Kuten otsikossa viittasinkin, olisi mukava kuulla kokemuksia toisten ex-syömishäiriöisten laihdutuspyrkimyksistä. (Toivoisin kovasti, että tähän vastaisivat lähinnä ne, joilla aidosti on BMI:n mukaan ylipainoa ja siksi tarve laihduttaa kuten itsellänikin (mitat 165/74). Tiedän kyllä ja olen aina tiennyt (kuten suurin osa syömishäiriöisistä) miten terveellisen laihdutuksen kuuluisi mennä. Itse olen kuitenkin huomannut, että joko sairastamisestani johtuen tai muista syistä aineenvaihduntani on äärimmäisen huonoa ja siksi kilonkin laihtuminen vaatii äärimmäistä kuria, ei ole mahdollista syödä 5 kertaa päivässä. Syön tällä hetkellä n. 800-1000 kaloria päivittäin, liikuntaa en harrasta vielä paljoakaan. Paino saattaa jopa nousta tällä ruokavaliolla. Säästöliekkiin en usko, koska sitten vasta lihonkin, jos syön enemmän päivän aikana. Silti saatan olla jatkuvasti nälkäinen yms. vaikka paino pysyy samana.
Miten muilla on onnistunut? Tai toisaalta, oletteko onnistuneet niin "hyvin", että on lipsahdettu takaisin anoreksian tai bulimian puolelle? Pelkään, etten kykene enää laihtumaan normaalikeinoin ja olen pilannut sen mahdollisuuden aikoinaan syömishäiriöimällä.
Miten muilla on onnistunut? Tai toisaalta, oletteko onnistuneet niin "hyvin", että on lipsahdettu takaisin anoreksian tai bulimian puolelle? Pelkään, etten kykene enää laihtumaan normaalikeinoin ja olen pilannut sen mahdollisuuden aikoinaan syömishäiriöimällä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Melkein syömishäiriöisenä kannattaisi unohtaa laihdutus. Itsellä on mennyt nyt aikoja loistavassa itsekurissa, sitten sortuminen on laukaissut oksentelua. Jos syön vaikka pikaruokaa, olen ihan jumalattoman ahdistunut(mitä ihmisen ei pitäisi olla!). Olen selvinnyt noista sortumisista kompensoimalla niitä hullulla määrällä liikuntaa. Ironisinta on että syön nyt paljon mitä en anoreksia-aikoinani uskonut tekeväni mutta sitten liikun pakkomielteenomaisesti illan. Eli normaali elämä tuntuu vaikealta, koska syyllisyys syömisestä painaa. Laihdutuskuurit ovat vieneet aineenvaihdunnan erittäin huonoksi ja tämänkertainen laihdutus on ollut erittäin hidasta. Syke on pomppinut vain 40:n tienoilla, menkat loppuneet (en tiedä miksi) ja kun vedin kalorit ihan minimiin, painonlasku vain stoppasi. Oli pakko lisätä kaloreita ja nyt tämä järjetön liikuntamäärä on ainut tapa (ainakin siltä tuntuu) pudottaa painoa. Henkilöt jotka eivät tiedä että olen sairastanut anoreksian kehuvat ulkonäköäni, olenhan saanut painoindeksin 30:sta 22:een. Mutta tietäisivätpähän he mitä se minulta joka päivä vaatii. Pakkomielle ruokaan ja liikuntaan tuntuu vain kasvavan, kalorivaje aiheuttaa sen. Ja jos syön, huono omatunto kolkuttelee kokoajan. Mitä enemmän laihdutan, sitä enemmän huomaan kropassani paranneltavaa. Eli pakkomielteeksihän tämä on hyväävauhtia menemässä. Positiivista on että syön paljon ja lihakset mitä kroppaan on tulleet, motivoivat minua, mutta oikeasti. Ei tämä tervettä ole. Mietin ruokaa joka hetki ja jokapäiväinen liikunta on velvoite, ei nautinto. Peilissä katselee edelleen se lihava ihminen enkä tajua kehoni kokoa ollenkaan.
Nyt tavoitteeni ei ole kuin bmi 19. Ja tuntuu että nämä viimeiset 10 kiloa eivät lähde ikinä pois ja ne ahdistavat minua, enemmän kuin ikinä. Pitäisi vain suhtautua rennosti, mutta tuntuu että joka kerta kun syön ja annan itseni vaan herkutella niinkuin muutkin niin keho suorastaan kahmaisee itseensä rasvaa ja paino alkaa nousta. En sinänsä yhtään ihmettele, kroppa on varmaan sekaisin kaikesta tästä jojoilusta, ahmimisesta, kituuttamisesta yms... eikä enää tiedä omaa luonnollista painoaan. Mutta yritän nyt kuitenkin tiputtaa nuo vikat kilot ja päässä on taas se "sitten olen onnellinen" ajatus. Mutta mitä sitten, en tiedä. Tuskin edes olen mutta minun pitää itsekunnioituksen saadakseni tehdä se.
mulla on muuten sama juttu,mitat samat melkee tai oon vähä laihempi.syön saman verran kuin sä päivässä ja en liiku paljoa. mutta olen huomannut että päivinä jona liikun niin paino on alhaisempi,eli vastaus tohon juttuusi ois liikunta.