaa, mut mikään ei nyt oikein innosta. Sosiaaliset suhteet ahdistaa ja en tiedä. En ole onnellinen, joten en varmaan ole vielä kunnossa? Mitä enemmän kökin sisällä, sitä enemmän häpeän itseäni. En ole normaali. Muutenkin koko elämä on mennyt ihan päin persettä ja lapsuuteni oli todella onneton. Mutta ei tuota terapeuttiakaan näytä kiinnostavan ni kai näitten kanssa on vaan pakko elää yksin.
Vastaukset 24
Vanhimmat
kyse psykoterapiasta, terapiasta ylipäätään vai keskusteluavusta? Kuka sitä antaa? Mikä tämän terapeutin koulutus on?
Varasin terveyskeskuksesta ajan, sain lähetteen terveyskeskuspsykologille. Ei mulla varmaan ole oikeutta pyytää käyntejä enempää jollain toisella tyypillä. :/
Ja vaikka mulla nyt oliskin jonkun ulkopuolisen silmissä kaikki ihan hyvin, ellei paremmin kuin hyvin, niin mitä se auttaa kun en itse ymmärrä sitä. Mun pään sisällä ei ole kaikki ihan hyvin, teen asioista isoja ja otan kaiken raskaasti. Normaalit asiat mitkä normaalit ihmiset kai unohtais heti. Mä vatvon ja vatvon vuosia enkä voi unohtaa. Olis hienoo osata olla onnellinen.
yksinkertaista ja simppeliä: lakkaa vatvomasta ja lähde ulos. tuossa just itsekin totesit, että itse sinä itsestäsi masentunutta teet- kyllä sä hei voit ihan oikeasti päättää, mitä ajatuksia päässäs pyörität.
Se onkin niin helppoa lopettaa vatvomasta ja painua ulos! Just tollaset kommentit ärsyttää. Mitä jos on joku este mennä sinne ulos. Mitä vittua mä siellä tekisin? Yksikin päivä tuotti ongelmia pelkkä kauppaan kävely. Joskus yritin lenkkeillä mutta sekin ahdisti kun tuntu että kaikki tuijottaa ja miettii et vittu onks toi nyt lenkillä muka haha, sehän vaan kävelee. Kaikki kaverit olen menettänyt koska olen tämmöinen, minnekään ei voi mennä täydellisen näköisenä ja aina pitää esittää' jotain mitä en ole. Tiedän että siihen auttaa vain se, että saa jonkun rutiinin ja menee vaikka töihin aina jne. Nyt ei vain ole sellaista rutiinia. Sillon kun piti töissä käydä ja koulussa, ni tuntui ahdistavalta. Myöhästelin koska halusin olla puhdas ja meikattu. Mua pidettiin turhamaisena. Mutta oli vaan pakko. Huonon itsetunnon takia kuvittelen että kaikki kyylää, vaikka tiedän kyllä että ei ketään kiinnosta. Enhän mäkään kyylää ihmisiä ja ajattele että voikun toi on nyt kamalan näkönen, eihän sillä edes ole meikkiä. Itsehän kyllä kyylään muita, mutta kadehtien tavallaan. Mutta en voi sille mitään että arvostelen itseäni tällä tavalla. Kai täällä jokainen joo tekee itsensä masentuneeksi. Harvalla on mitään ihka oikeaa syytä olla masentunut, mutta minkä sille voi jos tuntee itsensä onnettomaksi. Vetää jotain saamarin tekohymyä vai ja esittää iloista?
Tässä ihan konkreettinen apuväline sinulle. Tyhjennä pääsi täysin ajatuksista. Koita pysyä hetki siinä tilassa. Huomaat, että et ole surullinen tai ahdistunut, etkä myöskään masentunut. Koita sitten pysyä siinä hetki pidempään- ei yhtään ajatusta. Sinä tuotat oman tuskasi ajattelemalla asioita- ajattelemalla, että ihmiset kyyläävät, vaikka sinulla ei ole oikeaa tietoa siitä, kyyläävätkö he vai eivät. Todennäköisesti he eivät kyylää, mutta vaikka kyyläisivätkin, niin annapa kyylätä, jos he tulevat siitä onnelliseksi. Ihan turhaa pyörittää tuollaista asiaa päässä- voit luopua siitä varsin hyvin.
Kysyit mitä tehdä ulkona. Mene vaikka kallion päälle istumaan- ota kirja mukaan, jos tuntuu muuten hullulta istua siellä. Rauhallisuus löytyy luonnosta- katsele pilviä tai kasveja. Ole ajattelematta. Ystävät ovat lahja, mutta yksinäisyys on yhtä lailla siunaus. Sinulla on oikeus tuntea itsesi onnettomaksi, mutta oikeastaan teet itse itsestäsi onnettoman ja se pitäisi pyrkiä lopettamaan. Toivottavasti elämäsi kohenee, tsemppiä.
Ystäväsi pitävät sinusta varmasti sellaisena kuin olet, mutta tottakai jokainen meistä on mielummin sellaisen ihmisen seurassa, joka ei koko ajan valita kaikesta. Sinä voit vaikuttaa omaan asenteeseesi, jos haluat.
...Kun ne ihmisessä syvällä asuvat kivut eivät edelleenkään häviä minnekään "tyhjentämällä pää ajatuksista", eivätkä todellakaan ole mitään ajattelun "tuotteita".
Ihmettelen näitä ratkaisueksperttien neuvoja. Toisaalta jos tuollaisista ajatustempuista jollekin on aitoa ja kestävää apua, niin antaa mennä vaan. Yhtään syvempien surujen ja tunneongelmien kohdalla tuskin on kestävää apua kuitenkaan.
"tottakai jokainen meistä on mielummin sellaisen ihmisen seurassa, joka ei koko ajan valita kaikesta. Sinä voit vaikuttaa omaan asenteeseesi, jos haluat."
Enpä itse olisi kovin mielelläni ainakaan sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät kestä kohdata elämän synkkiä puolia ja toisten ihmisten epätoivoa, surua ja kipua vaan ovat aina neuvomassa niiden poistamiseen "asennemuutoksilla". Sellaisesta huokuu niin suuri pinnallisuus ja valheellisuus elämän vastaanottamisessa ylipäätään, että se saa lähinnä kavahtamaan. Ihmisen oma elämä perustuu kaunistelluille kuville, ja sitten hän ei kestä nähdä edes toisten aitoa kipua ja surua ympärillään; tämä on niin yleistä, niin nähtyä...
Mieluummin itselleni kelpaa tuon sijasta vaikka se valittajan seura sitten, sekin on inhimillisempää ja aidompaa. Kaikkein mieluiten olisin sellaisen ihmisen seurassa, joka kohtaa todellisuuden eri puolineen sellaisena kuin se on ja jonka ei tarvitse olla koko ajan vääntämässä asioita ja jopa toisten ajatuksia valoisammiksi kuin mitä ne ovat.
Mistähän ihmeestä päättelet, että kaikki ihmiset kokevat kanssasi samalla tavalla, että positiivisten ihmisten seura on aina mieluisampaa ja niiden, jotka ovat negatiivisempia syystä tai toisesta, pitäisi muuttua, "vaikuttaa asenteisiinsa"? Miksi kaikkien ylipäätään pitäisi olla tai yrittää olla samanlaisia, pirteitä ja mukavia? Ja miksi luulet, että kaikki ajattelevat samalla tavalla - vai toivoisitko ennemminkin, että niin olisi? Ettei ehkä itse tarvitsisi kohdata jotain muuta...? No, siinä kysymys vain heittona.
Haluan sanoa, että erilaiset tunnelmat ja tunteet ovat yhtä tärkeitä, niissä ei ole mitään arvojärjestystä positiivisuuden tai negatiivisuuden suhteen, jonka mukaan jonkun pitäisi alkaa valita tunteitaan. Sellainen on sairasta. Tunnelmien arvo on niiden aitoidessa. Tunnelmien sivuuttaminen ja liika ohjailu itsessä tai toisissa taas on epäaitoutta. Jos jokin on todella "negatiivista" ja vahingollista, niin se.
Jos nyt yhtään olet lukenut avaajan kirjoituksia, niin kyllä tuo kaikki lähtee tasan tarkkaan korvien välistä. Tässä lainaus:
"Jotenkin en edes kaipaa tekemistä tai ihmisiä ympärilleni. On helpompaa lojua päivät pitkät sängyssä miettimässä että elämä menee hukkaan".
Niin- tämä on tasan tarkkaan valinta. Hän saa tyydytyksen ja elämänsä mielekkyyden tuskasta, eikä edes halua siitä pois. Kaikki, mitä hän kirjoittaa on vain ja ainoastaan oman mielikuvituksen = ajattelun tuotetta. Arveluja siitä, mitä muut arvelijat arvelevat tai mitä yhteiskunta odottaa. Toisille kärsimys on elämässä ainoa kiinipitävä tekijä, koska elämäntarkoitus on täysin hukassa. Ei kukaan voi auttaa, jos ihminen ei itse halua toipua.
Psyykkinen kipu on AINA ajattelun tuotos. Nyt en puhu vaikeammista persoonallisuushäiriöistä tai skitsofreniasta jne. Otetaan vaikka esimerkki: sinua on kiusattu nuoruusiässä, etkä ole saanut asiaa käytyä läpi. Juutut siihen, pyörität sitä. Mitä enemmän ajattelet asiaa, sen katkerammaksi tulet. Kuluu vuosia, todennäköisesti masennut tai sairastut muuten. Entäpä, jos olisit valmis päästämään siitä irti ja jopa antamaan anteeksi. Et enää ajattelisi asiaa. Hyväksyisit, että se tapahtui menneisyydessä, eikä se vaikuta enää tässä ja nyt. Eikä se vaikuta, jos et anna sen vaikuttaa. Silloin se kipu lakkaisi, jos olisit valmis lopettamaan sen. Kokeile olla ajattelematta hetki ja mieti koetko silloin kipua. Et koe, koska ajatuksesi tuottavat kivun.
"Mistähän ihmeestä päättelet, että kaikki ihmiset kokevat kanssasi samalla tavalla, että positiivisten ihmisten seura on aina mieluisampaa ja niiden, jotka ovat negatiivisempia syystä tai toisesta, pitäisi muuttua, "vaikuttaa asenteisiinsa"? Miksi kaikkien ylipäätään pitäisi olla tai yrittää olla samanlaisia, pirteitä ja mukavia? Ja miksi luulet, että kaikki ajattelevat samalla tavalla - vai toivoisitko ennemminkin, että niin olisi? Ettei ehkä itse tarvitsisi kohdata jotain muuta...? No, siinä kysymys vain heittona."
Kyllä toivoisin, että niin olisi. Minusta olisi hienoa, että ihmiset alkaisivat nähdä sen kaiken positiivisen, joka heille on annettu. Jokaiselle on annettu jotakin hyvää, useimmille meistä valtavan paljon, mutta sitä kieltäydytään näkemästä. Suurin osa käy töissä, on saanut lapsia, on ruokaa ja koti. On kaunis luonto ja läheisiä ihmisiä, edes jokunen. Mitä ajattelet, että minulla voisi olla kohdattavana? Olen kolhuja saanut, kuten kaikki meistä. Mutta ne ovat menneitä, eikä niillä ole enää mitään vaikutusta tähän hetkeen, eikä myöskään tulevaisuuteen. Negatiivisia tunteita voi olla ja tulla, mutta niistä pitäisi osata päästää irti, eikä takertua niihin.
En minä toki voi tietää mitään siitä, mitä sinulla tai jollakulla itselleni tuntemattomalla voisi olla kohdattavana...
Jostain "kohtaamattomuuksista" ehkä kuitenkin voi noin yleensä kertoa se, JOS on niin, että ihminen ei halua tai voi kohdata toisten ihmisten vihaa, epätoivoa, surua ja pitää niitä lähtökohtaisesti jotenkin vältettävinä ja huonoina asioina, jotka pitäisi ensimmäiseksi saada loppumaan. Tunteiden kohdalla on kai yleensä tärkeää, että ne eletään läpi, ei takertuen niihin mutta ei myöskään torjuen niitä tai esimerkiksi "yrittäen piristyä" väkisin ja liian nopeasti vaikka surusta tai epätoivosta tarttumalla lujan tahdon voimalla johonkin "valoisiin" asioihin... Jos hankalat tunteet tulevat sivuutetuiksi, niin suurena vaarana on tietysti niiden pakkautuminen käsittelemättöminä jonnekin ihmisen sisälle kannettaviksi.
Ehkä on oikeastaan väärin, että tunteita luokitellaan niin kovasti "positiivisiin" ja "negatiiviisiin": eivät tunteet ole pohjimmiltaan hyviä tai huonoja, vaan ne ovat kaikki tärkeitä, monesti etenkin ja juuri ne hankalat tunteet, joita ihmisillä on tapana pitää "negatiivisina". Tunteet tai tunnelmat itsessään ovat lähinnä aitoja. Niiden sivuuttaminen on "negatiivista".
Kyllä se menee niin, että tunteisiin liittyvä, syvempi kipu on useimmiten peräisin tunnekokemuksiin liittyvistä haavoista eikä mistään "ajatuksista" ja "mielikuvituksen tuotteista" (!?? käsittämätön väite tuo jälkimmäinen ylipäätään). Ihminen voi yrittää vaikka miten "päästää irti" ja "antaa anteeksi", mutta haavoitetut tunteet ja tarpeet tulevat aina uudelleen esiin muodossa tai toisessa (tai jos huonommin käy, hautautuvat vain jonnekin sisälle niin, ettei niitä enää edes tunnisteta). Tunteista ei pääse pakenemalla ja "ottamalla itseä niskasta kiinni", vaan ainoastaan käsittelemällä ne. Ja se käsittely ei tapahdu millään ajatustempuilla, joilla käännetään huomiota pois hankaluuksista ja niiden todellisista, syvistä syistä. Korkeintaan sellaisella hoidetaan silloin oireet pois; syyt jäävät, ja tulevat ennen pitkää pintaan uudessa muodossa.
Tuo analyysisi aloittajan masennuksen ilmauksista oli todella yksioikoista ja mielestäni harkitsematonta latelua. Et ole ottanut siinä mitenkään huomioon ylläkuvatun kaltaisia näkökohtia. Myös masentuneen ihmisen haluttomuus tehdä asioita voi olla haluttomuutta kohdata sitä kipua, joka olisi käytävä läpi toipumisessa; kaikki tuo on hyvin luonnollista paranemisprosessissa. On todella tyhmää sanoa sen olevan ihmisen "haluttomuutta toipua". Sama pätee esimerkiksi itsetuhoisuuteen, itsesääliin jne. Ei tuollaisia asioita voi ymmärtää vain moralisoimalla niitä ja syyttelemällä ihmistä, joka sellaisia ilmaisee. Vähän syvemmälle ihmisten tunneilmaisujen mahdollisiin syihin pitäisi osata katsoa. Muuten ollaan todella pinnallisia.
"tunteisiin liittyvä, syvempi kipu on useimmiten peräisin tunnekokemuksiin liittyvistä haavoista eikä mistään "ajatuksista" ja "mielikuvituksen tuotteista" (!?? käsittämätön väite tuo jälkimmäinen ylipäätään). Ihminen voi yrittää vaikka miten "päästää irti" ja "antaa anteeksi", mutta haavoitetut tunteet ja tarpeet tulevat aina uudelleen esiin muodossa tai toisessa (tai jos huonommin käy, hautautuvat vain jonnekin sisälle niin, ettei niitä enää edes tunnisteta)"
tunteisiin liittyvä kipu johtuu ajatuksista, mielikuvituksen tuotteista, sinun henkilökohtaisesta tulkinnastasi asiasta, joka ei välttämättä ole edes totta. haavoitetut tunteet ja tarpeet nousevat esiin aina, kun annat niiden nousta esiin. jos joku tunne sinussa nouseekin esiin jonkun tilanteen laukaisemana, voit antaa sen tulla, tiedostat ja hyväksyt sen ja annat sen mennä. tarvitsetko tuota kipua johonkin? haluatko perimmältäsi sen nousevan esiin? jos juutut tunteiden nostattamiin ajatuksiin, jatkat niiden pyörittämistä, aiheutat sillä kärsimystä itsellesi (ja yleensä myös muille).
"Tuo analyysisi aloittajan masennuksen ilmauksista oli todella yksioikoista ja mielestäni harkitsematonta latelua." Olet siinä oikeassa, että se, mitä kirjoitin, oli minun tulkintani alkuperäisen kirjoittajan tulkinnasta, jonka hän on tehnyt itsestään. Todennäköisesti kummankaan meistä tulkinta ei ole lopulta oikea. Minun tekemäni tulkinta perustuu siihen, että en koe kirjoittajan olevan masentunut. Mutta tuolla tavalla tavoittaa masennuksen kyllä lopulta. Minun lähestymistapani tähän avaukseen on se, että kärsimys on mahdollista lopettaa, jos ihminen niin haluaa.
Kipu ja kärsimys ovat perimmältään hyviä asioita. Laitan tähän lopuksi linkin, jotta ymmärtäisit ajatuksenkulkuani. Jos viitsisit käyttää siihen 5 minuuttia aikaasi, katsoa sen tuomitsematta. Kaikki on mahdollista, jos koet, että olet jo kärsinyt tarpeeksi.
http://www.youtube.com/watch?v=Deq_1lg9Dlo
Kipu ei JOHDU ajatuksista, vaikka ajatuksilla voisi jotenkin siihen SUHTAUTUA ja sitä kenties ylläpitää. Alut ja juuret ovat jossain muualla, eivätkä ne poistu ajattelemalla. Pystytkö ymmärtämään tämän yksinkertaisen asian? Ja jos kivun syihin haluaa todella mennä, se vaatii muutakin kuin ajattelua ja suhtautumisia. Joskus tämä on todellakin tarpeen, yleensä silloin jos haluaa todella mennä asioiden läpi eikä vain temppuilla niiden kanssa ajatuksin. Pelkkä emotionaaliseen kipuun suhtautuminen ajatuksin ei muuta mitään, tuskat palaavat aina uudelleen niin kauan kuin niiden todelliset syyt ja synnyt (jotka eivät ole mitään f***in "mielikuvituksen tuotteita") on käsitelty. Et näköjään millään halua tajuta tätä asiaa.
Olen tutustunut Eckhart Tollen ajatuksiin ja köykäisiksi ja todella epäilyttäviksi ne havainnut. Tällaiset itsenimitettyjen "opettajien" omatekoiset uskonnot kuten Tollen edustama ovat kyllä sellaista höttöä, että alta pois, enpä toivoisi kenenkään niiden sokaisemiksi joutuvan. Nämä tyypit puhuvat ihan pokalla "kaikkien uskontojen sisällöstä" kuin olisivat itse jumalia. Ei ole hybriksellä mitään rajaa. Joten kiitos vain mutta ei kiitos, todellakaan.
Älä ystävä hermostu. Koskapa puhumme eri asioista, en jaksa väitellä. Totean vain, että nimenomaan ne eivät poistu ajattelemalla, koska ajatus tuo kivun. Jos et ajattele, ei ole kipua. Ole hetki ajattelematta ja totea, onko siinä hetkessä kipua. Jos siinä hetkessä on kipua, et ole pystynyt olemaan ajattelematta, etkä ole pystynyt olemaan läsnä hetkessä. Siinä on ajatuksen ja kivun yhteys. Se, miten sitä laajemmin voi omaan elämäänsä soveltaa tai haluaako soveltaa, on jokaisen oma asia. Sinäkään et pysty kumoamaan sitä väitettä, että jos olet ajattelematta, ei ole kipua. Yllättäen ei myöskään fyysistä. Ymmärrän kuitenkin myös sinun kantasi asiaan, ei tarvitse vääntää rautalangasta, koska et lopultakaan saa minua vakuutetuksi tuosta, mitä kirjoitat, haaskaat aikaasi. Minä olen kokenut tuskan ja päässyt siitä irti. Toivottavasti sinäkin pääset aikanasi, omalla tavallasi.
"Totean vain, että nimenomaan ne eivät poistu ajattelemalla, koska ajatus tuo kivun. "
No sepä oli aika saivarteleva toteamus... :D
En usko, että puhumme eri asioista; ymmärrän kyllä kantasi ja ajattelutapasi uskoakseni hyvinkin, mutta olen asioista eri mieltä. Tunteisiin liittyvien ristiriitojen ratkaisussa ajatuksiin keskittyminen ja tunteiden etäännyttäminen niistä "irrottamalla" eivät mielestäni ole oikeita lähestymistapoja, eivätkä ainakaan kaikille soveltuvia ja tuputettavia. Mutta tämä riittäköön tosiaan tästä aiheesta, en varmasti myöskään tule puolestani vakuuttumaan tuosta tarjoamastasi ratkaisumallista, joten turha jauhaa enempää.
Cheers.
Haluaisitko jatkaa terapiaa? jos sanot niille että voit huonosti niin ne kyllä hommaa sulle uuden terapeutin. Ja yleensäkään siitä terapiasta ei ole muuten mitään hyötyä josset kerro siellä todellisia asioita.
Sehän se käytäntö kyllä näyttäs olevan että annetaan resepti käteen ja sanotaan hyvää jatkoa..
Olisi olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin vaan lääkkeet, mutta olisitkohan todella itse valmis vaikuttamaan asioihin ja muuttamaan elämäsi. Se että olisiko se mahdollista riippuu ihan siitä että miten paljon haluat muutosta tilanteeseesi.
http://masennus.nettisivu.org/
Nosiis meinasinkin jo sille sanoa, että haluan jatkaa terapiaa. Mutta sitten kun kuulin tuon " ja sulla näyttää kaikki olevan ihan hyvin, kyllä sä pärjäät" niin sitten aloin vaan miettimään että olenko kenties luulosairas. Että ei mulla ole oikeutta olla siellä terapiassa ja olen vain joku säälittävä ... no joku joka kaipaa sääliä. Hommasin apua, koska olin niin pitkään vähätellyt ongelmiani mutta sitten tulin järkiini koska kyllä mulla on oikeus hakea apua kurjaan tilanteeseen. Mutta nyt aloin taas vähätellä ongelmiani.
Jotenkin en edes kaipaa tekemistä tai ihmisiä ympärilleni. On helpompaa lojua päivät pitkät sängyssä miettimässä että elämä menee hukkaan. Sitten kun yrittää muuttaa tilannetta pakosta, tunnen oloni ihan friikiksi. Tuntuu että kaikki tietävät ettei mulla oikeasti ole mitään elämää, että ihan turhaan esitän silloin kun ihmisten ilmoille itseni raahaan. Humalassa näytän varmaan ihan normaalilta nuorelta naiselta jonka elämää joku voisi vaikka vahingossa kadehtia. Mutta on niin helppoa vähän huijata. Selvänä olen taas tosi varautunut ja mietin liikaa. Jokunen aika sitten vielä ryyppäsin kokoajan, koska tuntui että se oli ainoa keino saada kavereita ja tuntea olonsa "suosituksi" ja normaaliksi. Olen väsynyt siihen, että kukaan ei tunnu pitävän minusta omana itsenäni. En oikeasti vaan enää jaksa laittautua ja henkisesti valmistautua jokaiseen tapaamiseen erikseen ja jopa vetää kännit etten näyttäisi normaaleja tunteita. Tuntuu että vedän jotain roolia, eikä sekään tunnu riittävän ihmisille kun olen kuulemma aina jotenkin hiljainen tai apua näytän epävarmalta, vaikka olisin joutunut himassa kaksi tuntia henkisesti valmistautumaan siihen. Jotenkin tuntuu ettei kenenkään ihmisen kanssa ole oikein mitään yhteistä. Ei varmaan kenelläkään tämmöiset normaalit asiat ole näin vaikeita. Mutta tiedän että se tulee varmaan huonosta itsetunnosta, koska jos se olisi hyvä, en miettisi mitä muut ajattelee ja voisin hyvällä omalla tunnolla makoilla sängyssä ja mennä ulos ilman meikkiä eikä se tuntuisi edes pahalta.
Ainoa asia miksi kaipaan tekemistä ja kavereita on se, että yhteiskunta vaatii sitä. Painostetaan siihen että ystävät on elämän suola eikä ilman niitä voi elää ja tekemistä kaipaa siksi että muuten elämä luisuu käsistä ja huomaan olevani 50 vuotias ja tajuan etten tehnyt nuorena mitään muistelemisen arvoista. Se ahdistaa.
Onko sulla sitten "oikeasti ongelmia", vai onko isoin ongelma se että koet itsesi erillaiseksi kuin mitä muut ovat? Sanoit että sinulla oli onneton lapsuus, mutta entä nyt,onko sinulla nyt jotain muita ongelmia mistä et pääse yli?
Älä hyvä ihminen käytä alkoholia että tulisit muitten kanssa paremmin toimeen! ei niitä muita tarvitse miellyttää. Alkoholi vaan huonontaa oloasi, sillä on pitkäaikaisia vaikutuksia aivoihin.
Ja on monia joille juurikin ne "normaalit asiat" on vaikeinta mitä on. Minullekin ne on vaikeita.
Sanoit että olet nuori ja sinun pitäisi pitäisi olla tuolla pitämässä hauskaa.. miksi se niin menisi? onko nuorena ihmisellä aina hauskaa vai..ja vanhana sitten ei enää.. Toisilla on hauskaa koko elämänsä ja joillain ei,niin se oikeasti menee. Ja ne toiset eivät ymmärrä mistään mitään koko elämänsä aikana ja jotkut taas ymmärtävätkin ehkä vähän jotain.
Joitain muutoksia siihen sängyssä lojumiseesi pitäisi kyllä tehdä..muttei mitään mahdottomia,vaan jotain tekemistä mikä on sinusta itsestäsi mielekästä. Ei sinun tarvitse tehdä nuorena mitään ikimuistoista.. on parempikin ettet tee mitään mitä saisit sitten katua vielä vanhanakin.
Ehkä ongelmasi onkin tähän yhteiskuntaan sopeutuminen? Ne yhteiskunnan vaatimukset on vain ihmisten asettamia ja ne ihmiset ei ole sen kummempia kuin sinä ja minäkään. Jokaisen pitää voida elää sillä tavalla minkä tuntee oikeaksi ja sopivaksi itselleen. Ihmisten pitäisi saada olla yksilöitä eikä kaikista voi tehdä samanlaisia.Niille vaatimuksille pitää vaan pistää vastaan.
haluisitko ehkä jutella joskus jotain?
kirjoita minulle:
darksoul
[email protected]
(liitä nimi loppuosaan)
http://masennus.nettisivu.org/
Heippa.
Haluan vaan sanoa sulle, että tiedän miltä susta tuntuu. Itse pääsen aloittamaan terapian ensi viikolla vaikean masennuksen vuoksi ja mulla on nyt jo järkyttävä syyllisyys siitä etten oikeasti tarvitse sitä. oon nyt syönyt mielialalääkettä kolme viikkoa ja se alkaa pikku hiljaan näköjään purra. on jo helpompi hengittää ja saan jotain aikaiseksi, mutta ei vaan kiinnosta tehdä mitään.
Tajuan tosi hyvin mitä tarkoitat tolla ettet "kaipaa" ystäviä. mä tapaan mun kavereita siksi että tiedän että terveenä tekisin niin. et se on jotain mitä kuuluu tehdä tässä elämässä. tavata ystäviä. kiva. :) toivon ja haluan vielä jossain vaiheessa elämääni nauttia mun ystävien seurasta. todella haluan. tiedän että tykkään ja välitän niistä oikeasti ja oikeasti viihtyisin jos kaikki olis ok.
Älä kiltti pahoita mieltä noista ällöttävistä vähättelyviesteistä. Jokainen joka on oikeasti voinut joskus huonosti tietää mistä sä puhut. et ole yksin. toivon et voisit/saisit jatkaa vielä terapiaa.
Jos saisit lääkäriltä b-lausonnon ja yksityistä terapiaa? Kela kustantaa siitä suurimman osan.
www.kela.fi ja sieltä kuntoutus
Mietin vain että olisko sulla mahdollisuutta ostaa koiraa itsellesi? Lemmikithän on tutkimustenkin mukaan apuna monessa toipumisketjussa. Ensiksin saisit varmasti ystävän johon voi luottaa ja joka on aina uskollinen, koiran avulla tulisi lähdettyä ulos lenkille ja itse koiran omistajana olen huomannut että koiran kanssa kulkiessa helposti luo uusia ihmiskontakteja =)
Suosittelen ainakin harkitsemaan ja tietysti myös huomioimaan sen että se ystävyys on sitten helposti 15 vuotta kestävä joten sillä mielin liikenteeseen että kun parantunut niin senkin jälkeen siitä lemmikistä on huolehdittava ja pidettävä huolta (tämän varmasti tiedät, mutta laitoin kumminkin loppukaneetiksi kun tiedän että joku olisi älähtänyt kumminkin ettei koiraa saa ottaa hetken mielijohteesta ;) )
Toipumisia sulle ja älä pelkää pyytää apua jos tuntuu että tarvit keskusteluapua!
Puhut täydellisyyspyrkimyksistä, vaikeuksista olla oma itsesi ja niistä seuraavista "elämän puuttumisen tunteista" ja yksinäisyydestä... Tiedätkö, mistä nuo jutut omalla kohdallasi ovat peräisin? Ei tarvitse kertoa sitä tänne, ellet halua; itselleni vain nousi viestiesi lukemisen myötä mieleen kysymys siitä, millainen kuva sinulla ehkä kaikkiaan on noista asioistasi. Toisaalta mietin sitä, oletko puhunut terapeutillesi niistä asioista, joista nyt kirjoitit, ja omista ajatuksistasi kaikkeen liittyen(?). Varmasti nuo ovat sellaisia asioita, joita voisi jonkun ammattiauttajan kanssa keskustellen käsitellä.
Luulen, tai oikeastaan tiedän, että monilla on kuvaamasi kaltaisia murheita; itsekin tunnistan ihan vastaavia asioita ja vaikeuksia omassa elämässäni, pyrin koko ajan tekemään töitä niistä luopumiseksi. Kovat vaatimukset itsen suhteen, hellittämättömät pyrkimykset "pärjätä" tai ainakin näyttää vahvalta ulospäin yhdistyvät usein vaikeuksiin olla kokonaisesti ja aidosti oma itsensä ja kokea tulevansa kohdatuksi sellaisena. Tämä merkitsee usein syviä yksinäisyyden kokemuksia ja täydesti eletyn elämän puuttumisen tunteita. Jokin tämäntyyppinen on monille tuttua tarinaa, niin minullekin. Tarkemmat ilmenemismuodot ja syyt sitten vaihtelevat eri ihmisillä...
Joku kysyi, että onko elämäni nykyään surullista. Tosiaan, lapsuuteni oli melko onnetonta riidan ja erojen keskellä yms. Kaikkea sai kestää. Nyt kun mietin elämääni, minulla pitäisi olla kaikki hyvin. Mulla on asioita joista pitäisi olla onnellinen, esimerkiksi rakastava poikaystävä, suhteellisen kiva ulkonäkö, ihana luonne, katto pään päällä, ruokaa, vaatteita, äiti joka tukee taloudellisesti jne. Mutta tavallaan tuntuu silti, ettei mulla ole mitään. Ei mua kai sitten kiinnosta ne normaalit asiat niin hirveästi. Jos nään kavereita, nään niitä tasan sen takia että on pakko, ettei kukaan luule mua oudoksi erakoksi. Kun olen ihmisten kanssa, usein mietin että pääsiskö kohta jo omiin oloihin. Olen koko elämäni ollut tämmöinen, jota ei kiinnosta mikään. Pienenäkin olin vain huoneessani ja vanhemapanakin ... ja näköjään nykyään. Viihdyn yksin. Tuntuu että olen ihan outo. Kun olen poikaystävän kanssa, en jaksa tehdä mitään. Pelkään milloin hän kyllästyy tähän.
Ihmisten kanssa on vaikeaa olla siksi, että en usko että kukaan pitäisi mun luonteesta. Uskon olevani tylsä ja tyhmä ja aina joku keksii jotain negatiivista tai jotain. En vaan jaksa ihmisiä kun mikään ei ikinä riitä.
Tällä hetkellä eniten ahdistaa tulevaisuus. Mikä haluan olla isona? En hitto tiedä. Ei taida olla olemassakaan sellaista juttua jota ihan oikeasti haluisin. Tai jos jotain haluan, en halua tarpeeksi ja ne ovat huonoja työllistymisen kannalta. Töihin meno ahdistaa, koska mulla on niin paljon huonoja kokemuksia harjoitteluista. Kaikki negatiiviset sanat ahdistaa edelleen. Sana työ saa minut pelkäämään, ne kaikki odotukset jne. En mielestäni osaa mitään ja pelkään että mokaan. Joissakin töissä olen itkenyt ennen työpäivää ja sen jälkeen kun on ahdistanut niin paljon. Joskus jätin harjottelun keskenkin tuon takia. Opiskelin ohjaajaksi, siinä pitää olla auktoriteettia ja sosiaalinen. En halua oman alan töitä, ne ahdistavat. Tällä hetkellä ei kiinnosta mennä niihin töihin koska pelottaa. harjoitteluissakaan ei saanut mokata. Mitä sitten työelämässä? Saati vastuullisissa tehtävissä? Tuntuu että on pala kurkussa eikä voi hakea mihinkään.
Joku ehdotti koiraa. Mulla on kyllä kissa, joten koiraa en enää ota. Eläimet ovat kyllä mukavia ystäviä, koska ne eivät hauku. Kyllä tulen paljon paremmalle tuulelle kun saan pitää kissaa sylissä.
Hyviä uutisia silti, saan jatkaa terapiaa toisella ihmisellä, tosin syksymmällä vasta.