Sain 9-vuotiaana asperger-diagnoosin koulussa häiriköinnin vuoksi. Asia ei suuremmin minua jaksanut kiinnostaa (oikeaa aspergeria kai olisi pitänyt? :P), mutta äitini otti siitä uskonnon. Olen ainoa lapsi, ja hänellä on nuoruudessaan selvästi ollut ja yhäkin vähäisemmässä määrin on ns. kiltin tytön syndrooma. Tästä johtuen perspektiivi siihen mikä on normaalia nuoruutta ja mikä asperger-oireilua on täysin vääristynyt, ja sain vuosia kuulla jäkätystä että se ja se on taas sitä aspergeriä, ja aloin vähitellen uskoa siihen itsekin. Myöskään mitään mielipiteitäni ei otettu vakavasti kotona tämän takia. No tämähän murensi itsetuntoani, ja siitä seurasi ihmissuhdevaikeuksia (arvatkaa minkä piikkiin äippä ne laittoi) ja itsenäistymispyrkimykseni epäonnistuivat hillittömän holhoamisen sekä kaverien puutteen vuoksi.
Nyt 20-vuotiaana olen käynyt psykiatrilla itsetuhoisuuden vuoksi, ja päätin että se saa teetättää minulle uudestaan ne asperger-testit... ja kuten ounastelin, tarpeeksi kriteereitä ei täyttynyt jotta olisin diagnoosin näin myöhemmällä iällä saanut. Eli nyt en sitten virallisesti ole asperger, ja siitäkös äidin naama venähti. Outo käytökseni lapsena selittynee hyvin pitkälti äidin sekä isän puoleisen mummin täysin mustavalkoisten ja keskenään ristiriidassa olevien maailmankuvien välillä tasapainottelemaan joutumisella. Mummi kun kasvatti minua periaatteella "silloin ku sie jotain haluat ni haistata paskat vaikka paaville ja presidentille jos siulta sitä yritetään evätä" (veikkaan että tyypillä on narsistinen persoonallisuushäiriö, mitään ei vaan ole tutkittu) ja äitille taas hyvät käytöstavat, perinteet ja se mitä naapurit ja sukulaiset ajattelevat on kaiken perusta.
Minun mielestäni kaikki lapsuusiällä saadut psykiatriset diagnoosit voitaisiin tutkituttaa uusiksi aikuisena ihan järjestäen. Tai sitten alkaa soveltaa politiikkaa "mikään testi ei voi kertoa oletko x, vain tutkittava itse voi tietää sopiiko taudinkuva häneen" kaikkien paitsi psykoottisten häiriöiden kanssa. Mietityttää millaisessa itsepetoksessa eläisin, jos olisin uskonut äidin minuun projisoimia oman huonouden tunteensa defenssejä (oletan että siitä on/oli kyse).
Kuinkakohan yleistä tämmöinen on? Joskus kuulee puhuttavan "muotidiagnooseista", mutta eikö se liity enemmänkin siihen, että aiheesta saadaan lisää tietoa ja aiemmin muuksi tulkittuja aletaan sijoittaa uudestaan toisen diagnoosin alle? Ylipäätään on kuitenkin tyhmää, että aina jos ei ole ihan kuin kaikki muutkin pitää olla jotain "vikaa", ja se vika löydetään vaikka väkisin hatusta vetämällä.
Nyt 20-vuotiaana olen käynyt psykiatrilla itsetuhoisuuden vuoksi, ja päätin että se saa teetättää minulle uudestaan ne asperger-testit... ja kuten ounastelin, tarpeeksi kriteereitä ei täyttynyt jotta olisin diagnoosin näin myöhemmällä iällä saanut. Eli nyt en sitten virallisesti ole asperger, ja siitäkös äidin naama venähti. Outo käytökseni lapsena selittynee hyvin pitkälti äidin sekä isän puoleisen mummin täysin mustavalkoisten ja keskenään ristiriidassa olevien maailmankuvien välillä tasapainottelemaan joutumisella. Mummi kun kasvatti minua periaatteella "silloin ku sie jotain haluat ni haistata paskat vaikka paaville ja presidentille jos siulta sitä yritetään evätä" (veikkaan että tyypillä on narsistinen persoonallisuushäiriö, mitään ei vaan ole tutkittu) ja äitille taas hyvät käytöstavat, perinteet ja se mitä naapurit ja sukulaiset ajattelevat on kaiken perusta.
Minun mielestäni kaikki lapsuusiällä saadut psykiatriset diagnoosit voitaisiin tutkituttaa uusiksi aikuisena ihan järjestäen. Tai sitten alkaa soveltaa politiikkaa "mikään testi ei voi kertoa oletko x, vain tutkittava itse voi tietää sopiiko taudinkuva häneen" kaikkien paitsi psykoottisten häiriöiden kanssa. Mietityttää millaisessa itsepetoksessa eläisin, jos olisin uskonut äidin minuun projisoimia oman huonouden tunteensa defenssejä (oletan että siitä on/oli kyse).
Kuinkakohan yleistä tämmöinen on? Joskus kuulee puhuttavan "muotidiagnooseista", mutta eikö se liity enemmänkin siihen, että aiheesta saadaan lisää tietoa ja aiemmin muuksi tulkittuja aletaan sijoittaa uudestaan toisen diagnoosin alle? Ylipäätään on kuitenkin tyhmää, että aina jos ei ole ihan kuin kaikki muutkin pitää olla jotain "vikaa", ja se vika löydetään vaikka väkisin hatusta vetämällä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ei kannata sokeasti uskoa kaikkeen. Psykologia ei muutenkaan ole lähellekään faktaa, kuten neurologia josta voi oikeasti havainnoida muutoksia aivoissa.
Minulla on käynyt hieman päinvastoin, eli lapsena olin sosiaalinen (joskin jo silloin neuroottinen) ja normaali mutta teininä minussa puhkesi kukkaan syrjäänvetäytyvä, yksinviihtyvä ja luova persoona... Lapsena en koskaan ollut erityisen luova tai edes kiinnostunut mistään muusta kuin kavereiden kanssa leikkimisestä. Nykyään pidän hyviä ihmissuhteita tärkeinä mutten jaksa sosialisoida koko päivää. En välttämättä usko, että minussa on jotain autismia mutta sen tyyppisiä "oireita" on.