Hei!
Kiljuuko teidän muiden 1-vuotiaat kovaa ja korkealta :) ja varsinkin julkisilla paikoilla? Kyllä pistää hävettämään kun meidän neiti kiljuu missä nyt sattuu huvittamaan. Ja usemmiten siitä syystä että saisi huomiota, vaikka huomiota hän aivan varmasti saa.
Ennen tehosi kun komensi ja vähän "pahalla silmällä" katsoi, mutta nyt ei tehoa sekään. Vielä kiljumiset jotenkin koti oloissa kestää, mutta julkisilla paikoilla alkaa häpeän puna vallata kasvot. Tulee sellainen fiilis että ei me osata lapsparkaa kasvattaa...
Olisiko kenelläkään vinkkejä miten kitkeä kiljumista pois?
Kiljuuko teidän muiden 1-vuotiaat kovaa ja korkealta :) ja varsinkin julkisilla paikoilla? Kyllä pistää hävettämään kun meidän neiti kiljuu missä nyt sattuu huvittamaan. Ja usemmiten siitä syystä että saisi huomiota, vaikka huomiota hän aivan varmasti saa.
Ennen tehosi kun komensi ja vähän "pahalla silmällä" katsoi, mutta nyt ei tehoa sekään. Vielä kiljumiset jotenkin koti oloissa kestää, mutta julkisilla paikoilla alkaa häpeän puna vallata kasvot. Tulee sellainen fiilis että ei me osata lapsparkaa kasvattaa...
Olisiko kenelläkään vinkkejä miten kitkeä kiljumista pois?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Neljän lapsen äitinä ja useampia lapsiperheitä tuntevana minulla on se käsitys, että lähes kaikki 1-vuotiaat tykkäävät kiljumisesta :) Onhan se hauska leikkiä äänellään ja tarkkailla minkälaisia reaktioita omat äänet herättävät muissa - mitä voimakkaampi reaktio, sen jännempää! Yksivuotiaat eivät käsittääkseni muutenkaan vielä hallitse omia tunnereaktioitaan vaan joskus kiljuminen on ihastuksen, jännityksen, pelästymisen tai milloin minkäkin tunnetilan spontaania ilmaisua. Ei minun mielestäni yksivuotiaan kiljumista tarvitse hävetä, edes julkisilla paikoilla. Hyssytellä toki voi ja yrittää pysyä itse rauhallisena, jutella niitä näitä tai osoitella jotakin kiinnostavaa lähiympäristössä, antaa lelun käsiin tutkittavaksi tms. Jos kovin voimakkaasti itse vastaa tuohon kiljumiseen tai yrittää puolipakkokeinoin kitkeä sitä pois niin luultavimmin se vaikuttaa juuri päinvastoin kuin toivoo ja lapsi kiljuu sitä innostuneemmin.
anna kiljua vain, niin ne tekee muutkin. Minä hymyilen ja yleensä juttelen jotain ihan muuta tytölle, jos innostuu kiljumaan. Kun ei enempiä noteeraa niin unohtuu koko asia.
Oppi nelikuisena kiljumisen jalon taidon ihan ilmeisesti vaan hauskuuttaakseen itseään. Asia unohtui kuukausiksi häneltä mutta nyt 1-vuoden paikkeilla alkoi uudelleen. Ja ihan vaan silkasta kiljumisen ilosta! Kyllä muakin riepoo järjettömästi että lapsi niin tekee mutta kun ei sille mitään voi. Meillä hän tykkää kokeilla äänijänteitään nimenomaan julkisilla paikoilla ja ennenkaikkea esim. odotushuoneet ja kauppakeskukset. Kiljuu nauraa ja kiljuu ja jos torutaan niin kiljuu entistä enemmän. Kun siis saa huomiota. Kiljuu hän suuttuessaankin ja pettyessään pahasti jos ei tahtoaan saa läpi mutten ole antanut sen vaikuttaa. Antaa kiljua jos se helpottaa.. Todellakin siinä on omat korvat kovilla, isoveli ei tykkää yhtään ja tottakai hävettää kun esim. vanhuksia on odotushuoneessa ja toinen alkaa siinä revitellä oikeen tosissaan. Siinä sitten punastellaan ja hyssytellään eihän siinä muukaan auta. Että tuttua on! Eikös se oo hyvä että meillä on lapset jotka ei oo mitään hissukoita! Osaavat varmaan sanoa mielipiteensä isompanakin.. Jos yhtään joku ihminen pahasti katsoo jossain sen takia niin totean vain että eipä hän ole temperamenttista pikkulasta koskaan hoitanut tai tavannut. Ei yksivuotiasta voi siitä vielä kasvattaa pois..