Olen kohta miltei kolme kuukautta kärsinyt selittämättömistä vatsa vaivoista joille ei lyödy syytä, lääkärin mukaan olen täysin terve, on tehty ultraääni tutkimukset, keliakia ja laktoosiintoleranssi kokeet, verikokeet, ja ensi viikolla pitäisi mennä helikobakteeri testiin, tähäystystä ei ole tehty mutta siihen ei kuulemma vielä tässä vaiheessa ole tarvetta, koska oireet ovat lieviä eikä oksentelua, ruokahaluttomuutta tai ripulia ole ollut. Joka kerta minulta on kysytty että voisiko johtua stressistä, olen sanonut että ei koska en ole uskonut että minulla voisi olla stressiä. Nyt olen kuitenkin viime päivinä ruvennut miettimään että entä jos sitten kuitenkin, sillä syitä ainakin riittäisi.
Olen työtön ja käyn päivisin nuorten työpajalla jossa on mielestäni mukava käydä, mukava porukka (joista on puolessa vuodessa tullut miltei parhaimpia ystäviäni, kaltaisiani), mukavat ohjaajat, mukavia työtehtäviä.... tämän kaikki tulee kuitenkin loppumaan viikon kuluttua, enkä voi enää sen jälkeen palata pajalle koska olen ollut siellä määrätyn ajan ja jo vähän ylikin, porukkamme hajoaa, emmekä luultavasti enää tapaa kuin ehkä sattumalta kaupungilla. Enkä minä tiedä mitä tekisin pajan jälkeen.
Armeija kutsuu enkä sinne haluaisi mennä, typeryyksissäni menin armeijan valitsemaan vaikka sen tehdessäni jo tiesin etten sinne halua. Pahinta on se kun isäni kertoilee kuinka mukavaa hänellä oli armeijassa ja näyttelee vanhoja valokuvia ja odottaa että minä menen ja suoritan armeijan.
Asun vanhempieni luona, mutta haluaisin muuttaa omaan kotiin. En saa kuitenkaan tätä sanottua. Pitäisi vain uskaltaa mainita että "Hei, entäjos hankkisin oman kämpän?" Uskon että tulisin hyvin toimeen. Moni ikäiseni jonka tunnen on asunut jo pitkään omassa asunnossa, ilman töitä, ilman sen suurempia tuloja, aj he ovat pärjänneet ihan hyvin. Minun lähtökohtani ovat paljon paremmat enkä usko että minulla olisi mitään ongelmia selviytyä.
En ole koskaan puhunut vanhemmilleni siitä mitä mielessäni liikkuu, olen vain aina yrittänyt tehdä niiinkuin he haluaisivat minun tekevän. Vanhempani valittavat jopa siitä etten käynyt rippikoulua ja nyt jos menen jonain päivänä naimisiin en saa kirkkohäitä. Jos minä saisin valita, (ja saisinkin, mutten pysty) eroaisin koko kirkosta koska olen ateisti. Tätäkänä en ole vanhemmilleni saanut sanottua.
En ole hyvä puhumaan, kertomaan tunteistani, koska en usko että minua ymmärretään. Kukaan ei ymmärrä toista niin kuin hän itse itsensä ymmärtää.
Jos saisin hankittua oman asunnon ja vältettyä armeijan, elelisin vuoden pelkillä tuilla, hakisin sitten johonkin kouluun ja lykkäisin armeijaa kolmannen kerran.... etsisin töitä. Eläisin omaa elämääni enkä sitä mitä muut minulta odottavat.
Kunpa puhuminne olisikin yhtä helppoa kuin kirjoittaminen, luulisi että se että kirjoittaa henkilökohtaisesta elämästään ja lähettää sen koko maailmankatseltavaksi olisi paljon ahdistavampi kokemus, mutta näin ei ole. Tämä on paljon helpompi vaihtoehto, ei tarvitse kohdata ihmisiä kasvotusten, nähdä heidän reaktiotaan, täyttää heidän odotuksiaan... ei mitään. Voi vain olla oma itsensä. Vaikka joku urpo voi siitä täälläkin olla erimieltä.
"We buy things we dont need, with money we don't have, to impres people we realy don't like."
Olen työtön ja käyn päivisin nuorten työpajalla jossa on mielestäni mukava käydä, mukava porukka (joista on puolessa vuodessa tullut miltei parhaimpia ystäviäni, kaltaisiani), mukavat ohjaajat, mukavia työtehtäviä.... tämän kaikki tulee kuitenkin loppumaan viikon kuluttua, enkä voi enää sen jälkeen palata pajalle koska olen ollut siellä määrätyn ajan ja jo vähän ylikin, porukkamme hajoaa, emmekä luultavasti enää tapaa kuin ehkä sattumalta kaupungilla. Enkä minä tiedä mitä tekisin pajan jälkeen.
Armeija kutsuu enkä sinne haluaisi mennä, typeryyksissäni menin armeijan valitsemaan vaikka sen tehdessäni jo tiesin etten sinne halua. Pahinta on se kun isäni kertoilee kuinka mukavaa hänellä oli armeijassa ja näyttelee vanhoja valokuvia ja odottaa että minä menen ja suoritan armeijan.
Asun vanhempieni luona, mutta haluaisin muuttaa omaan kotiin. En saa kuitenkaan tätä sanottua. Pitäisi vain uskaltaa mainita että "Hei, entäjos hankkisin oman kämpän?" Uskon että tulisin hyvin toimeen. Moni ikäiseni jonka tunnen on asunut jo pitkään omassa asunnossa, ilman töitä, ilman sen suurempia tuloja, aj he ovat pärjänneet ihan hyvin. Minun lähtökohtani ovat paljon paremmat enkä usko että minulla olisi mitään ongelmia selviytyä.
En ole koskaan puhunut vanhemmilleni siitä mitä mielessäni liikkuu, olen vain aina yrittänyt tehdä niiinkuin he haluaisivat minun tekevän. Vanhempani valittavat jopa siitä etten käynyt rippikoulua ja nyt jos menen jonain päivänä naimisiin en saa kirkkohäitä. Jos minä saisin valita, (ja saisinkin, mutten pysty) eroaisin koko kirkosta koska olen ateisti. Tätäkänä en ole vanhemmilleni saanut sanottua.
En ole hyvä puhumaan, kertomaan tunteistani, koska en usko että minua ymmärretään. Kukaan ei ymmärrä toista niin kuin hän itse itsensä ymmärtää.
Jos saisin hankittua oman asunnon ja vältettyä armeijan, elelisin vuoden pelkillä tuilla, hakisin sitten johonkin kouluun ja lykkäisin armeijaa kolmannen kerran.... etsisin töitä. Eläisin omaa elämääni enkä sitä mitä muut minulta odottavat.
Kunpa puhuminne olisikin yhtä helppoa kuin kirjoittaminen, luulisi että se että kirjoittaa henkilökohtaisesta elämästään ja lähettää sen koko maailmankatseltavaksi olisi paljon ahdistavampi kokemus, mutta näin ei ole. Tämä on paljon helpompi vaihtoehto, ei tarvitse kohdata ihmisiä kasvotusten, nähdä heidän reaktiotaan, täyttää heidän odotuksiaan... ei mitään. Voi vain olla oma itsensä. Vaikka joku urpo voi siitä täälläkin olla erimieltä.
"We buy things we dont need, with money we don't have, to impres people we realy don't like."
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.