Olen 13 vuotias tyttö ja sain testistä Beckin masennustestistä 53 pistettä ja Tohtori.Fi:n masennustestistä 31, 2 ja 0 pistettä. Oloni on ollut tälläinen vasta vähän päälle puoli vuotta. Kaikki lähti siitä kun kaverini rupesivat liikkumaan keskenään ja olin heille kuin ilmaa joten rupesin jättäytymään joukosta. Yksinäisyys tuntui tuskalta ja rupesin syyttelemään itseäni kaikesta. Esim. Gerbiilini kuolemasta. Sitten mukaan tuli viiltely. Aluksi se oli kuitenkin vain sellaista että raavin ja purin itseäni, mutta sitten puukko, sakset ja hiekkapaperikin tulivat mukaan.
Pikku hiljalleen rupesin pelkäämään ihmisiä varsinkin aikuisia.(Luottamus ihmisiin meni jo kolmosluokalla.) Joten en uskalla puhua kasvotusten kenenkään kanssa. Aluksi pystyin puhumaan vielä yhdelle kavereistani, mutten enää. Turhaan minä häntä näillä huolillani vaivaan. Kuka nyt tälläitä arvotonta saastaa jaksaisi kuunnella? Välillä tuntuu että koirani ja kissanikin halveksuisivat minua... Parikuukautta sitten kävin lääkärillä päänsärkyjen takia ja tietenkin hän huomasi arpeni ja pisti lähetteen nuorisopsykiatrille, mutta en mennyt sillä en uskaltanut, en halunnut. Itsemurha on kyllä nytten vakavassa harkinnassa. Aamuisin ei edes sängytä haluaisi nousta. Tiedän kyllä että minun pitäisi hankkia apua mutta en vain kykene. Joka päivä pitää jaksaa näytellä onnellista, mutta entäpäkö ei enää jaksa?
Loppujen lopuksi ''kaverini'' kyllästyivät katsomaan verillä olevia käsiäni ja jalkojani, joten he hinasivat minut kouluterveydenhoitajalle. Mutta mitä tehdä kun puhuminen ei auta? Mutta silti haluaisin puhua ettei houleni vaivaa muiden mieliä... Muttako en yksinkertaisesti uskalla avata suutani... Viiltelykään ei enää helpota oloa niin mikä sitten? Kuolemako on ainut? Kotonakaan en haluaisi olla mutta en jaksa lähteä uloskaan. Vihaan itseäni ja haluan kuolla pois. Kaikilla asiat olisi varmaankin sitten paremmin...
Pikku hiljalleen rupesin pelkäämään ihmisiä varsinkin aikuisia.(Luottamus ihmisiin meni jo kolmosluokalla.) Joten en uskalla puhua kasvotusten kenenkään kanssa. Aluksi pystyin puhumaan vielä yhdelle kavereistani, mutten enää. Turhaan minä häntä näillä huolillani vaivaan. Kuka nyt tälläitä arvotonta saastaa jaksaisi kuunnella? Välillä tuntuu että koirani ja kissanikin halveksuisivat minua... Parikuukautta sitten kävin lääkärillä päänsärkyjen takia ja tietenkin hän huomasi arpeni ja pisti lähetteen nuorisopsykiatrille, mutta en mennyt sillä en uskaltanut, en halunnut. Itsemurha on kyllä nytten vakavassa harkinnassa. Aamuisin ei edes sängytä haluaisi nousta. Tiedän kyllä että minun pitäisi hankkia apua mutta en vain kykene. Joka päivä pitää jaksaa näytellä onnellista, mutta entäpäkö ei enää jaksa?
Loppujen lopuksi ''kaverini'' kyllästyivät katsomaan verillä olevia käsiäni ja jalkojani, joten he hinasivat minut kouluterveydenhoitajalle. Mutta mitä tehdä kun puhuminen ei auta? Mutta silti haluaisin puhua ettei houleni vaivaa muiden mieliä... Muttako en yksinkertaisesti uskalla avata suutani... Viiltelykään ei enää helpota oloa niin mikä sitten? Kuolemako on ainut? Kotonakaan en haluaisi olla mutta en jaksa lähteä uloskaan. Vihaan itseäni ja haluan kuolla pois. Kaikilla asiat olisi varmaankin sitten paremmin...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voitko mennä vaikka terveyskeskukseen?
Tarvitset apua.
Pystytkö puhumaan asiasta vanhempiesi kanssa?
Onko kaupungissasi nuorisopsykiatrian poliklinikka, jos on mene sinne.
Rohkeasti.
en voi mennä kun en uskalla enkä muutenkaan kehtaa...
Vanhemmilleni en ole innokas puhumaan, en tiedä miksi...
kyllä on ja mulle on varattu sinne kaks aikaa, mutta en pysty puhumaan eikä kyllä muutenkaan oikeen houkuta mennä sinne...
On myös päinvastaista että erottelija tyttöporukasta joutui itse pidempään hoitoon.Eli syytä voi hakea mistä hyvänsä.Vähemmällä vaivalla voi päästä eteenpäin yrittämällä eteenpäin eikä vaivaamalla menneitä.Parhaillaankin on melko kaunis kesä,jos saisit siitä jotain luonnollista irti?Itsessyytökset eivät armahda kantajaansa eivätkä rankaise oletettuja syyllisiä.Itsessyytökset kuluttavat vain itseään ja saavat lisää taakkaa itselleen.Sanotaan että silmät ovat sielun peili,mutta kasvot sinäänsä eivät tuo aina täyttä totuutta,vaan totuudella voi olla toisetkin kasvot.Pieninkin ilonpilkku voi saada elämän taas sykkimään.
Olisi kyllä hyvä jos menisit psykologille tai vastaavalle juttelemaan asioistasi. Siis psykologille nimenomaan,lääkäri taas määrää vaan sinulle lääkkeitä vaikka tosin noin nuorelle ei niitä saisi edes määrätä. Jos menisit ensin sille psykiatrille niin se laittaisi sinulle lähetteen psykologille, sille voisit sitten jutella sinua vaivaavista asioista. Se puhuminen voisi auttaa,siis kunhan ensin ajan kanssa oppisit puhumaan asioistasi.
Älä edes mietikään mitään itsemurhia,ei sellaista tarvita. Ratkaisut kyllä löytyvät ihan muusta suunnasta.
Entäs jos vaan lopetat esittämästä onnellista? jos antaisit muitten tietää miten voit.Se helpottaisi oloasi jo varmaan paljon kun ei tarvisi enää esittää niille kaikille.
Tai josset halua tai pysty ottamaan vastaan apua muilta niin tässä on ohjeet masennuksen omatoimiseen hoitoon: (olet tietty kovin nuori vielä mutta silti nuo ohjeet ovat ehkä sinullekin mahdollisia toteuttaa)
http://masennus.nettisivu.org/
Kirjoita minulle jos haluat miettiä asioita:
darksoul
[email protected]
(liitä nimi loppuosaan)
Hyvä varmaan hakea sitä ammattiapua; ihmisten "omatoimiset" ohjeet on kyllä ihan mitä sattuu.
Minusta tuo itsesi satuttaminen kertoo kivuista, joita kannat jossain sisälläsi ja joita olisi varmaan hyvä käsitellä luottamuksellisesti (=ammattiavun kanssa). Muuta en paljoa osaa sanoa. Mutta hae apua vaikka mielenterveyspuolelta suoraan. Vanhemmillesi tai muille ihmisille ei tarvitse ainakaan heti puhua, jos ei siltä tunnu. Yritä olla tekemättä itsellesi pahaa; viat ja syyt eivät varmasti ole sinussa. Voimia!
millaiset välit sulla on vanhempiin? Kyllä lapsen henkinen hyvinvointi on pitkälti heidän vastuullaan. Eikö heille voi puhua tällaisista asioista?
ihan hyvät välit mulla on vanhempieni kanssa. Isäni kanssa ehkä hituisen huonommat kuin äitini kanssa, vain ja ainoastaan siksi että vanhenpani ovat eronneet jo silloin kun olin jotai 1v. Eikä se minua kamalasti loppujen lopuksi haittaa. Välillä ärsyttää kun pitää mennä isän luo suoraan koulusta. Mutta ei voi mitään.