Juuri uutisoitiin, että suomessa on pakkohoitoja huomattavasti enemmän kuin muissa pohjoismaissa. Syyksi otaksuttiin avohoitopalveluiden huonoa tasoa. Itse ihmettelenkin, että miten hoitojärjestelmien katsotaan vaikuttavan todellisuudentajuun? Mielisairaushan on suljetun sairaalahoidon lähtökohtainen peruste ja mielisairaus on todellisuudentajun heikkenemistä. Miten se avohoito siis parantaa todellisuudentajua siinämäärin, ettei suljettua hoitoa tarvita? Ei siis kerta kaikkiaan millään muotoa. Kyllähän sen psykiatrit tunnustuvat, että suljetulla hoidolla pyritään kurituksenomaisesti taikka kemiallisesti lääkitsemällä nujertamaan oireita. Osallahan ei suoranaisia oireita ole laisinkaan. Hoidolla saattaa siis olla sekundäärisiä tarkoituksia esim. rangaista, holhota taikka kurittaa.
Ehkä meidän pitäisikin kysyä, että mitä meidän pitäisi tehdä, jotta olisimme riittävän terveitä välttääksemme mielenterveys"palvelut". Uskaltaisin väittää, ettei suurin osa mielentervesalan ammattilaisista osaa edes vaihtaa autoonsa renkaita. Valitettavan helposti tämä tarkoittaa myös sitä, että vaikka itse olisit vaihtanut autosi renkaita 20-vuotta, niin sinä et voi mielenterveysalan ammattilaisen mielestä osatat sitä, koska ei osaa hänkään. Loppujenlopuksi meidän tulisi siis olla tai esittää tyhmää ollaksemme mielenterveysalan ammattilaisen mielestä riittävän terveitä vapauteen.
Uutisjuttu kertoi myös siitä, ettei työnantajalle saisi kerrtoa terapiasta taikka esim. poikkeavasta seksualisesta suuntautumisesta. Kovassa kilpailutilanteessahan kaikkea käytetään meitä vastaan. Miten se juttu siis eteni psykiatrin korvissa? Mikäli kerroit psykiatrillesi, että olet menettänyt työsi siksi, että joku on ilmoittanut sinun kärsivän heikosta mielenterveydestä, niin psykiatrin mielestä olit epäluuloinen persoonallisuus. Sitten kun tuhat muutakin toteaa, että tietyistä asioista on edukasta vaijeta työpaikalla ja että epäoikeudenmukaisuuksien välissä pujottelu on pikemminkin kansanharrastusta, niin asiasta tehtiin jopa uutisjuttu mitä kaikkea vääryyttä ihminen joutukaan kokemaan. Todellisuudessa suurin vääryys oli siis se, että vapautesi riistettiin perustettomasti ja että joku vanha mummo vaati työnantajaasi kohtelemaan sinua poikeuksellisella tavalla, koska sinulla olisi mukamas heikko mielenterveys. Tästä hyvästä sait siis potkut jota vähintäänkin hoidetaan psykiatrisessa sairaalassa.
Eräs psykiatri totesi, että käytännön tulkinta pakkohoitolaista on se, että pelkkä epäily siitä, että pakkohoidon perusteet saattavat täyttyä, niin riittääkin jo sairaalalähetteen kirjoittamiseen. Laissa toki lukee edelleen, että mikäli pakkohoidon kriteerit melko varmasti täyttyvät, niin henkilö voidaan lähettää sairaalaan tarkkailtavaksi. Psykiatri kysyi tämän jälkeen, että no jatkuiko juttu pakkooidolla. Tähän vastattiin, että pakkohoitopäätös annettiin välittömästi sen jälkeen kun tarkkailulähetteestä oltiin valitettu. Tähän psykiatri nauraa pärähti. Siinähän näit. Tarkkailuun voitiin lähettää, koska juttu jatkui pakkohoitona oli sihen perusteita taikka ei.
Näistäkin jutuista tulee mieleeni päiväni armeijassa. Jotta pääsimme käymään sotilaskotiin kasarmilta, niin meidän piti tehdä ilmoitus päivystäjälle siitä, että kuka olemme ja minne olemme menossa. Menin tekemään tavanomaista ilmoitusta lähtiessäni, mutta päivystäjänä toiminut aliupseeri vaati minua kävelemään käytävän toiseen päähän koskettamaan seinää ja tulemaan takaisin tekemään ilmoitus, jonka jälkeen sain lähteä. Toimin näin ja aliupseeri kysyi, että onko tämä mielestäsi rangaistavaa simputusta taikka aijonko tehdä hänestä valituksen? Ainut oikea vastaus oli, ettei aliupseeri toiminut millään väärällä tavalla, eikä hänestä aijota tehdä valitusta. Meidän siis ei kannata kokea vääryyttä mielenterveysalan ihmisen silmien edessä.
Psykiatrista ja mielenterveydenhoidosta kannattaa toki valittaa sen jälkeen kun olet menettänyt työsi, parisuhteesi ja toimeentulosi. Sinulla ei siis ole enä mitään menetettävää.
Ehkä meidän pitäisikin kysyä, että mitä meidän pitäisi tehdä, jotta olisimme riittävän terveitä välttääksemme mielenterveys"palvelut". Uskaltaisin väittää, ettei suurin osa mielentervesalan ammattilaisista osaa edes vaihtaa autoonsa renkaita. Valitettavan helposti tämä tarkoittaa myös sitä, että vaikka itse olisit vaihtanut autosi renkaita 20-vuotta, niin sinä et voi mielenterveysalan ammattilaisen mielestä osatat sitä, koska ei osaa hänkään. Loppujenlopuksi meidän tulisi siis olla tai esittää tyhmää ollaksemme mielenterveysalan ammattilaisen mielestä riittävän terveitä vapauteen.
Uutisjuttu kertoi myös siitä, ettei työnantajalle saisi kerrtoa terapiasta taikka esim. poikkeavasta seksualisesta suuntautumisesta. Kovassa kilpailutilanteessahan kaikkea käytetään meitä vastaan. Miten se juttu siis eteni psykiatrin korvissa? Mikäli kerroit psykiatrillesi, että olet menettänyt työsi siksi, että joku on ilmoittanut sinun kärsivän heikosta mielenterveydestä, niin psykiatrin mielestä olit epäluuloinen persoonallisuus. Sitten kun tuhat muutakin toteaa, että tietyistä asioista on edukasta vaijeta työpaikalla ja että epäoikeudenmukaisuuksien välissä pujottelu on pikemminkin kansanharrastusta, niin asiasta tehtiin jopa uutisjuttu mitä kaikkea vääryyttä ihminen joutukaan kokemaan. Todellisuudessa suurin vääryys oli siis se, että vapautesi riistettiin perustettomasti ja että joku vanha mummo vaati työnantajaasi kohtelemaan sinua poikeuksellisella tavalla, koska sinulla olisi mukamas heikko mielenterveys. Tästä hyvästä sait siis potkut jota vähintäänkin hoidetaan psykiatrisessa sairaalassa.
Eräs psykiatri totesi, että käytännön tulkinta pakkohoitolaista on se, että pelkkä epäily siitä, että pakkohoidon perusteet saattavat täyttyä, niin riittääkin jo sairaalalähetteen kirjoittamiseen. Laissa toki lukee edelleen, että mikäli pakkohoidon kriteerit melko varmasti täyttyvät, niin henkilö voidaan lähettää sairaalaan tarkkailtavaksi. Psykiatri kysyi tämän jälkeen, että no jatkuiko juttu pakkooidolla. Tähän vastattiin, että pakkohoitopäätös annettiin välittömästi sen jälkeen kun tarkkailulähetteestä oltiin valitettu. Tähän psykiatri nauraa pärähti. Siinähän näit. Tarkkailuun voitiin lähettää, koska juttu jatkui pakkohoitona oli sihen perusteita taikka ei.
Näistäkin jutuista tulee mieleeni päiväni armeijassa. Jotta pääsimme käymään sotilaskotiin kasarmilta, niin meidän piti tehdä ilmoitus päivystäjälle siitä, että kuka olemme ja minne olemme menossa. Menin tekemään tavanomaista ilmoitusta lähtiessäni, mutta päivystäjänä toiminut aliupseeri vaati minua kävelemään käytävän toiseen päähän koskettamaan seinää ja tulemaan takaisin tekemään ilmoitus, jonka jälkeen sain lähteä. Toimin näin ja aliupseeri kysyi, että onko tämä mielestäsi rangaistavaa simputusta taikka aijonko tehdä hänestä valituksen? Ainut oikea vastaus oli, ettei aliupseeri toiminut millään väärällä tavalla, eikä hänestä aijota tehdä valitusta. Meidän siis ei kannata kokea vääryyttä mielenterveysalan ihmisen silmien edessä.
Psykiatrista ja mielenterveydenhoidosta kannattaa toki valittaa sen jälkeen kun olet menettänyt työsi, parisuhteesi ja toimeentulosi. Sinulla ei siis ole enä mitään menetettävää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kaikista julkisen psyk puolen "hoidoista" kannattaa pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Viroissa istuvista mielenterveysongelmaisista suojatyöpaikkojen edustajista tuskin on auttajaksi kenellekkään. Veronmaksajien rahoilla pyöritetään pellesirkusta jossa ainoa konkreettinen asia on runsas lääkitseminen. Tätä tosin ei kerrota. Puhutaan hoitotakuista ja hoitoketjuista. Todellisuus on suurinta fuulaa mitä voi olla. Hullut on hulluja hoitamassa.
Itse jouduin omaa typeryyttäni psykiatrian hyvään "hoitoon" 27 vuotiaana.
Tämä lähinnä sen takia että olin vahingossa ottanut oxamin lääkkeen alkoholin päälle (tähän mennessä siis alkoholikulutus oli ollut luokkaa 10 pulloa/vuosi ja ei koskaan mitään lääkkeitä mihinkään sairauteen).
Töissä olin pärjännyt enkä kenenkään mielestä minulla ollut mielenterveysongelmia. Nyt sitten psykiatriassa ehdottivat jonkun Seroquel lääkityksen aloittamista hetkelliseen unettomuuteen, jotain järkeä sentään oli tätä vastustaa, mutta lopulta unettomuuden ja tietämättömyyden takia tämän lääkkeen aloitin. Määrätkin oli jälkeenpäin aivan älyttömiä, 400mg/ilta. Samaanaikaan tein sairaslomallakin vaativia töitä ja pärjäsin tässä aivan hyvin. Haluttiin myös hoitaa "oireita", jotka olivat olleet yli 7 vuotta ilman että ne olisivat minua tai ketään muutakaan häirinneet.
Jotenkin Seroquel turrutti sillälailla että kaksi vuotta söin tätä typeränä. Tänä aikana vaihdoin työpaikkaa ja kaikki meni muutenkin hyvin kunnes sivuvaikutukset alkoivat olla sellaisia että ne huomasi. Lopulta sain lääkkeen lopetettua (lääkärin ohjauksessa). Tosin tässä vaiheessa jouduin hetkellisesti (töistä) osastolle,
jossa syötettiinkin aika tujuja aineita. Ulos onnistuin pääsemään pienellä tuurilla viikossa, mutta toipuminen "hoidosta" kesti 3 kuukautta jona aikana olin sairaslomalla (ensimmäistä kertaa koko hoidon aikana!)
Tämän jälkeen tein valituksen toiminnasta ja minkä takia kaikilla tavoilla elämässä pärjäävälle ihmiselle laitettiin näinkin kovia lääkkeitä. Tämän jälkeen alkoi melkoinen (epäsuora) vittuilu hoitavan lääkärin puolelta ja koska toisaalta todisteita oli ettei minulle olisi pitänyt tälläisiä lääkkeitä määrätä käänsivät he asian sitten niin päin että olin 1) joka huumehörhö joka valittaa että saa lääkkeitä, 2) pummi joka yrittää epätoivoisesti sairaslomalle. Sairaskertomukseen kirjattavat asiat alkoivat myös olla aika irrallaan todellisuudesta.
Tilannekin muuttui sellaiseksi että saadakseen minut hiljaiseksi he olisivat hyvin helposti halunneet minut mielisairaalaan tai muualle, mutta toisaalta ei tervejärkistä ihmistä kuitenkaan sinne voi Suomessa ihan helposti laittaa joten tässä ei tapahtunut mitään. Ainoa ratkaisu oli nyt siirtää hoito yksityiselle puolelle ulkomaille (suomesta ei apua kovin helposti saa).
Lopputulos:
- 2.5 vuotta neuroleptien käyttöä (ikävästi valituilla annoksilla/resepteillä) ja aivot mäsänä
- lopettaminen ei ole helppoa, jos vointi huononee tässä käy varmaan aika huonosti kun
joutuu taas julkisen psykiatrian kynsiin
- loppuelämän (50 vuotta) tästä kärsin
- lääkärit jotka minut teloivat eivät joudu ikinä mihinkään vastuuseen
- virhe: huumediilereitä, alkoholia ja muita osasin elämässä varoa, mutta en lääkäreitä
Ulkomaisen lääkärin mukaan tästä on kuitenkin kai mahdollista jotenkin toipua
vuodessa jonnekin 70-80% toimintatasolle.
Itsestään selvyyksiä:
=> Älkää koskaan käyttäkö julkisia psykiatripalveluja mikäli mahdollista
=> Käyttäkää ongelmien ratkomiseen yksityisiä psykologeja (ei psykiatreja) ja
lääkkeitä ainoastaan viimeisenä keinona
Minulle yritettiin viime vuonna neuroleptien pakkosyöttö kahdeksi vuodeksi. Olin lukenut neuroleptien käyttäjien kokemuksia Suomi24:ltä sekä Wikipediasta, joten osasin laittaa reseptin heti roskiin käymättä apteekissa. Psykiatri olisi siis halunnut aivoni mäsäksi, minkä mainitsinkin aivohäiriöinä hänelle, mutta eiväthän ne mitään tiedä, kun provisiot kiiluvat silmissä.
Lääkäri on yksi niistä kolmesta ammatista, joiden ei tarvitse ottaa vastuuta sanoistaan ja tekemisistään Suomessa. Kaksi muuta ovat ministeri ja poliisi. Näiden ei siis tarvitse miettiä, onko toinen osapuoli tyytyväinen vai tyytymätön.
mulla menee 900 300. kyllä uni tulee. nam.