Olen reilu parikymppinen nuori ja sairastanut erinäisiä syömishäiriöitä kuluneet viisi vuotta. Oon ollut sairaalahoidossa ja kulkenut terapeutilta toiselle.. Viimeisten kuukausien ajan olen ollut tiiviimmässä hoitosuhteessa ja saanut vertaistukea masennuspotilailta ym elämäntilanteista, ja olen lihonut normaalipainoon. Muiden silmiin normalisoitumiseni näyttää merkkejä parantumisesta, vaan kukaan, edes hoitajani ei tiedä, että lihomiseni johtuu tunnesyömisestä. Syön paljon herkkuja pahaan olooni ja elämäntilanteeseeni, jota en hallitse. Olen taloudellisesti ahdingossa ja sairaslomalla, -rahat menevät ruokaan - tunteisiini.
Sanon voivani paremmin ja ehkä jollain asteella voinkin - en koe liioin oireita ahdistuneisuudesta tai saa "paniikkikohtauksia", vaan tosiasiassa voin kehnosti. En jaksa ravata ravitsemusterapeutilla kuulemassa faktoja, joita en osaa sisäistää itseeni. En jaksa pyöritellä ajatusta päässä, kuinka saisin velkojani pois, laskujani on ulosotossa asti (- vain sosiaalityöntekijäni tietää tämän).
Olen todella väsynyt itseeni ja tilanteeseeni. En hallitse itseäni. Koen itseni lihavaksi ja vastenmieliseksi.
Kaikki näkevät ulkoisen minän positiivisena ja taistelijana, vahvana ja sievänä. Vaan en edes pysty lähtemään festareille tai vastaaviin massatapahtumiin, koska ahdistan itseäni. Asetan rajoja, että kun painan n.7kg vähemmän, voin jälleen mennä ihmisten ilmoille. Ja sama pätee seurusteluun.. En uskalla seurustella, koska pelkään olevani vastenmielinen ja epäsopusuhtainen.
En uskalla puhua tunteita sanoiksi, koska silloin olisin heikko - riippuvainen muista ja epänormaali, epäonnistunut. En omaa monia ystäviä, olen todella erakko, aamulenkin tulee tapahtua ennen muun maailman heräämistä ja kauppakäynnit tai satunnaiset kahvittelut tulee kulkea suurissa vaatteissa, piilossa.
On kamalan paha ja yksinäinen olo.;(
Sanon voivani paremmin ja ehkä jollain asteella voinkin - en koe liioin oireita ahdistuneisuudesta tai saa "paniikkikohtauksia", vaan tosiasiassa voin kehnosti. En jaksa ravata ravitsemusterapeutilla kuulemassa faktoja, joita en osaa sisäistää itseeni. En jaksa pyöritellä ajatusta päässä, kuinka saisin velkojani pois, laskujani on ulosotossa asti (- vain sosiaalityöntekijäni tietää tämän).
Olen todella väsynyt itseeni ja tilanteeseeni. En hallitse itseäni. Koen itseni lihavaksi ja vastenmieliseksi.
Kaikki näkevät ulkoisen minän positiivisena ja taistelijana, vahvana ja sievänä. Vaan en edes pysty lähtemään festareille tai vastaaviin massatapahtumiin, koska ahdistan itseäni. Asetan rajoja, että kun painan n.7kg vähemmän, voin jälleen mennä ihmisten ilmoille. Ja sama pätee seurusteluun.. En uskalla seurustella, koska pelkään olevani vastenmielinen ja epäsopusuhtainen.
En uskalla puhua tunteita sanoiksi, koska silloin olisin heikko - riippuvainen muista ja epänormaali, epäonnistunut. En omaa monia ystäviä, olen todella erakko, aamulenkin tulee tapahtua ennen muun maailman heräämistä ja kauppakäynnit tai satunnaiset kahvittelut tulee kulkea suurissa vaatteissa, piilossa.
On kamalan paha ja yksinäinen olo.;(
Vastaukset 5
Vanhimmat
hei. sairastan bulimiaa ja ymmärrän tavallaan sinua. et todellakaan ole heikko, jos kerrot tunteesi: päinvastoin, se osoittaa vahvuutta. se ei tarkoita, että olisit riippuvainen muista, epänormaali tai epäonnistunut. tunteiden ilmaisu tarkoittaa vain tunteiden laittamista sanoiksi jonkun teon sijaan, esim syömisen tai itsetuhoisuuden.
itselläni on tapana kehitellä binge-purge-kierre tai viiltelen tai muuten tuhoan itseäni, kun en osaa selittää ahdistumisen tunnetta. se on kamalaa.
sinä saat, sulla on oikeus kertoa, miltä tuntuu. ja jos piilotat sen oikean tilanteesi valheiden taakse, et voita mitään. se pahenee, usko pois. ei se parane itsestään.
paljon voimia sinne sinulle, asiat parantuu, jos annat mahdollisuuden
En voi sanoa muuta kuin että ymmärrän täysin tunteesi. Olen samassa tilanteessa.
En voi antaa valitettavasti mitään neuvoja koska oma elämänhallintanikin on ihan lapsen kengissä mutta suosittelen perehtymään Mindfulness menetelmään, ja etenkin Jon kabat-zinn:in kirjoittamiin kirjoihin (hänen videoitaan voi katsoa myös youtubesta).
Ollaan armollisia itsellemme ja kaikki kääntyy vielä paremmaksi!
Kiitos teille kirjoituksista ja rohkaisuista. Ja toivon kyllä kovasti voimia teidänkin arkeen,
sh no petollisin sairaus, en voi muuta sanoa..
Mie en tiedä, tulenko koskaan paranemaan tästä. ;(
Olen ihan samoissa fiiliksissä. Kaikki terapia ja kaikki tuntuu niin turhalta.. mutta itseäni on oikeasti auttanut eniten rakas ihana poikaystäväni. Hän on tässä pisteessä nähnyt jo kaiken ja pysynyt rinnallani, joten kaipa jotenkin ihmeellisesti hän todella rakastaa minua omista luuloistani huolimatta.
Elämä vie ja parantaa! Kun vain uskaltaa tarrata siihen taas kiinni, ja antaa itselleen anteeksi. Tutustuu ihmisiin jotka saavat olon hyväksi, tekee asioita joita nauttii. Olen ainakin itse aina rankaissut itseäni sillä tavalla - sulkeutumalla pois maailmasta. Mutta ainoa asia joka parantaa on se että antaa anteeksi ja uskaltaa elää.
Jaksamisia vielä kaikille
tietenkin pystyt. ihan varmasti, mä uskon suhun. itsekin olen parantumistiellä ja mä tiedän, että se parantuminen tulee sisältä.sä olet varmasti vahva ihminen. jos sulla on halua tarpeeksi, onnistut.
ajattele tulevaisuutta: se on vasta edessä. ja tee tulevaisuudesta parempi voittamalla tää ilkeä bulimiapeikko. tehdään se yhdessä.