Lapsemme on nyt 8 kk ikäinen ja kovasti vierastaa muita ihmisiä (aloitti vierastamisen 5 kk iässä). Eikä siinä sinänsä mitään, normaalia lapsen kehityksessähän tuo vierastaminen on mutta kun lapsemme "vierastaa" myös omaa isäänsä! Siis todella haluaa olla vain ÄIDIN sylissä, vain ÄITI saa syöttää/juottaa/vaihtaa vaippaa. Ei kelpaa isä tähän kuin joskus harvoin viikonloppu -aamuisin (ollaan yritetty vaikka mitä!)
Ei riitä, että äiti on samassa huoneessa/näköpiirissä/lähellä, pitää olla kosketuksissa koko ajan (siis jos isä on paikalla). Päivät sujuu kyllä kotosalla äidin ja sisaruksen kanssa. Viihtyy lattialla ja ihan normaalisti touhuaa vauvojen juttuja. Mutta kun isä tulee töistä, lapsi hymyilee kyllä isälleen mutta kun isä yrittääkin ottaa lapsen syliin; alkaa itku. Tää tilanne on tosi tuskattuttava, tunnen olevani tosi tosi sidottu ja isä tuntee olevansa hyljeksitty ja tietenkin syyttää tilanteesta minua/sitä että imetän/väittää että nautin tästä tilanteesta..
Ollaan yritetty vähän kerrallaan "totuttaa" lasta olemaan ilman äitiä ja pari viikkoa sitten isä oli lapsen kanssa n. 5 tunnin ajan ja minut soitettiin ajoissa kotiin kun ei saanut lasta rauhoittumaan/nukkumaan, kun tulin itku loppui kuin seinään.
Neuvola totesi, että ei auta kuin vähän kerrallaan itkujen kanssa totuttaa lasta äidistä erossa olemiseen. Eihän tuo lapsi siihen itkuunsa kuole mutta isä ei kestä enää kuunnella.
Antaakaa neuvoja tukea mielipiteitä!
Ei riitä, että äiti on samassa huoneessa/näköpiirissä/lähellä, pitää olla kosketuksissa koko ajan (siis jos isä on paikalla). Päivät sujuu kyllä kotosalla äidin ja sisaruksen kanssa. Viihtyy lattialla ja ihan normaalisti touhuaa vauvojen juttuja. Mutta kun isä tulee töistä, lapsi hymyilee kyllä isälleen mutta kun isä yrittääkin ottaa lapsen syliin; alkaa itku. Tää tilanne on tosi tuskattuttava, tunnen olevani tosi tosi sidottu ja isä tuntee olevansa hyljeksitty ja tietenkin syyttää tilanteesta minua/sitä että imetän/väittää että nautin tästä tilanteesta..
Ollaan yritetty vähän kerrallaan "totuttaa" lasta olemaan ilman äitiä ja pari viikkoa sitten isä oli lapsen kanssa n. 5 tunnin ajan ja minut soitettiin ajoissa kotiin kun ei saanut lasta rauhoittumaan/nukkumaan, kun tulin itku loppui kuin seinään.
Neuvola totesi, että ei auta kuin vähän kerrallaan itkujen kanssa totuttaa lasta äidistä erossa olemiseen. Eihän tuo lapsi siihen itkuunsa kuole mutta isä ei kestä enää kuunnella.
Antaakaa neuvoja tukea mielipiteitä!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Aloittakaa keskustelusta aikuisten kesken. Äiti ei nauti tilanteesta. Isä ei nauti tilanteesta. Toisen syyttely ei auta, kun lapsella on tietty kehitysvaihe menossa.
Ja totuttaminen äidistä eroon kannattaa tehdä lyhyemmissä pätkissä. Imetystä ei kannata tässä vaiheessa lopettaa, koska siitä vauva saa turvaa. Ensin äiti vie roskat. Ja tulee ihan pian takaisin. Vauva tottuu siihen, että äiti välillä lähtee, mutta tulee AINA takaisin. Sitten äiti käy toisena päivänä kävelyllä/kaupassa tms. ja pikku hiljaa pitempiä pätkiä. Isä huomaa pärjäävänsä vauvan kanssa kotosalla ihan hyvin. Vauva huomaa, että isänkin kanssa on mukava ja turvallinen olla. Äiti muistaa kiittää, miten hyvin isä on pärjännyt, niin isän vanhemmuus vahvistuu - eikä ala heti kotiin tultua motkottaa siitä, onko vauvalla päällä väärät vaatteet tai jotain muuta tehty "väärin" sinä aikana, kun hän oli poissa. Äiti antaa isälle tilaa tehdä asiat omalla tavallaan.
Isän kannattaa miettiä läpi myös omia tunteitaan - miksi tuntuu hyljeksityltä, mistä omat kokemukset kumpuavat? 8 kk -ikäinen ei tahallaan kiusaa vanhempiaan hylkimällä heitä.
Samaa mieltä kuin edellinen: vähitellen piteneviä poissaoloja äidilä ja isälle tukea ettei "ota itteensä" kun lapsi ei näytä hyväksyvän isän antamaa hoivaa. Moni mies voi kokea tämän järjen tasolla olevan ok ja ymmärrettävää, mutta tuntee kuitenkin itsensä jotenkin huonoksi kun oma lapsi hylkii. Lapsen ja isän välien lähentämiseen ei auta mikään muu kuin sinnikäs yhdessäolo, siihen ei ole oikoteitä. Lapsen puolelta on luonnollista että hän turvaa tutuimpaan ihmiseen, vaikka vauva kykenee rakentamaan kiintymyssuhteita samanaikaisesti useampaan henkilöön, joku heistä on se ykkönen.
Minulla on monta lasta, että aika hyvin tunnen jo tuon(kin) tilanteen :) Esikoisen kanssa olin ihan helisemässä kun hän oli niin kova vierastamaan puolitoistavuotiaaksi asti. Oli kiukkuinen jos joku muu koski sormenpäälläkään kuin äiti. Olin tuskastunut kun olin niin kovin kiinni vauvassa. Mies ei juuri tilanteesta valittanut, antoi minun hoitaa vauvaa. Tietysti se oli raskasta kun minun piti käydä jossain, niin mies joutui kantamaan kitisevää lasta. Mutta sitten puolitoistavuotiaana tilanne yhtökkiä muuttui ja lapsi alkoi hyväksyä muitakin.
Nyt kun minulla on lapsia jo jokunen enemmän, tiedän ja ymmärrän että lapsen tuollainen käytös on jopa toivottavaa. Se osoittaa että lapsi on luonut yhteen aikuiseen perusturvallisuudentunteelle tarpeellisen suhteen. Vierastaminen on siis perusturvallisuuden kannalta tärkeää ja lisäksi se on lastenlääkärimme mukaan älykkään lapsen merkki :) Meillä on nykyisin se käytäntö, että kun meille syntyy uusi vauva, on vauva ensimmäisen vuoden ajan nimenomaan äidin vauva. Otan vauvan mukaan lähes kaikkialle minne menen. Enkä mene juurikaan paikkoihin jonne en voi vauvaa ottaa. Kun lapsi täyttää yksi, ryhdyn taas harrastamaan niitä muitakin juttuja, kuten jumpassa käyntiä. Ei se yksivuotiaskaan hirveesti vielä tykkää kun äiti lähtee... En kyllä itse kannata tuota vauvan itkettämistä vain että oppisi olemaan erossa. Turhaa touhua. Oppii aikanaan ja tulee aika että sanoo "Mee ny jo mutsi että saan olla rauhas" :D Tietysi kun on pakko mennä lääkäriin tai jonnekin muuhun pakolliseen menoon, niin silloin mennään. Mutta minusta vauva on niin vähän aikaa vauva, että ei kannata turhaan itkettää!
Nykyisin muuten tuo esikoisemme on mitä suuremmassa määrin isin tyttö :)
"aina kotona". Oletteko todella aina kotona vai käytkö vauvan kanssa kaupungilla, kaupoilla, kylässä jne. Että tottuu ylipäätään muihinkin ihmisiin!?
Kiitos kun olette jaksaneet kommentoida ja antaneet neuvoja! Erityisesti "kehäraakille": tuli lohdullisempi olo kuin luin kirjoituksesi! =). Olen itsekin ajatellut, että hiljaa hyvä tulee. Täytyy vaan yrittää "totuttaa" lasta oleman myös isän sisaruksen kanssa ILMAN äitiä mutta mennään vauvan ehdoilla (en halua todella turhaan itkettää).
Ja kyllä: me käymme usein/päivittäin vauvan kanssa kaupassa (asumme kaupungissa ostoskeskuksen vieressä)/ kyläilemme/puistoissa/avoimessa päiväkodissa jne, että vähän virheellisesti kai laitoin otsakkeen "aina kotona". Halusin vaan tuoda esiin sitä miten väsynyt välillä olen ja miten sidotuksi itseni tunnen kun joka paikkaan pitää vauvaa viedä mukana kun ei viihdy isän hoteissa. Olisi joskus kiva päästä kahville/tai juuri ostoksille ilman vauvaa..puhumattakaan, että pääsisi tekemään keikkatöitä silloin tällöin, joista saisi lisäansiota!