Tapailen miestä joka on masentunut. Siis depressiosta kärsivä.
Ei pelota eikä epäilytä mikään, mutta joskus vähän jännittää. Oon lukenu paljon ja ymmärrän jo millanen se hänen sairautensa tilanne nyt on kun jatkunut jo vuosia. Haluaisin olla tietonen virheistä mitä saatan tehdä ja myös hyvistä asioista joita hän sairastuneena ehkä kaipaa muita enemmän, enkä haluaisi olla täysin neuvoton missään tilanteessa.
Toistaseksi hän kieltäytyy itse puhumasta sen enempää sairaudestaan ja neuvoi että olisin niin kuin sitä ei olisikaan. Ymmärrän sen, niin kuin senkin että se notkahduskin tulee vielä.
Haluatteko opastaa mua? Nyt olis tilaisuus. Kertoa omakohtasia kokemuksia siitä, mitä se vaatii kumppanilta kun toinen on sairastunut masikseen. Mikä tuntuu hyvälle tukemiselle ja mitä ei ainakaan pitäis tehdä tai sanoa tms. Kaikenlaiset ajatukset on tervetulleita, kiitti jo etukäteen.
Ei pelota eikä epäilytä mikään, mutta joskus vähän jännittää. Oon lukenu paljon ja ymmärrän jo millanen se hänen sairautensa tilanne nyt on kun jatkunut jo vuosia. Haluaisin olla tietonen virheistä mitä saatan tehdä ja myös hyvistä asioista joita hän sairastuneena ehkä kaipaa muita enemmän, enkä haluaisi olla täysin neuvoton missään tilanteessa.
Toistaseksi hän kieltäytyy itse puhumasta sen enempää sairaudestaan ja neuvoi että olisin niin kuin sitä ei olisikaan. Ymmärrän sen, niin kuin senkin että se notkahduskin tulee vielä.
Haluatteko opastaa mua? Nyt olis tilaisuus. Kertoa omakohtasia kokemuksia siitä, mitä se vaatii kumppanilta kun toinen on sairastunut masikseen. Mikä tuntuu hyvälle tukemiselle ja mitä ei ainakaan pitäis tehdä tai sanoa tms. Kaikenlaiset ajatukset on tervetulleita, kiitti jo etukäteen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itsestäni ainakin yleensä tuntuu kyllä hyvältä toisten ihmisten taholta juuri se, jos toinen on oma itsensä ja kohtelee myös minua ihan omana itsenäni eikä minään erityistapauksena. Eli "niin kuin sairautta ei olisikaan", tai toisin sanoen: vaikka olen sairas, niin sekin on vain osa minua. Ihminen yleensä kaipaa tulevansa kohdatuksi ja rakatetuksi sellaisena kuin on, ja hyväksyminen taas ei vaadi mitään erityishuomiointeja mielestäni, vaan ennen muuta hyvää, kokonaista kohtaamista. Vuorovaikutus kulkee tietysti molempiin suuntiin, ja samat jutut koskevat kaikkia osapuolia... Niiden onnistuminen on sitten ehkä enemmän siitä kiinni, miten läheinen kohtaaminen ja vuorovaikutus noin ylipäätään kyseessä olevien kahden ihmisen välillä onnistuu. Jos onnistuu, niin sehän se tuntuu kaikkein parhaalta, masentuneesta niin kuin kenestä tahansa.
Tämä oli nyt tällainen yleinen ajatus kaikesta vuorovaikutuksesta ja suhteista ihmisten kanssa. Itse olen yksineläjä. Mutta uskon, että vain hyvälle kohtaamiselle masennuksesta riippumatta tai sen kanssa voivat läheiset ihmissuhteet rakentua. Tiedän, että sellaista kaipaan itse.
Ihan normaali ihminenhän se masentunutkin on, elä ainakaan hössötä ja kohtele kun lasta/sairasta.
Äijällä on masennuslääkkeet joten se pärjää kyll.
Minulla itselläni on vakava masennus, ja minä tykkään että joku VÄLILLÄ kysyy että "miten voit" ja "mitä kuuluu" jne... Ei siis joka kymmenes minuutti. Mutta kuitenkin että minua kohdellaan kuten mitä tahansa ihmistä eikä niinkuin minulla olisi joku rutto joka tarttuu. Joillekkin kysyminen saa vaan hermostumaan, riippuu ihan ihmisestä. Ja minä ainakin tykkään jos minua jätetä yksin. Tosin sekin on niin yksilöllistä. Ja jos ja kun hän on masentunut, halaa. Kuten sanonta menee "halaus voi poistaa tuhat murhetta" Ja näytä että välität todella. Se ainakin minua auttaisi/auttaa, ei tule itsetuhoisuuden ajatuksia ja sitä oloa että kukaan ei välitä.