Millaiseksi teillä parisuhde muuttui lapsen/lapsien syntymän jälkeen?
Itse olen kohta loppuun palanut ja neuvoton. Puolisoni ei kärsi mistään synnytyksen jälkeisestä masennuksesta tai muusta sellaisesta. Silti elämä on yhtä helvettiä ja "hyvät päivät" ovat kiven alla. Tiedän, että väsymys on tietenkin yhtenä tekijänä, mutta se ei mielestäni selitä kaikkea. Olen itsekkin väsynyt, mutta silti olen yrittänyt ja osallistunut lasten hoitoon ja kotitöihin niin paljon kuin olen pystynyt. En todellakaan ole minään iltana jäänyt sohvalle makailemaan vaan olen vielä lasten nukkumaanmenon jälkeenkin jatkanut kotitöitä ym. muita pakollisia hommia. En myöskään käy juuri missään vaan olen kotosalla illat ja viikonloput. Minä en kuitenkaan saa mainita väsymyksestäni, enkä mistään muustakaan hampaita kiristävästä seikasta. En tarvitse tekemisistäni mitään kiitosta tai jalustalle nostamista, koska täytyyhän työt jakaa tasapuolisesti. Olisi vaan mukava, jos puoliso joskus viitsisi huomata minutkin, eikä olisi aina huomauttamassa tekemättömistä töistä, joita en vielä ole ehtinyt tekemään. Ilman lapsia en jaksaisi enää odottaa muutosta parempaan vaan olisin laittanut pillit pussiin.
Lapseni ovat parasta, mitä minulle on tapahtunut, mutta se on aika kova hinta, jos parisuhde lakkaa täysin toimimasta sen myötä.
Itse olen kohta loppuun palanut ja neuvoton. Puolisoni ei kärsi mistään synnytyksen jälkeisestä masennuksesta tai muusta sellaisesta. Silti elämä on yhtä helvettiä ja "hyvät päivät" ovat kiven alla. Tiedän, että väsymys on tietenkin yhtenä tekijänä, mutta se ei mielestäni selitä kaikkea. Olen itsekkin väsynyt, mutta silti olen yrittänyt ja osallistunut lasten hoitoon ja kotitöihin niin paljon kuin olen pystynyt. En todellakaan ole minään iltana jäänyt sohvalle makailemaan vaan olen vielä lasten nukkumaanmenon jälkeenkin jatkanut kotitöitä ym. muita pakollisia hommia. En myöskään käy juuri missään vaan olen kotosalla illat ja viikonloput. Minä en kuitenkaan saa mainita väsymyksestäni, enkä mistään muustakaan hampaita kiristävästä seikasta. En tarvitse tekemisistäni mitään kiitosta tai jalustalle nostamista, koska täytyyhän työt jakaa tasapuolisesti. Olisi vaan mukava, jos puoliso joskus viitsisi huomata minutkin, eikä olisi aina huomauttamassa tekemättömistä töistä, joita en vielä ole ehtinyt tekemään. Ilman lapsia en jaksaisi enää odottaa muutosta parempaan vaan olisin laittanut pillit pussiin.
Lapseni ovat parasta, mitä minulle on tapahtunut, mutta se on aika kova hinta, jos parisuhde lakkaa täysin toimimasta sen myötä.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Älä unohda tai pidä merkityksettömänä omaa hyvinvointiasi, se on kuitenkin aina kaiken a ja o ja heijastuu myös lapsesi elämään. Et kerro minkäikäinen lapsi sinulla on, mutta on todellakin aivan normaalia alkuvaiheessa, että huomio on varsinkin äidillä vain lapsessa ja se verottaa parisuhdetta todella paljon. suosittelisin sinua yrittämään keskustella puolisosi kanssa tunteistasi ja kertoisit, että olet tosissasi etkä halua turhasta valittaa.
jos tilanne ei silti muutu, suosittelisin sinua silti jaksamaan vielä puolisen vuotta, eiköhän siinä vaiheessa lapsi ole jo niin hyvin osa kummankin elämää, että huomaat sitten onko todellakin hyvä jatkaa suhteessa vai ei.
Parhaani mukaan olen yrittänyt pitää itseni kunnossa urheilemalla kerran viikossa. Onneksi siitä ei pahemmin ole riidelty ja saan pitää viikottaisen urheilutuokioni rauhassa. Ilman tätä olisin luhistunut jo aikoja sitten.
Toki olen samaa mieltä siitä, että äidin huomion pitää ensimmäiseksi kohdistua lapseen. Enkä ole kateellinen/mustasukkainen siitä, että äiti jaksaa olla iloinen edes lasten kanssa. Puhuttu/ riidelty/huudettu näistä toisen huomioon ottamisista on melkein joka viikko. Kyllä puolisoni tavallaan ymmärtää yskän ja sanoo yrittävänsä. Olen antanut aikaa, tilaa ja mahdollisuuksia enkä ole painostanut, mutta kun ei niin ei. Välillä tuntuu että lupauksilla pelataan vaan lisäaikaa, koska ero juuri nyt olisi pahasta.
No, ainahan sitä parempia aikoja voi odotella. Eipä tässä muuta ole tehtykkään viime aikoina. Homma toimii välillä hyvinkin rutiinin omaisesti, enkä loukkaannu tai ala riitelemään joka asiasta. Positiivisi mielin lähdin eilenkin töistä kotiin, mutta myrskypilviä alkoi kerääntyä taivaalle välittömästi kotiin saapumisen jälkeen. Positiivisin mielin lähdin tänään töihin yöunien jälkeen ja toiveikkaana odottelen kotiin pääsyä. Päivä kerrallaan tässä eletään tiettyyn pisteeseen asti ja katsotaan missä se sietokyvyn ylin raja on.
Tuntuu varsin tutulta, tosin tekemättömistä töistä ei synny riitaa. Ennemminkin vaimoa harmittaa omat tekemättömät työt, jotka eivät mielestäni maata kaada.
Alussa varmaan väsymys vei voiton kaikesta muusta, mutta kun nyt vuoden jälkeen on hieman aikaa, on homma alkanut mennä suohon ja hyvät päivät ovat tiukassa. Itse olen yrittänyt auttaa kotona minkä kerkeän, ehkä vähän liiankin tunnollisesti. tuntuu kuitenkin, että kaikki menee hukkaan riidellessä.
Valitettavasti en pysty neuvomaan, koska en keksi itsekään mitään joka tilanteen ratkaisisi, mutta ehdottomasti kannattaa jutella tai hakea ulkopuolista apua jottei turhaan sossi hyvää elämää. Olen miettinyt, että kyllä asiat ovat kiinni omasta asenteesta, mutta kun sekään ei aina riitä. Täytyy kuitenkin yrittää muistaa hyvät päivät ja pitää mieli virkeänä kaikesta huolimatta.
Tosin seuraava tulossa ensi syksynä, joten ei hyvältä näytä meikäläiselle.....
Vaimon kanssa elettiin juuri samanlaisessa tilanteessa, kunnes päätettiin erota.
oireet kuitenkin viittaavat siihen, että puolisollasi on jostain syystä paha olla. Jollei kyse ole masennuksesta, ehkä kuitenkin jonkinlaisesta stressistä ja ahdistuksesta? En usko, että hän kiukuttelee ilkeyttään tai tahallaan vaan kärsinee tilanteesta itsekin ehkä jopa vielä enemmän kuin sinä. Sen sijaan uskon, että tilanteenne voi vielä kohentua ajan mittaan -älä siis heitä vielä toivoasi. Tässä tilanteessa puolisosi kaipaa kipeimmin rakkauttasi ja osoitusta siitä, että kelpaa huonoinakin päivinä sinulle itsenään. Toivotan sinulle voimia; toivottavasti sitkeytesi palkitaan.
Puhun omasta kokemuksesta, oma väsymykseni johti aikanaan (ehkä turhaan) avioeroon ja väsymykseni oireet olivat juuri samanlaisia kuin puolisollasi. Oikein väsyneenä ja stressaantuneena saattaa myös tuntua, että rakkaus on kadonnut. Omassa tilanteessamme (näin jälkiviisaana) olisi ollut viisainta vaan antaa ajan kulua ja vaikkapa hakea ulkopuolista apua sen sijaan että hätäännyin tuhoavani kohtauksillani puolisoni elämän ja pakenin liitosta kokonaan.
Ja vielä: lasten koti on vanhempien välisessä suhteessa, toivottavasti jaksat rakastaa puolisoasi niinäkin hetkinä kun tunnet jääväsi vaille vastakaikua.
Halauksia!
Itselläni oli sama tilanne kuin ensimmäsiellä kirjoittajalla, ja avioeroonhan sitä ikävä kyllä päädyttiin. Apuakin haettiin, mutta ohjeet olivat minulle aina tuota samaa:
"Vaimollasi on nyt tosi kovaa ja vaikeaa, ymmärrä, tue, helli, kyllä sitkeys palkitaan..."
Yritin parhaani muutaman vuoden, mutta minusta yksinkertaisesti rupesi tuntumaan aivan kohtuuttomalta, että päivä päivän jälkeen, kuukaudesta toiseen sain samanlaisen paskasangollisen niskaani....
Joskus, hyvin harvoin, vaimoni saattoi pyytää anteeksi ja tunnustaa olevansa _joskus_ aika mahdoton. Mutta mitä arvoa niillä puheilla muka oli kun sama meininki jatkui taas seuraavana päivänä?
Eräänä päivänä sitten tajusin, että vaihtoehtoina oli vatsahaava, alkoholismi, ennenaikainen kuolema tai avioero. Eikä lapsetkaan siinä tilanteessa viihtyneet.
Tämmönen pelko sitä itelläkin persiissä on. Yleiset neuvot ovat olleetkin juuri nuo edellä mainitsemasi. Sehän tässä rassaakin, että kun pitää tukea, helliä ja ymmärtää, niin kuka tukee minua? Eihän siinä aikaisemmin mitään ongelmaa ollutkaan, kun hyvinä ja huonoina aikoina parisuhde oli vastavuoroista niinkuin kuuluu ollakkin. Kyllä silloin jaksoi puolison kiukutteluita, koska hän oli taas vastavuoroisesti minua tukemassa huonoina päivinä. Se on kyllä totta, että lasten vuoksi ei kannata väkisin saman katon alla asustella. Vaikka ei olisikaan menossa ilmiriitaa jatkuvasti, niin lapset kyllä huomaavat hyvin nopeasti painostavan ja ahdistavan ilmapiirin kotona.
asia ei todellakaan niillä parane vaan lyöt ittes vielä syvemmälle suohon. mut sehän on heillä tarkoituskin.
naiset tahtoo aina kaiken. viis siitä onko niistä siihen vai ei kunhan saavat sen kun naapurin muijakin!
miettikää tätä pojat. teidän on tiedettävä, sillä muijanne eivät tiedä mikä heile on hyväksi ja mihin he pystyvät.
miten meni ero?
No menihän se, eipä se varmaan koskaan kivuitta suju ja välillä olen miettinyt oliko kaikki turhaa, puolisolle se oli varmaankin vielä rankempaa koska hän ei ollut valmis eroamaan. Oma ajatukseni oli vaan se, että tuhoan pahalla olollani kahden ihmisen loppuelämän jos jatkan. Vanhana ihmisenä olisi turha olla katkera "huonosta elämästä" jollei itsellä ole ollut uskallusta tehdä vaikeitakin ratkaisuja.
Väsymykseni on väistynyt myöhemmin ja arvoitukseksi jää olisiko sama tapahtunut avioliiton jatkuttua. Kyllähän avioero on iso ja rankka juttu joka myös haavoittaa osapuolia ehkä pysyvästikin, eikä ero välttämättä aina ole ratkaisu ongelmiin; ongelmathan saattavat seurata kantajaansa mahdolliseen myöhempään suhteeseen. Ex-puolison kanssa olemme edelleen (hyvissäkin!?) puheväleissä ja välillä muistan haikeudella sitä syvää ystävyyttä joka parhaina hetkinä välillämme vallitsi ja joka eittämättä sai särön eron yhteydessä -vähintään siinä mielessä ettemme voineet jäädä toisiimme roikkumaan.
Mutta hengissä ollaan ja eteenpäin mennään kumpikin. Toivon, että ex-puolisoni löytää rinnalleen hyvän kumppanin, ehkä hieman erilaisen tempperamentiltaan ja vaateiltaan kuin itse olen. Erilaiset ihmisethän sopivat erilailla yhteen ja minun luonteeni saattaa tukea ja tulla tuetuksi paremmin hieman erilaisen henkilön kanssa.
Sellainen lisäys tai tarkennus vielä, että palstan ja alkuperäisen otsikonkin aihepiiristä poiketen meillä ei tuolloinen väsymys liittynyt lapsen syntymään, mutta oireilu oli hyvin samanlaista. Jos tuossa liitossa olisi ollut lapsia, olisin miettinyt eroa paljon pidempään ja ehkä tosiaan hakenut ulkopuolista apua ennenkuin olisin luovuttanut. Lapsettomana pariskuntana eroaminen oli "helpompaa" muttei silti omien ihanteideni ja haaveideni mukaista...
Tällä hetkellä olen uudessa suhteessa ja meillä on pieni vauva, olemme molemmat vanhemmat parhaillaan melkoisen väsyneitä mutta onneksi pystymme puhaltamaan yhteen hiileen ja minäkin pyrin osaltani (kokemuksesta viisastuneena) välttämään sitä virhettä, että kuormittaisin kumppaniani liikaa.
Kyllä on hurja lukea noita juttuja. Jumalauta kaikki kun suoraan meidän elämästä... tosin ei vielä erottu. Puolet elämästä kohta oltu yhdessä ja kolme lasta, mutta kaikki menee persiilleen. Ihan sama tekeekö vai ei, puhuuko vai on puhumatta, aina tulee vastaan tiuskimista jne. Olen pyrkinyt antamaan vaimolle mahdollisuuden harrastamiseen ( 4-5 kertaa viikossa jumppaa, uintia ja punttisalia), mutta eihän se tee kuin aikaiset nukkumaan menoajat ym. Telkkarista katotaan salkkarit, robinsonit ym. ja sitte nukkumaan. Ihan sama mitä minä haluaisin kattoa. Perkele, onko se niin että naisille annettu tasa-arvo rikkoo avioliitot. Niinhän se meni venäjäkin polvilleen kun diktatuuri laukes....
vihjaisseet puolisoillenne, että avioero on vakavassa harkinnassa? Saattaisi auttaa puolisoakin hahmottamaan missä mennään ja ehkäpä tuo saattaisi hieman enemmän panostaa itsekontrolliin. Saattaisi muutenkin avata keskustelua ja voitaisiin päästä ongelmien alkulähteille, tiuskimiseen kun yleensä kanavoidaan sellaisia asioita joista syystä tai toisesta ei puhuta.
Kyllähän sitä riidellessä eroasiat nousee pintaan, mutta se on lähinnä kiihtymyksen aiheuttamaa sanahelinää, joka jää merkityksettömäksi savun hälvettyä. Täytyisi varmaan pasauttaa se päin naamaa neutraalina aikana, mutta toisaalta silloin on aina mielessä josko tämä nyt kääntyisi paremmaksi. Tosin turhaksi ovat osottautuneet odotukset joka kerta.
Mulle on kerran neuraalina aikana sanottu, että eroakin on tullut mietittyä.
Kyllähän sitä hetken funtsi, mutta kyllä sekin taas painui unholaan.
Olen raskaana oleva 26-vuotias nainen, ja nuo jutut pelottavat minua todella. Meillä on mieheni kanssa ollut aina hyvä parisuhde ja välillämme vallitsee syvä ystävyys. En ole ns. nalkuttajatyyppiä, mutta entä jos minäkin muutun vauvan synnyttyä? Olen ollut aina altis pohtimaan liikaa ja masentumaan.
Mieheni tahtoi kovasti tätä lasta, mutta omassa mielessäni kalvavat pelot millaiseksi suhteemme muodostuu lapsen synnyttyä.
Ei kai kaikkien parisuhde metsään mene lapsen syntymän jälkeen. Muutoin täälä ei olisi yhtään onnellista perhettä! Riippuu paljon ihmisistä kuinka siinä käy. Kaikki voi olla loppujen lopuksi hyvin pienestä kiinni. Esimerkkinä voidaan sanoa semmonen, että siedän kyllä itse asioista huomauttelua, mutta en siedä jos asioista huomautetaan ikävään äänen sävyyn vinoilemalla. Muutos tähän seikkaan pelastaisi meillä jo paljon.
En ole lukenut kaikkia vastauksia mitä sinulle on tullut, mutta naisena sanoisin tämän: ota hyvä mies vaimosi "luokille" kerro tunteesi, tämä voi olla hankalaa jos tulee esille se ettei vaimoasi kiinnosta sinun väsymys, mutta sinnittele ja istuta vaimo tuolille pidä kädet kasvoilla (näin saat katsekontaktin ja tiedät kuunteleeko hän) ja kehoita vain kuuntelemaan ja kun olet sanonut asiasi anna lupa vastata. Rehellisyyttä peliin. Koetahan jaksaa ja mukavaa kevättä koko perheellesi.
vaimo käyttää näitä tunnustettuja asioita seuraavassa riidassa kiristyskeinoja saada mitä tahtoo...
ei hyvä idis.
saa tietää tunteista?????
Ette kai te miehet taivu kiristykseen....
ovat tuossa pisteessä, ei ole enää tunteista puhumisen aika.
Kiristys-ajatus näytti osuvan suhun...
No-o. Voitpa olla oikeessa, mutta meni harhaan se kiristys...
Hyvät jatkot sulle!
Uteliaisuuttani vielä kysyisin, millä tavalla vaimonne ovat muuttuneet verrattuna aikaan ennen lapsen syntymää? Toisinsanoen, onko vaimon persoonallisuus muuttunut aivan täysin vauvan synnyttyä?
En haluaisi ikinä muuttua sellaiseksi, joka ei ota miestään huomioon, sillä hän on minulle kaikki kaikessa, koko elämäni. Silti minua pelottaa kauheasti, entä jos mieheni jättääkin minut vauvan synnyttyä. :(
Sanotaanko niin, että kaikki ikävät ominaisuudet ovat kärjistyneet ja kaikki positiiviset asiat ovat jäänet taka-alalle. Hermostuminen mitättömistäkin asioista herkempää, loukkaantuminen herkempää, mököttäminen kestää pitempään, mieli ei muutu iloiseksi minkäänlaisistä yllätyksistä joita minä teen, seksuaalinen aloitekyky laskenut nollaan, riitely voi aiheuttaa järjettömän raivon, minä olen oikeassa asenne lisääntynyt, puhumattomuus lisääntynyt, asiat ja sanat ymmärretään jatkuvasti väärin, lähelle tuleminen ja koskeminen vähentynyt, muisti lyhyt, vanhat asiat revitään pöydälle joka riitelyssä, toisen huolien ymmärtäminen nollassa jne. tässä muutaman asian mainitakseni.
Tästä huolimatta jaksetaan olla ystävien ja sukulaisten kanssa iloinen ja positiivinen.
ole sulla voimia paljoakaan jäljellä...huh, ihan vihaksi pisti, ja en tajua mikä vaimoasi mättää. En tiedä uskaltaisiko vaimollesi sanoa että hakisi apua jostain ulkopuoliselta taholta... viittaa nuo kuvaukset tosi pahaan masennukseen. Tai jospa vaimosi ei tunnekkaan olevansa loppujenlopuksi valmis (vaikka lapsia) äidiksi.
Karseeta jos pitää esittää sitten toisille että kaikki on ok ja sättiä sitten sinua!
Edelleen toivon sinulle voimia ja toivottavasti saat voimia omilta ystäviltäsi.
...väsymystä ja masennusta enimmäkseen. Veikkaisin, että se kotona oleminen ottaa enimmäkseen pannuun. En kuitenkaan pysty väkisin ketään ajaan pois kotoaan, vaikka olen kuinka ehdottanut iltaisin ja vknloppuisin vapaahetkiä hänelle. Eikä hän kuitenkaan ole mitenkään sidottu kotiin päivisinkään, vaan hänellä olisi mahdollisuus käydä lasten kanssa kyläilemässä samassa tilanteessa olevilla ystävillään. Parempi autokin on hänellä käytössä ja yleensä tankistakin löytyy bensaa. Lisäksi kaverit löytyisivät 15 km säteeltä. Mutta ei niin ei. Kyllähän minä olen jo kaikkea sanonut ja paljon sellaistakin mitä olisi pitänyt jättää sanomatta, joten en sinänsä pelkää enää täräyttää mitä tahansa päin naamaa. Tosin nuo riidellessä sanotut asiat jäävät useinmiten omaan arvoonsa. Neutraalina aikana taas elättelee toiveita paremmasta ja jättää useinmiten mutinat sanomatta. Nooh, edelleen päivä kerrallaan. Ehkä sinnittelen muutaman vuoden vaikka väkisin, koska en halua ketään pulaan jättää, enkä toisaalta haluasi muutta lapsistani erilleen.
aivan liian hyväsydäminen. Ihmettelen jaksamistasi. Aikuisiahan tässä ollaan.
Kaikkea hyvää sinulle.
...naiset niin paljoa muutu.
Millainen muuten on miehesi: voisiko hänelle sanoa jo etukäteen, että JOS sinä alkaisit muuttua sellaiseksi kuin et nyt haluaisi, miehesi ottaisi asian puheeksi heti? Ja sinä pääsisit hakemaan apua saman tien?
Itselläni ei ollut kovinkaan suuri kynnys soittaa esimerkiksi perheasiain neuvottelukeskukseen. Siinä puhelun aikana asiat saivat oikeat mittasuhteet saman tien. Lyön vetoa, että sillä konstilla mieheni pääsi paljon vähemmällä. :)
Mieheni kyllä osasi myös pitää puolensa, jos aloin hankalaksi. Onneksi niin. :) En tosin ymmärtääkseni ollut yhtä mahdoton kuin alkuperäisen kirjoittajan vaimo. Tukalimmat yksittäiset tilanteet taisivat olla muutto juuri ennen toisen lapsen syntymää (raskaiden tavaroiden nostelu aiheutti supistuksia, joten mieheni joutui hoitamaan suurimman osan muutosta - ja minä olin kiinni ylivilkkaassa esikoisessa) ja isännän (onneksi lyhyt) ylityöputki reilua puolta vuotta myöhemmin.
Useimmat perheet selviävät vähemmillä hankaluuksilla kuin tämän ketjun miehet. :) Ja hankalin vaihe on kuitenkin näin kauempaa katsoen (lapseni ovat nyt 11 ja 13, täyttävät syksyllä seuraavat vuotensa) varsin lyhyt, vaikka sillä hetkellä se tuntuu ikuisuudelta.
Siis voin lohduttaa: vasta jälkikäteen tajuat, miten nopeasti aika menee tuossa vaiheessa. Itsekin pelkäsin yhtä ja toista etukäteen, mutta hyvin selvisimme. Olihan siinä vaiheita ja vaiheita (lapsemme olivat aivan erilaisia jo vauvoina), mutta parempi etten itsekään tiennyt kaikkea etukäteen. Minua se tietämättömyys auttoi sikäli, että vasta erinäisiä tilanteita läpikäytyäni uskoin, että ihminen selviää, vaikka ei etukäteen uskoisi. Ja meillä ne tilanteet olivat "vain arkipäivän juttuja", ei siis mitään elämän ja kuoleman kysymyksiä. :)
Hei, tässä itse esikoista odotellaan, tilaus näkyy jo...
Niin, on oltu yksissä jo useampi vuosi ja kyllä näitä "käsitys"-ongelmia on pitänyt purkaa. Varmasti monessa muussakin paikassa on naisen toistava samasta asiasta sanominen ollut kiukkua herättävä. Itse tuota "nalkutusta" en kestänyt edes ensimmäistä kertaa, vaan heti otin tietyn ratkaisumallin käyttöön, jonka vaimo on hyväksynyt.
Eli meillä palataan alkuun, useasti. Aina kun jokin asia aiheuttaa volyymin nousua, otetaan parin minuutin hengähdystauko ja sitten kirjoitetaan PAPERILLE se, mistä tämä riita johtuu. Sinne ei ainakaan meillä tule syyttelyä, vaan kummankin omia käsityksiä tapahtumien kulusta ja kehityksestä, jos asia on todella paha, mieli on pahoittunut niin, ettei osaa ilmaista syytä, kertoo siinä pahan olonsa. Ja sitten vaihdetaan paperit.
Näin on selvitty aika pahoista kriiseistä, joissa tutut ovat jo eroakin veikkailleet. Eli tilanne vihelletään poikki ja pohditaan perusteita. Nämä tilaisuudet ovat viime aikoina harvemmassa, mutta niin ovat riidatkin. Jotenkin puolisosta on tullut se kaikkein tärkein. Paras kaveri, ihminen, jolle suo hymyn ihan tuottaakseen hänelle mielihyvää. Kaipa se on sitä yhteen kasvamista, toiseen tutustumista ja välittämistä. Ja sitähän kai rakkaus on.
Meillä ei vielä lapsia ole, (ensimmäinen tulossa) mutta jossain vaiheessa nuorempina kun mies oli armeijassa ja minulle tuli keskenmeno, tilanne välillämme meni siihen, että miehen kaikki lomat kuluivat riitelyyn. Riitelimme joka ilta puhelimessa, ja viikonloppuina kun mies tuli lomille, kaikki aika meni vaan riitelyyn.
Minä nalkutin miehelle joka ainoasta asiasta, nälvin ja huusin. En juurikaan ottanut huomioon miehen tunteita tai ajatuksia, en suonut hänelle tilaisuutta selittää mitä hän oli tarkoittanut, suutuin mitättömistä asioista, käsitin kaiken väärin (osittain tahallanikin) ja olin yksinkertaisesti aika pirullinen ämmä. Osittain käyttäydyin aivan samalla tavalla kuin alkuperäisen kirjoittajan vaimo.
En kokenut itseäni masentuneeksi, en itkeskellyt tai jättänyt koulua kesken. Jollain tasolla syytin miestä siitä, ettei hän heti päässyt tulemaan minulle tueksi, ei ollut paikalla kun eniten olisin tarvinnut.
Meillä tätä tilannetta jatkui yli puoli vuotta. Eräässä vaiheessa mies sanoi ihan suoraan, että haepas itsellesi apua. Hermostui (kiltti mies kun on) ensimmäistä kertaa ihan kunnolla, ja karjui päin naamaa miltä hänestä tuntuu minun käytös. Se kyllä herätti. Parisuhdetta korjailtiin pitkään ja hartaasti, nyt ollaan naimisissa ja ensimmäinen lapsi tulossa.
Huomaan että olen muuttunut jo nyt, liekö syy hormoneissa? Ärsyynnyn ja karjun paljon helpommin, ja nipotan pikku asioista. Tärkeintä on että itse tiedostaa oman käytöksensä, silloin sitä pystyy hieman myös kontrolloimaan. Jospa alkuperäinenkin saisi vaimonsa kanssa puhuttua asiat läpi, tai jos on kirjoitustaitoja, kirjoittaa vaimolle kirjeen omista ajatuksistaan. Väitän kyllä että sellainen pysäyttää jokaisen vaimon miettimään oman parisuhteen tilaa. Tietenkin kannattaa aina viimeiseen asti välttää toisen osapuolen syyttelyä, sillä ei saa kuin riidan aikaiseksi.