Kysyisin neuvoa..miten olette päässeet eroon katkeruuden tunteista? Itselläni nämä kohdistuvat omiin vanhempiini jotka ovat HYVIN epätasapainoisia ihmisiä, välinpitämättömiä ja tunne-elämältään kuolleita. Keskiluokkaisen kulissin takana henkistä/fyysistä väkivaltaa jne. Yksi tapa olisi pistää välit poikki, mutta on taloudellisia siteitä kun haluaisin tulevaisuudessa päästä osalliseksi perinnöstä.
En vaan ikinä pääse eroon katkeruudesta, vanhemmilleni olen nyt ja aina ollut täysin yhdentekevä kuin joku kulkukoira kadulla..heillä on paljon ongelmia,ymmärrän kyllä sen, mutta miksi ihmeessä heidän on pitänyt minut tähän maailmaan tehdä? Vanhemmat ovat kuitenkin pitkälti vastuussa lastensa onnellisuudesta. Ja olen kyllä rakentanut ihan oman elämän mutta helppoa ei ole ollut eikä ole helppoa nytkään.
En vaan ikinä pääse eroon katkeruudesta, vanhemmilleni olen nyt ja aina ollut täysin yhdentekevä kuin joku kulkukoira kadulla..heillä on paljon ongelmia,ymmärrän kyllä sen, mutta miksi ihmeessä heidän on pitänyt minut tähän maailmaan tehdä? Vanhemmat ovat kuitenkin pitkälti vastuussa lastensa onnellisuudesta. Ja olen kyllä rakentanut ihan oman elämän mutta helppoa ei ole ollut eikä ole helppoa nytkään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mulla on vähän samanlainen ongelma, meinaan mäkin oon vähän katkera varsinkin äidille lapsuuden ajasta. Luulen että nykyiset ongelmani johtuu juuri lapsuuden ajasta, vaikka hyvä koti sinänsä on ollut ja on vieläkin. Katkeruus on aika tappavaa ja en voi olla silloin tällöin miettimättä että jos olisin lapsena saanu olla oma itteni niin en olis nyt tällänen jne... Mutta mulla ei oo vastausta sulle, koska mä en oo oikein päässy katkeruudestani. Ainoastaan torjun sitä sillä, että en ajattele asiaa ollenkaan.
Olin aiemmin todella katkera ja vihainen eräälle ihmiselle. Kirskuttelin vihaisena hampaita ja sätin tyyppiä mielessäni aamusta iltaan katkerana ja katkeruus aina mielessä. Miksi mulle tehtiin noin?
Katkeruus vei paljon voimia ja aiheutti paljon negatiivisia tunteita.
Lopulta olin ihan loppu katkeruuden takia ja unihäiriötkin piinasivat.
Tajusin, että tuo ihminen, joka oli mulle niin pahaa tehnyt pystyy edelleen mua loukkaamaan vaikkakin tietämättään koska vellon katkeruudessani.
Mietin, että tuo henkilö kiusaa ja tekee mua pahoinvoivaksi koko ajan vaikka saikin ns. sapiskaa tekosistaan ja häipyi.
Että tahdonko edelleen elää siinä vihassa ja katkeruudessa johon olin ajautunut? No en tahtonut.
Tuli kai joku "ahaa"-ilmiö ja mielessäni päästin irti vihasta ja katkeruudesta, lähetin ne "pois".
Tämän jälkeen aloin tehdä asioita joista olin ennen aina nauttinut ja aivan hyppelin elämän kukkakedolla henkisesti.
En osaa sanoa miten tämä ihan oikeasti psykologisesti tapahtui, mutta olen nyt vapaa vihasta ja katkeruudesta, korkeintaan hymähdän sille ihmiselle huvittuneena kun hän palaa mieleeni.
Toipumista toivotan teillekin!
elämässä on ollut ihmisiä jotka on loukanneet,mutta näihin on ollut ihan helppo pistää välit poikki. Vanhemmat ovat sitten eri juttu..ikinä en ole saanut niin kylmää kohtelua kuin heiltä. He eivät vaan rakasta minua ollenkaan. En ymmärrä syytä tähän ja joskus toivoisin että he kertoisivat minulle miksi. Luulen että voin vapautua katkeruudesta vasta kun vanhempani ovat kuolleet tai kenties kuolen itse ennen heitä.
Katkeruus ja viha lapsuudenkodin perintöä. Niin minullakin, lisäksi vielä seks. hyväksikäyttö kuvio. Tekemistä itseni kanssa riittää että viha ei uuvuttaisi kokonaan. Kyse on anteeksiantamisesta. Helposti sanottu vaikeasti tehty. Yksi tuttuni, oli silloin noin 40, että anteeksi hän voi antaa mutta unohtamaan ei pysty milloinkaan. Samat sanat ehkä minullakin jokin päivä. Katkeruus siitä että koko elämä on jäänyt elämättä lapsuuden takia ja ollut pelkkää selviytymistä.
Mulle on turha kenenkään alkaa väittämään että kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan ja haluavt heille hyvää. Toi sana kulkukoira. Siinä on yhdellä sanalla kuvattu minä ja eletty elämäni. Omaa paikkaa on ollut mahdoton löytää. Aina ulkopuolisuuden ka kuulumattomuuden tunne kaikesta.
Hymyile ja maailma hymyilee kanssasi...Niinpä niin.
ja sekin on ihan hyvä miettiä että menneisyyttä ei voi muuttaa mutta voi ottaa vastuun omasta hyvinvoinnista koska sitä ei kukaan muu pysty tekemään. on niin helppo jäädä vaikeiden kokemusten kanssa yksin ja näennäisesti pärjätä vaikka kauna ja viha jäytääkin. oikotietä onneen vaan ei ole. tämän tajusin kun vihdoin hain apua. se on käsittämätöntä miten kokonaisvaltaisesti tajuaa oman elämän ja sen merkityksen. tuntuu kuin se latistunut ja alistunut persoona olisi herännyt eloon. koen lähes euforisia kokemuksia välillä vaikka on myös huonoja hetkiä kun stressi nostaa päästään. taustalla on kuitenkin vahva tunne siitä että nyt pärjään, en ruoski itseäni, nautin pienistä hetkistä kerrallaan, olen oikeutettu ilmaisemaan myös negatiivisiä tunteita eikä minua vihata sen takia, minun ei tarvitse alistua tai olla riippuvainen väärällä tavalla, ei tarvitse huolehtia jokaisesta pienestä asiasta liikaa, ajattelen itsestäni posiitiivisesti, en häpeä, en syytä muita huonosta olostani, tutustun itseeni koska vasta nyt kuulen oman ääneni.
jotenkin pitäisi päästä eroon siitä ajattelutavasta, että näkee itsensä aina uhrina. hmm..helpommin sanottu kuin tehty.