Nimetön
(voisi olla työnimeltään "Tirkistelijän tilannetajua")
Datsha sijaitsi koivujen valloittaman niemen kainalossa siten, että sitä oli mahdotonta nähdä järveltä käsin. Vene osui laituriin. Kietaisin keulaköyden tottuneesti kiinni ja huomasin, että laiturille oli ilmestynyt hymyilevä nainen kantaen sinisellä design-tarjottimella kahta lasia kuohuvaa. Talon isäntä ja kippari astahti veneestä, talutteli olkavarresta ohjaten ja kiivaasti puhellen tarjottujen juomien äärelle. Siinä laiturissa oli jotain omituista, jokin tunne tai aavistus. Ehkä laituria ei vain oltu kiinnitetty kunnolla.
Suomalaiseksi liikemieheksi sisävesikipparini oli siinä mielessä tavanomainen, että hän puhui ja esitelmöi lähes taukoamatta: milloin oltiin autotallissa ja kahlattiin seteleissä, milloin venäläisen byrokratian syövereissä ja milloin huorissa milloin missäkin. Viina virtasi ja saunaa lämmitettiin kymmenellä motilla puita. Ne hetket hiljaisuutta, jotka kykenin riistämään, olivat saunan takana kusella tai silloin, kun naputtelin huvikseni lisää polttopuita koriin. Jokaisen kerran kun kosketin koivun valkeaa kuorta, niin vajosin ajatuksiini.
Palatessani takaisin huomasin, että halkokori oli hyvä intiimialueiden suoja, sillä talon emäntä seisoi terassilla ja kuunteli keskittyneenä miehensä puhetta. Mies osoitteli mitä viedä pois ja selitti mitä tuoda lisää. Vaikka kuinka yritän muistella, niin en saa tänä päivänäkään tuon naisen nimeä mieleeni, vaikka hän oli kaikessa olemuksessaan hyvin syvälle mieleenpainuva. Nimettömyys, näin jälkikäteen, tuntui lähes kornilta. Puristin vasua munien edessä ja yritin heittää huulta. Tilanne oli outo.
Mielestäni hän oli miehelleen kuva, esine tai kapine, ei ihminen. Hän oli syntynyt palvelemaan miestään, makaamaan tämän alla ja tekemään tälle ruokaa, kenties lapsia, jotka perisivät lopullisen vaurauden. Nainen herätti eloa haarojen välissä, sai katseen kurvailemaan ohuen kankaan peittämiä kaaria ja kumpareita. En kyennyt ymmärtämään miten venäläinen nainen pystyi kävelemään sellaisissa kengissä metsässä ja laiturilla. Kontrasti oli lähes naurettava luonnon tasapaksussa kompastelussa.
Isäntä puheli avoimesti naisestaan, mistä oli tämän hankkinut ja mitä avuja tällä oli. Hän kuvaili yksityiskohtaisesti, miltä tämän tavara tuoksui ja millaisia ääniä tämä päästeli missäkin asennossa, miten imi kullia ja millaisia improvisaatioita keksi milloinkin järjestää. Ruuanlaitostakin oli hyvää sanottavaa, sillä nainen oli oiva kokki. Tämä ainakin piti paikkansa. Kyökkihuoraksi kippari häntä leikkisästi kutsui, koska tämä oli toiminut yökerhoissa tarjoilijana, ennen kuin siirtyi yrityksen tulkiksi ja paikalliseksi oppaaksi. Tammikuussa Moskovassa oli kylmä. Yhtä kylmä oli vastaus kysymykseeni, että kuinka isännän suomalainen suku suhtautui naiseen. Lopulta päädyimme vain naureskelemaan venäläisten uskomuksille ja takapajuisuudelle, raakuudelle ja naiiviudelle kaalipeltoihin upotettuine perhesalaisuuksineen.
Kun saunan jälkeen söimme kaikki samassa pöydässä, niin huomasin, että nainen nautti silmin nähden keskusteluista ja ihmisistä ympärillään. Minulle jäi sellainen kuva, että hän todella oli hyvä ja hieno ihminen, iloinen ja elämää rakastava, täydessä kesässä onnellista elämää elävä kukkea olento. Häntä oli ilo katsella ja kuunnella, toisin kuin aviomiestään, joka tunki jatkuvalla syötöllä erinomaisuuttaan pöytäkoristeeksi, ja jonka puute- ja ostoslista tuntui olevan loputon.
Jatkuu
(voisi olla työnimeltään "Tirkistelijän tilannetajua")
Datsha sijaitsi koivujen valloittaman niemen kainalossa siten, että sitä oli mahdotonta nähdä järveltä käsin. Vene osui laituriin. Kietaisin keulaköyden tottuneesti kiinni ja huomasin, että laiturille oli ilmestynyt hymyilevä nainen kantaen sinisellä design-tarjottimella kahta lasia kuohuvaa. Talon isäntä ja kippari astahti veneestä, talutteli olkavarresta ohjaten ja kiivaasti puhellen tarjottujen juomien äärelle. Siinä laiturissa oli jotain omituista, jokin tunne tai aavistus. Ehkä laituria ei vain oltu kiinnitetty kunnolla.
Suomalaiseksi liikemieheksi sisävesikipparini oli siinä mielessä tavanomainen, että hän puhui ja esitelmöi lähes taukoamatta: milloin oltiin autotallissa ja kahlattiin seteleissä, milloin venäläisen byrokratian syövereissä ja milloin huorissa milloin missäkin. Viina virtasi ja saunaa lämmitettiin kymmenellä motilla puita. Ne hetket hiljaisuutta, jotka kykenin riistämään, olivat saunan takana kusella tai silloin, kun naputtelin huvikseni lisää polttopuita koriin. Jokaisen kerran kun kosketin koivun valkeaa kuorta, niin vajosin ajatuksiini.
Palatessani takaisin huomasin, että halkokori oli hyvä intiimialueiden suoja, sillä talon emäntä seisoi terassilla ja kuunteli keskittyneenä miehensä puhetta. Mies osoitteli mitä viedä pois ja selitti mitä tuoda lisää. Vaikka kuinka yritän muistella, niin en saa tänä päivänäkään tuon naisen nimeä mieleeni, vaikka hän oli kaikessa olemuksessaan hyvin syvälle mieleenpainuva. Nimettömyys, näin jälkikäteen, tuntui lähes kornilta. Puristin vasua munien edessä ja yritin heittää huulta. Tilanne oli outo.
Mielestäni hän oli miehelleen kuva, esine tai kapine, ei ihminen. Hän oli syntynyt palvelemaan miestään, makaamaan tämän alla ja tekemään tälle ruokaa, kenties lapsia, jotka perisivät lopullisen vaurauden. Nainen herätti eloa haarojen välissä, sai katseen kurvailemaan ohuen kankaan peittämiä kaaria ja kumpareita. En kyennyt ymmärtämään miten venäläinen nainen pystyi kävelemään sellaisissa kengissä metsässä ja laiturilla. Kontrasti oli lähes naurettava luonnon tasapaksussa kompastelussa.
Isäntä puheli avoimesti naisestaan, mistä oli tämän hankkinut ja mitä avuja tällä oli. Hän kuvaili yksityiskohtaisesti, miltä tämän tavara tuoksui ja millaisia ääniä tämä päästeli missäkin asennossa, miten imi kullia ja millaisia improvisaatioita keksi milloinkin järjestää. Ruuanlaitostakin oli hyvää sanottavaa, sillä nainen oli oiva kokki. Tämä ainakin piti paikkansa. Kyökkihuoraksi kippari häntä leikkisästi kutsui, koska tämä oli toiminut yökerhoissa tarjoilijana, ennen kuin siirtyi yrityksen tulkiksi ja paikalliseksi oppaaksi. Tammikuussa Moskovassa oli kylmä. Yhtä kylmä oli vastaus kysymykseeni, että kuinka isännän suomalainen suku suhtautui naiseen. Lopulta päädyimme vain naureskelemaan venäläisten uskomuksille ja takapajuisuudelle, raakuudelle ja naiiviudelle kaalipeltoihin upotettuine perhesalaisuuksineen.
Kun saunan jälkeen söimme kaikki samassa pöydässä, niin huomasin, että nainen nautti silmin nähden keskusteluista ja ihmisistä ympärillään. Minulle jäi sellainen kuva, että hän todella oli hyvä ja hieno ihminen, iloinen ja elämää rakastava, täydessä kesässä onnellista elämää elävä kukkea olento. Häntä oli ilo katsella ja kuunnella, toisin kuin aviomiestään, joka tunki jatkuvalla syötöllä erinomaisuuttaan pöytäkoristeeksi, ja jonka puute- ja ostoslista tuntui olevan loputon.
Jatkuu
Vastaukset 6
Vanhimmat
En pysty muistamaan mitä naisella oli päällään, sillä silmät ja kasvot, käsien liike ja hänen uskomaton äänensä, vangitsivat aloilleen ja keskittivät kaiken tapahtuvan yhteen pisteeseen. Niin. Ne vaatteet. Harmi, sillä kirjallisuus tarvitsi ryysyjä ylleen, alusasuja ja muuta. Mutta muuten nainen oli kuin magneettinen suunta, johon kaikki osoitti. Jos minun pitäisi jotain ulkoista ja spesifiä hänestä mainita, niin se olisi eittämättä tuo koru hänen kaulassaan. Se oli hyvin kaunis, ehkä arvokaskin. En unohtaisi sitä koskaan. Koin valaistuksen: hän inhimillistyi. Korkeat poskipäät ja kaarevat huulet, leuka lähestyivät blinin smetanaa ja mätiä. Tai ehkä minä itse inhimillistyin, sillä tunsin lämmön valahtavan lävitseni kuin sula kulta.
Juuri kun olin saanut hänet puhkeamaan helmeilevään nauruun, niin isäntä päätti esitellä minulle datshaa kiertävää aitaa. Otimme mukaan viinaa. Naisen tuoksu kulki mukana ja päihdytti, upotti sammaleeseen, tullisäädöksiin ja rajamuodollisuuksiin ja jätti tuhansien ja taas tuhansien järjettömien papereiden alle painosiistiksi makaamaan. Huuhdoin kuvaa viskillä, mutta se vain kirkastui ja syveni. Yritin ajatella Birgittaa, vaimoani. Tämä auttoi hetkeksi, mutta olin puhkoa silmäni kuusenoksaan. Omassa aitauksessaan minua tuijotti kaksi hännätöntä Dobermannia. Ne seisoivat vaiti ja valppaina kuin kuolema.
Kuuden tunnin kuluttua olin niin huonossa kunnossa, että oksensin pihkaista puuta vasten ja syljeskelin ja niistelin sormiin. Vedin tupakkaa kuin mieletön. Äkkiä ymmärsin, miten kaunis luonto oli, miten upeasti yölinnut lauloivat ja miten kesäinen taivas oli kuulas, ilma täynnä huumaavia tuoksuja, niin kuin elämä olisi siinä ollut. Koin suunnatonta yhteenkuuluvuutta luomakunnan kanssa. Hoipuin takaisin talolle, mutta huomasin sen pimeäksi. Se oli ollut pimeä jo sieltä lähteissäni. Itäseinällä paloi kuudesta ikkunasta yhdessä valo.
Ikkuna. Seuraava muistikuvani oli painajaismainen: seisoin valoisan ruudun äärellä ja katselin miten parivuoteessa mies hakkasi naista vatsaan. Hän napsi lyhyitä ja tuntuvia jabeja kehon pehmeisiin osiin. Nainen yritti suojella itseään ja käpristyi sikiöasentoon, mutta mies kiskoi tätä hiuksista niin, että kasvot nousivat suoraan kohden ikkunaa ja nainen väistämättä näki minut. Katseemme kohtasivat. Salama iski lävitseni, kun isäntä odottamatta pamautti naista takaraivoon avokämmenellä niin, että tämän silmät muljahtivat. Nimetön lysähti kasaan. Hervoton vartalo makasi vuoteella revittävänä. Aivan kuin häntä purettaisiin osiin, ajattelin.
En ymmärtänyt missä olin. Mielestäni seisoin eräänlaisen halkosuojan katolla ja pitelin kiinni männynneulasilla vuoratusta räystäästä. Sitten tipahdin. Kaikki tämä tapahtui hiljaisuudessa. Kuiskauskin olisi kuulunut väkivallan ylitse. Ainoa todellinen ääni oli tömähdys, kun iskeydyin maahan.
Aamulla olin varma, että olin nähnyt unta. Hymyilevä emäntä kaatoi minulle vastajauhettua kahvia, johon isäntä lorautti tilkan viskiä. Keskustelimme vilkkaasti politiikasta, johon emäntä ei ottanut osaa; venäläiset eivät tuntuneet pitävän siitä, että ulkomaalaiset vatvoivat heidän sisäisiä asioitaan. Nainen näytti kuitenkin tyyneltä istuessaan sivummalla. Seurasin sivusilmällä hänen silmiensä liikkeitä ja huomasin, ettei katse harhaillut, pelännyt tai ollut kadoksissa kohteeltaan. Hän avasi naistenlehden ja upposi sen maailmaan ja unohti meidät, vain siksi, koska hän istui aamiaisella yksin lehtensä kanssa, eikä täällä ollut enää ketään muuta jäljellä kuin hän ja järveltä terassille puhaltava viileä tuuli.
"Arka mies ei saa kaunista vaimoa."
- Venäläiset sananlaskut -
BUAHAHAHAA
http://www.youtube.com/watch?v=Nnup7op12FQ
Kuten sanoin, datshaa oli vaikea nähdä järveltä. Järvellä kellui lasikuituveneessä Rane ja katseli miten airot lipuivat kauemmas veneestä ja juuttuivat läheiseen kaislikkoon. Kun Rane vilkaisi laidan ylitse, niin hän ymmärsi veden niin syväksi, että sinne meno ei ollut oikea ratkaisu.
Oli hyvin varhainen aamu ja luonto kauneimmillaan, hiljaisimmillaan. Ranella oli aikaa selailla lompakon sisältöä ja juoda viimeinen olut odotellessaan karahtavansa jossain maihin. Oikeastaan tilanne oli mielenkiintoinen ja epätavallinen, uusi. Vene matkaasi tuulenvireessä kuin kansalliseepos uisi virrassa tuonelan. Rane selasi elämänsä vähiä kuitteja ja hypisteli kuluneita valokuvia. Jonkinlainen yksinäisyyden airut lensi varjona hänen ylitseen. Veneen pohjalla makasi pieni ahven. Rane heitti sen ylitse laidan.
Kun aikaa oli kulunut kolmatta varttia, niin vene tuntui tietävän mihin oli matkalla. Edessä oli koivujen peittämä kaunis niemi, jonka edustalla nousivat mustat kivet suojaksi kuin hirviöllä mädät mutta terävät hampaat. Kolinaa ja keikkumista, sitten Rane tunsi miten vene asettui ja päätti jäädä aloilleen. Ranen oli astuttava rantaveteen. Hän riisui lenkkarinsa ja astui ulahtaen kylmään veteen. Taakseen katsomatta hän toteutti sotasuunnitelmaansa. Kun hän oli jo lähellä rantaa, niin Rane oli huomannut niemen kainalossa pitkän laiturin, jossa oli nopealta näyttävä vene. Rane oli joskus nuoruudessaan varastanut perämoottorin vittumaisen mökkiläisen veneestä ja tunsi nyt olevansa lähellä tätä onnistunutta ja menestyksellistä hetkeä. Suunnitelma antoi voimaa ja syvyyttä elämään. Hän hiiviskeli rantaryteikössä kohti ratkaisua ja hätisteli hyttysiä tieltään.
Rane ihasteli hetken pimeää rakennusta ja huolella hoidettua pihaa, kivettyjä polkuja, saunarakennusta ja kauempana siintävää kolmen auton autotallia. Hän näki edessään rahaa ja vaurautta, mutta tunsi silti olevansa kaiken yläpuolella. Hän hiipi laiturille varjona ja hypähti veneen keulakannelle, kiersi ohjaamoon ja jäi ihmettelemään kojetaulua. Hän meni täysin hämilleen. Veneessä ei ollut perämoottoria, eikä oikeastaan mitään tuttua, jotain sellaista jonka hän hallitsisi. Hetken tutkiskelun jälkeen Rane löysi virta-avaimen. Tässä roikkui kirkkaankeltainen koho. Rane väänsi avainta, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten kuului odottamaton ääni: naksahdus, ja se tuli hänen viereltään laiturilta.
Kun Rane vilkaisi olkansa ylitse, niin hän näki jotain valkeaa. Aamussa tuntui kimaltavan ylimääräinen silkkinen vaate, jonka yllä olivat kalpeat kasvot joita taas reunustivat pikimustat hiukset. Rane huomasi tuijottavansa pistoolin mustaan piippuun. Paikalla seisoi myös kaksi mustaa koiraa, jotka tuijottivat pienillä silmillään Ranea hievahtamatta. Lihakset vapisivat jännityksessä. Ainoastaan nainen tuntui olevan täysin rento. Tämä heilautti asettaan ja käski näin Ranen pois kojetaulun ääreltä. Sitten nainen sähähti jotain koirille. Nämä pinkaisivat laiturilla rapisevaan käyntiin ja katosivat rannan varjoihin.
Ranen kurkkua kuristi: nainen oli sähissyt venäjää. Kun Rane astahti laiturille ja käänsi naiselle selkänsä niin hän tajusi, että oli jo polvillaan laudoituksella. Nainen oli potkaissut häntä polvitaipeisiin. Eteen kolahtivat käsiraudat. Ne kimalsivat harmailla laudoilla kuin täysin tuntematon mutta tuttu kapine, elokuvatuttu.
Käsivarret selän takana perämoottorivaras asteli kohti rantaa. Nainen ei ollut reagoinut hänen puheeseensa millään tavoin, vaan oli pysynyt vaiti. Rane aavisteli, että tämä ei puhunut suomea lainkaan, vaan oli jonkin mafiapomon vaimo tai rakastaja. Rane kuuli jo miten ilma hänen keuhkoistaan katosi kuplina kohti pintaa, kun raskaat kettingit vetivät hänet syvyyksiin ja unohdukseen. Hänellä oli epätodellinen olo. Ehkä hän heräsi kohta ja saisi aamukahvia, rakastaisi vaimoaan ja lapsiaan eikä kiukuttelisi tälle mattopyykin raskaudesta ja joisi vähemmän olutta ja olisi enemmän lasten kanssa.
Suuri mökki, datsha, oli sisältä avara ja lämmin. Rane ihmetteli hetken hyviä tuoksuja ja elävää, hänelle outoa ilmapiiriä, sitten hänet sohittiin istumaan jykevään tv-tuoliin valtavan ruudun äärelle. Ruutu oli kuin litteä aukko seinässä, loputon kuin avaruus tai reikä helvettiin. Ranesta tuntui, että häntä etäältä tutkiskelevat koirat eivät olleet eläimiä vaan paholaisia. Ne eivät olleet kiinnostuneet hänestä, vilkuilivat vain silloin tällöin häneen ja jatkoivat uniaan. Nainen oli tiessään. Aika kului. Sitten se pysähtyi.
Venakko ilmestyi oviaukkoon ja jäi nojaamaan karmiin. Rane oli luullut, että tämä vähintään olisi vaihtanut ylleen jotain muuta kuin aamutakkinsa, mutta ei. Ainoa asia joka oli muuttunut, oli höyryävä kahvikuppi hänen käsissään. Hän piteli sitä molemmilla käsillään kuin lintua imien siitä lämpöä kehoonsa.
Nainen ei ollut kovin vanha, mutta ei nuorikaan. Oikeastaan, Rane ajatteli, että tämä oli oikein kurvikas pakkaus ja varmaan kuumaa tavaraa markkinoilla, mutta perin outo. Olivatkohan poliisit jo tulossa?
Äkkiä nainen avasi suunsa ja puheli rauhallisella äänellä jotain josta Rane ei saanut selvää. Nainen tuntui kuvailevan jotain, jotain joka oli ollut ja kuin olisi yhä, niin kuin jokin ensin on ja jää sitten kadottuaan muistoihin, pysyvästi. Hän mittaili katseellaan huonetta ja tuntui puhuvan jostain toisesta ihmisestä. Siinä puhellessaan tämä kierteli huonetta ja kosketteli esineitä, mutta niin, että Ranesta tuntui, että nainen esitteli sekä itseään että itsensä sisältöä näytelmällisesti.
Rane huomasi naisen olevan alaston aamutakin alla. Tai oikeastaan hän ei huomannut sitä vaan hän vaistosi sen. Nainen oli niitä naisia, jotka nukkuivat kesäisin alasti lakanan alla, heitä, jotka nukkuvat pitkään ja syövät lääkkeitä.
Naista oli hauska kuunnella. Hänellä oli kaunis ja jännittävä ääni, pehmeä kosketus, kun hän siveli valokuvakehyksiä ja jutusteli, sitten kirkaisi verta hyytävästi ja ryntäsi takan luokse ja otti käteensä hiilihangon ja heilautti sitä valtavassa kaaressa keskelle valokuvia. Rane tunsi kylmän virtaavan suonissaan. Hän oli kananlihalla ja hiukset pystyssä, kun hän silmät teelautasen kokoisina tuijotti hirviön kasvoihin, kunnes ne sulivat ja hirviö oli tiessään.
Nainen palautti hiilihangon takaisin telineeseen ja poimi kahvikupin lattialta, kääri maton rullalle ja vei sen jonnekin. Hetken kuluttua hän rullasi uuden maton tilalle ja kaikki oli kuin ennenkin. Ainoastaan sirpaleet ja kehyksien rippeet jäivät, valokuvien riekaleet. Oli outoa, että nainen ei tuntunut välittävän niistä, vaan jatkoi yksinpuheluaan ja hidasta kävelyään. Hänen täytyi olla tanssija, sillä vartalo oli kuin äänetön jousi.
Nainen otti lasipöydältä käteensä kaukosäätimen, mutta hän ei avannut televisiota vaan osoitti kapineella suoraan Raneen. Rane tunsi miten hän laskeutui selälleen ja jäi makuuasentoon katse kohti kattoa. Surina loppui. Katossa oli outo lamppu. Naisen kasvot ilmestyivät hänen yläpuolelleen. Nyt Rane tunsi naisen tuoksun, se ympäröi hänet: kieloja. Kielot kumartuivat Ranen pääpuolen yli ja pitelivät korvista kiinni, hymyilivät ja supisivat toisilleen venäjää. He olivat kasvotusten ja Rane tunsi miten pehmeät rinnat painuivat vasten päälakea. Rane nielaisi. Naisen suusta purkautui ulos sanoja ja kahvintuoksua, mutta myös eilisen viinin huuruja.
Samalla kun nainen puheli käsittämättömiä, niin jostain Ranen alta kuului kolinaa. Aivan kuin nainen kolistelisi peltistä ompelutarvikerasiaa. Saksien välähtäessä esiin Rane yritti ponkaista pystyyn, mutta silloin repesi helvetti: koirat. Ne pitivät niin kammottavan esityksen riehuvaa raivoa, että Rane jähmettyi paikoilleen naisen huutaessa niille käskyjä. Eläimet lyyhistyivät lattialle. Nainen kääntyi ja hymyili. Sitten hänen hymynsä katosi kuin tuuli olisi sen vienyt. Sakset kimalsivat ensimmäisissä auringonsäteissä.
Rane tunsi pelon virtaavan sisällään. Nainen oli siirtynyt jälleen hänen pääpuolelleen ja saksi paitaa kappaleiksi. Naisen reidet puristivat Ranen korvia ja tekivät hänestä kuuron. Aamutakin alla oli sen verran valoa, että Rane tiesi missä oli.
Kylmät sakset kiersivät pitkin ihoa ja nainen joutui kurottamaan yhä kauemmas. Farkkujen kohdalla nainen asettui Ranen päälle puolittain makaamaan. Vartalo oli kevyt ja pehmeä, tuoksui kielometsältä. Saksien naksutus jatkui ja jatkui ja Rane tunsi olevansa jo lähes alaston. Sitten teräs tunkeutui alushousujen kankaalle ja kangas katosi kuin olisi hävinnyt tyhjään. Nainen heitti sakset lattialle ja liike pysähtyi. Rane oli kuin silkkiteltassa kauhun jäykistämänä.
Äkkiä tuli valo: nainen oli vetänyt aamutakkinsa helman ylös ja paljastanut takapuolensa ja itsensä. Rane säpsähti: kädet tarrasivat hänen vehkeeseensä, kourivat kiveksiä ja vatkasivat löysyyteen elämää, venyttivät ja viruttivat. Sitten koko kylmyys ja vetelyys katosi naisen lämpimään suuhun. Rane tuijotti vakoa edessään ja näki siellä helmen. Kimaltava pisara tuntematonta odotti tipahtamistaan. Helmi kasvoi ja kasvoi, kirkastui.
Jossain soi puhelin. Vartalo ponnahti päältäni. Lattialankut tömisivät, kun kadoksissa olevaa pianomusiikkia etsittiin kuumeisesti. Lopulta linja aukesi ja nainen käveli takaisin huoneeseen. Hän oli muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi, aivan tavalliseksi mökkiläiseksi, joka sai kaipaamansa keskustelukumppanin satunnaisesta soittajasta.
Kurkotin katsomaan mihin hän hävisi. Nainen istui lattialla ja puhui kiivaasti, innolla ja selvästi huojentuneena. Aivan kuin jokin pilvi hänen ilmeettömyytensä yltä olisi puhallettu pois ja häneen olisi paistanut aurinko siniseltä taivaalta. Jopa asento oli kuin pikkutytöllä, eleet kuin lapsella ja kynsi, joka kaiveli lattialautojen välejä, kuin rakastuneella teinillä. Hän käänsi kasvonsa minuun ja nauroi. Selitti vallitsevaa tilannetta tuntemattomalle seikkaperäisesti.
Minun oli todella hankala olla. Käteni olivat yhä selän takana ja raudat olivat painuneet syvälle ranteisiin. Vaatteistani ei ollut jäljellä mitään muuta kuin riekaleita ja mulkkuni törrötti pystyssä kuin sähköiskun saanut makkara perunamuusissa. Näin yhä pisaran silmieni edessä, nyt se sama pisara imeytyi lattiamattoon taukoamattoman puheensorinan ja naurun saattelemana. Kohensin asentoani, mutta koirat olivat heti päät pystyssä valmiina repimään kurkkuni auki. Huomasin, että minulla oli yhä lenkkarit jalassa. Olipa onni, sillä ne olivat olleet kallis hankinta. pakoa ajatellen ne olivat oleelliset.
Se puhelu oli elämäni pisin. Makasin neljä tuntia aloillani ja kuuntelin taukoamatonta venäjää. Olin varma, että venäjän kielen osuus elämäni osalta oli siinä, kun hän päätti olla hetken hiljaa. Mutta heti kuuntelun jälkeen sama tulva alkoi uudestaan. En voinut käsittää, miten ihmisillä oli niin paljon asiaa toisilleen. En varmasti omassa elämässäni tule koskaan puhuneeksi niin paljon kuin jouduin kuuntelemaan. Välillä nainen kävi hakemassa juotavaa ja syötävää, sitten istuutui jälleen alas ja puhui suu täynnä ruokaa, ja hänen käsittämätön kielensä muuttui entistä käsittämättömämmäksi.
Olin vaipumassa jonkinlaiseen tajuttomuuteen, sillä en ollut syönyt enkä juonut aikoihin. Asento teki tiukkaa, tilanne. Koko asetelmassa ei ollut mitään järkeä, enkä kyennyt hahmottamaan miten kaikki tämä päättyisi. Aloin miettiä synkeitä. Näin miten tarinan 'minä' loppuisi. Oli totta, että joutuisin painot jaloissa järven syvimpään kohtaan, joko koirien repimänä verettömänä ruumiina tai sitten elävänä. Naisella oli taatusti ystäviä. Sana ”ystävä” ei käsittääkseni tiennyt mitään hyvää venäjällä. Kuvittelin millaista oli kuolema. En päässyt alkumetrejä pidemmälle.
Nainen oli ilmestynyt viereeni. Hän seisoi aivan liki ja kuvaili selvästi fysiikkaani ja kasvojani jollekin. Minulle tuli outo olo: aivan kuin puhelimessa olisi vaihtunut nainen johonkin epäinhimilliseen, olentoon, joka ei puhunut vaan vaati. Naisen puheen sävy oli muuttunut ja hänen ilmeensä oli astetta kireämpi, ehkä jopa vakava. Juuri kun olin saanut tämän ajatuksen päässäni valmiiksi, niin nainen aloitti kuumeisen etsinnän vaatteitteni riekaleista. Ymmärsin heti mitä hän etsi: lompakko, siellä ajokortti ja siellä kaikki. Veri valahti kasvoiltani.
Nainen poistui huoneesta ja jätti koiransa taakseen. Meitä oli nyt kolme. Noustessani istumaan muut kaksi eivät enää saaneet kohtausta, vaan pysyttelivät maissa. Riisuin kahleeni ja katsoin käsiäni: ne olivat siniset, ohuet ja kapeat. Käyrät kynnet upposivat pehmeän tuolin nahkaverhoilun lävitse kuin se olisi ollut märkää paperia. Näin vaivatta seinien lävitse ja haistoin, että toinen koirista oli tallannut ruusunpiikkiin. Ilmassa haisi maailma. Maailmassa ei ollut tuoksuja, ainoastaan hajuja. Näin ruumiin sidottuna tuoliin. Se tuijotti outoa lamppua katossa näkemättä kirkkauden takana tähtiä.
http://www.youtube.com/watch?v=ZGgzWKYqzJU&feature=related