Nyt viime aikoina minulla on ollut kamalan syyllisyyden tunne kokoajan vanhoista raiskauksista. en uskalla puhua miehelleni vaikka ne muistot ovat vaikuttaneet minuun yhtäkkiä taas paljon. esim olen ollut kamalan äkäinen viime aikoina. yksin ollessani olen itkenyt.. olen alkanu vihaamaan itseäni paljon. esim jos mies on sanonu jotai loukkaavaa joka muistuttaa niistä, niin on tullu ihan kamalan likainen huora olo. En oikein tiedä miten pitäisi toimia... raiskauksista on vuosi. mieheni tietää suurinpiirtein asiat, mutta ei kaikkea mikä vaivaa. olen aivan yksin, haluaisin puhua oloni pois, mutta miehestä ei ole kuuntelijaksi. olo on käynyt niin sietämättömäksi että olen alkanut miettimään jopa itsemurhaa. en tiedä kauan kestän enää. tämän saattoi laukaista parikin eri asiaa. ensin kaupunkiin palasi minut kerran raiskannut ja häneen on mieheni tai kaverini törmännyt, että olen saanut asian tietooni. pelkään kamalasti että törmään häneen, koska minulla on syyllinen olo, ihanku olisin itse jotai väärin tehnyt, olen jopa nähnyt painajaista hänestä. syyllinen olo voi johtua siitäkin, että mieheni on käyttäytymisen perusteella asiasta minulle vihainen vieläkin (tämä raiskaus tapahtui meidän suhteen aikana) olen nähnyt painajaista myös toisesta henkilöstä, tarkemmin muisten olen nähnyt painajaisia useamman kerran tapahtuneista. sitten myös mieheni sai puhelun jossa minut raisskannut toinen henkilö haukkui minut huoraksi ja kaikkea sellaista. yritän päästä yli, mutta asiat tuntuu pahentuvan. esim mieheni loukkaavata sanat masentavat oikein kunnolla nyt. :( hän ei taida todellakaan tietää millaisena maailman nyt nään, enkä pystyis kertomaankaan. ja tiedän yhä varmemmin sen, että en ikinä pystyisi kertomaan hänelle, sillä hän ei minua voisi rakastaa jos tietäisi millainen "huora" olen.
Yli pääseminen
vaikeaaYritän
24952
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
"syyllinen olo voi johtua siitäkin, että mieheni on käyttäytymisen perusteella asiasta minulle vihainen vieläkin"
Mies on siis esim piikitellyt minulle asiasta pariinkin otteeseen, esimerkkejä:
sanoin hänelle, että "haukuttiin tänään sitä (raiskaajaa) (kaverin) kanssa" johon mies sanoi "tai kehuitte"
Tuo loukkas paljon, en tiedä pitäisikö sen loukata niin paljon normaalisti, mutta nyt on herkkää aikaa.
Ja muita samanlaisia juttuja kyseisestä henkilöstä, että muka olen esim. hänen kanssaan nyt pyörinyt.
en todellakaan pystyisi edes vilkaisemaan siihen henkilöön. aina jos oon joutunu näkemään (esim tullu autolla vastaan) oon nähny painajaisia jälkikäteen,, mieheni on painajaisistakin tokaissut jotain sen tapaista ikun "oot sitten unelmoinut"
Mies on normaalisti aivan ihana, mutta tämä kyllä vaikuttaa meidän suhteeseen paljon. en samalla tavalla voi enää halata, sillä tuntuu että hän halveksii mua. ennen pystyin vielä halaamaan rakkaudella ja ajattelemaan "hän rakastaa mua kaikesta huolimatta" Toki rakastan häntä vieläkin.
Oletko yrittänyt kertoa miehellesi miltä sinusta tuntuu? Ehkä sinun ei tarvi raiskausta hanelle tarkasti kuvailla, mutta yritä kertoa miltä tämän henkilön näkeminen ja miehesi omat kommentit tuntuvat sinusta. Jos hän todellisuudessa on fiksu ja hyvä ihminen hän kyllä ymmärtää ja jättää moiset kommentit väliin. Vaikuttaa siltä, että miehesi on jostain käsittämättömästä syystä sinut raiskanneelle henkilölle mustasukkainen. Muista, että sinä et ole tehnyt mitään väärää ja voimia jatkoon!
aikanaan rikosilmoituksen?
Jos nimittäin teit ja jos tekijä/ tekijät ovat saaneet tuomion ja vieläkin ahdistelevat, on aiheeseen puuttumiseen keinoja. Toki ymmärrän että asioiden jahkaaminen tuo ne uudelleen mieleen, mutta kaikesta päätellen aihe painaa mieltäsi jo nyt, niinkuin normaalisti näissä tapauksissa tekee.
Jos aiheesta puhuminen häiritsee miestäsi, älä puhu siitä sille vaan pura mieltä luottoystävälle tai ammattilaiselle. Mutta sano kuitenkin ukolles että puhut aiheesta joillekkin muille koska et halua että ressukka joutuu kärsimään. Tarvii aikuisen tajuta että tuo on hiukan eri juttu ku että tippuu kaupassa maitopurkki lattialle.
PeliMies numimerkin kirjoittama villaisella painaminen ei kuulu äijämeininkiin jota yrittää esittää. Ite vetäisin tekijää niin monesti turpaan että tajuaa pysyä poissa kuvioista jos omalle eukolle tehtäis jotain lievempääkin.
Minua on myös hyväksikäytetty ja olen lakiin tutustuessani saanut vähän ymmärrystä, että tekijä on rikoksentekijä ja minä uhri. Jos laki määrittää, että minä olen syytön, niin miksi minä itse syyllistäisin itseäni?
Pystytkö kertomaan raiskauksista tarkemmin? Kerrottuasi saatamme huomata, että myös sinä olisit ollut lain edessä syytön.
Mies koettaa koko ajan parhaansa mukaan painaa asiaa ns. villaisella ja koettaa auttaa sinua näkemään, että koko jutusta on ihan turha huolta kantaa. Ja nyt sinä koetat purra auttajan kättä.
Ei mitään sekoiluviestejä, kyllä viestinnän pitää olla suoraa ja rehtiä ja rajat oikeaan kohtaan vetävää. En tykkää näistä äijien sekoilupuheista, ei niissä mitään empatiaa ole, ne ajattelee vain omia sekotunteitaan, joissa pyörii kyvyttömyys käsitellä vaikeita asioita, mustasukkaisuus ja epävarmuus. Juttele vain niiden kanssa, joista saat jotain järkevää irti.
Ja tuntuu muutenkin, että mm. suomalaiset ukot ovat niin nenät toistensa peffoissa kiinni, että puolustelevat mitä vaan vaikka millä mielipuolisilla ja epäloogisilla selityksillä, jos edes joku niistä saisi epävarman naisen epäröimään (ja ehkä läheisenkin olon siten muka helpottumaan, kun sai maailmankuvaa vääristävän vastauksen; selittävät kaikki ukkojen tekemät paskajutut aina siten, että muuttavat omaakin maailmankuvaansa = pelkuriraukkoja). Lisäksi on tuo jatkuva puolustuskannalla olo, kollektiivisen syyllisyydentunteen peittely-yritys. Ovat kai "hölmöilleet" vähän itsekin, edes ajatuksissaan, niin pitäähän sitä nyt toisia rassukoita ymmärtää, kun ei itselleen mitään voi eikä kannata edes yrittää.
No huh....tällaisia suomalaisia miehiä yhteenniputtavia ja haukkuvia kommentteja lukiessa ei voi kuin miettiä kuinka paljon se kertoo kommentoijasta itsestään- siis sen kautta millaisia miehiä hän pääasiassa elämänsä aikana on oppinut tuntemaan- kuin meistä miehistä. Naisilla on seksuaalirikoksista puhuttaessa(valitettavasti myös monessa muussa asiassa) jonkinlainen kummallinen sokeapiste eritellä miehiä ja heidän ajatus-tunne-arvo ja käyttäytymismaailmaa.Omasta kokemuksesta sanon että useammin nimenomaan suomalainen mies suhtautuu tuomitsevammin ja jyrkemmin seksuaalirikoksiin ja -tekijöihin joissa uhrina on ollut nainen ja tekijänä mies. Ihan tutkimustietoa tästä asiasta on ihan meiltä kotosuomesta, tosin oikeudenkäytön ammattilaisten osalta kun muutama vuosi sitten julkaistiin tutkimus jossa kerrottiin suomalaisten naistuomareiden ja naislautamiesten antavan lievempiä tuomioita ja huomottavasti useammin ehdonalaisena miespuolisille seksuaalirikollisille kuin mies kolleegat(jotka siis olivat selvästi ankarampia seksuaarikoksen tehneitä miehiä kohtaan). Mutta mutta, tällaiset"vääriä"tuloksia antavat tutkimuksethan tunnetusti unohtuvat pian naisten mielistä sillä ne eivät tuekaan heidän käsityksiään miehistä eivätkä anna pohjaa naisten antamille selitykselle kyseisistä asioista....
Aloittajalle puolestaan on pakko ihmettellä miehen kommentteja, mutta miehen(vähänkäään keskiverron suomalaisen miehen) yleensäkin on h-vetin vaikea ja raskas käsitellä oman naisen joutumista seksuaalirikoksen uhriksi, siinä asiaan sekoittuu miljoona erilaista tunnetta ja ajatusta.Mieskin joutuu siinä henkisesti haavoitetuksi ja vaikeasti käsiteltävällä tavalla. Uskoisin että useimmille miehille asian käsittelemisen kannalta-ja naisen auttamisen ja tukemisen kannalta-yksi tärkeimpiä(ja usein juuri se epäselvä)tekijä on naisen selkeä uhrin roolitapahtuneessa. Ja kyllä, tekijä on aina, yksin ja vain syyllinen! Mutta me ihmiset ei olla tietokoneita vaan monimutkaisia ja tunne-elämänkin ohjaamia yksilöitä.Mitä epäselvempi tai sekavampi tilanne on ollut, sitä haastavampaa on selvitä siitä siihen pisteeseen että parantuminen ja parantaminen voivat alkaa.
Naisten toivoisin olevan hieman avoimempia niille vahvoille ja empaattisille tunteille joita meissä suomalaisissa miehissä on naisiamme kohtaan. Ja samalla kykyä erottaa ne tunnevammaiset tai tunne-estyneet yksilöiksi, jotka eivät todellakaan edusta kuin pienen pientä osaa miehistä.Jos selllaisia tuntuu jatkuvasti ympärillä olevan, on syytä katsoa peiliin ja vaihtaa seuraa!!!
Ja tässä maassa valitettavan käsittämättömän moni äiti, sisko,ystävätär, tyttöystävä vähättelee asiaa, salaa tapahtuneen, epäilee uhrin kokemuksia, jättää uhrin yksin kun tekijä tai uhri tai jopa molemmat ovat läheisiä/tuttuja. Ja vielä kummallisemi ilmiö on uhrin/uhrin läheisten tapa toisinaan olla edelleen tapahtuneen jälkeen vapaaehtoisesti yhteydessä tekijään, jos tämä on sukulainen, työkaveri, ystävä, ystävän mies tms. Kaikista normaaleista miesporukoista raiskaajat lentävät vauhdilla ja pysyvästi ulos.Oli kyse sitten normaalista kaveripiiristä, urheiluseurasta tai vaikka vankilasta, seksuaalirikolliset ovat alinta pohjasakkaa.
Aloittajalle itselleen paljon voimia ja ehdottomasti vertaisryhmään ja ammattilaisten apua hakemaan, mörkö vain kasvaa jos sitä yrittää lakaista sängyn alle ja olla "normaalisti". Sinä olet uhri ja kaikki tunteesi ovat oikeutettuja ja normaaleja!!
En minä puolustele noita naistenkaan paskajuttuja, joita kuvailit. Tosi raukkamaista. Normaalit miesporukat on ok, epänormaalit kai vaan näkyvämpiä.
Pelkän raiskauksen tähden ei kukaan voi tuntea itseään likaiseksi, kyllä nämä käsitykset on opittu jo lapsena. Tarkoitan sitä, jos on oikea arvomaailma, selviytyy ilman elinikäisiä traumoja.
Jollei pääse yli, ei tarvitsekaan päästä, minä en ikinä ole pitänyt koko asiaa niin dramaattisena.
Elämä on kokonaisuus, arvokkaat asiat eivät muodostu yhdestä typerästä jutusta.
Nuorena tapahtui tällaista: Olimme pienessä kuppilassa, tai minut pakotettiin sinne, jollet mene, käy ohraisesti, olisinhan voinut vielä kieltäytyä.
Sitten sieltä menimme kyydillä kaverin asuntoon, muut mukana ollet pojat vakuuttivat raiskaavansa joukolla jollen suostu sukupuoliyhteyteen kaverin kanssa. Hullua oli kaveri vielä kysyi, miten minua voisi miellyttää.
Hän työnsi kerran sen sisään ja veti heti pois, kuulin hänen kärsineen impotenssista ja hän tahtoi varautua
jos lakkaa seisomasta etten pääse loukkaamaan. Olin itkun partaalla, miten olisin voinut loukata, koska en edes tuntenut häntä.
Hän oli inhottava mutta tapaus ei merkinnyt mitään, olisinhan voinut tehdä sen vapaaehtoisestikin.
Miehet tekevät turhaan siitä niin dramaattista, minä kärsin vain aiheettomasta vihasta.
Olen miettinyt mitä olisin voinut tehdä, hän ei halunnutkaan sovintoa.
On ollut miellyttäviäkin eroottisia kokemuksia.
Raiskauksesta, muusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai häirinnästä nimenomaan TULEE likainen olo. Uhrin arvomaailman kanssa ei ole mitään tekemistä sen kanssa, jääkö elinikäinen trauma vai ei.
Kirjoituksesti oli todella outo, täytyy sanoa.
No eihän se ollut mikään raiskaus, koska olisin muutenkin voinut lähteä, kaveri oli vain pettynyt, koska tahtoi sen näyttävän siltä. Tarkoitin asiasta jäi paha olo, koska en halunnut hänen vaivaavan sillä päätään.
Olinhan uhri, mutta se varsinainen väkivalta tapahtui jo lapsena, ehkä siitä tuli kusettamisen halu, mutta tätä nimenomaista tyyppiä en halunnut loukata.
Pahoittelen jos tästä raivostutaan, mutta ettekö ole ajatelleet ikinä antavanne anteeksi koko sydämestänne, että kun viha saavuttaa jonkun lakipisteen, tahtoo muutakin? Eikö ap puhunut ylipääsemisestä.
Jollei maallisessa elämässä sitten henkimaailmassa, kehuisin kaveria olet sinä niin komea ja älykäs, niin hän todella olikin (valmistuimme ammattiin muutama vuosi tapauksen jälkeen) ja sitten hän sanoisi en minä nyt niin paljon vihannutkaan.
Emme enää ole nuoria ja terveitä, mutta otetaan oletuksena maallisettu taivas.
En uskalla palata lukemaan kommentteja.
nyt tuosta ei kyllä auennut mitä tapahtui ja miksi? Saati ketkä.
anteeksiantaminen on jotain muuta kuin että kieltäisi omat tunteensa kaikkine vivahteineen. Ehkä olet halunnut suojata mieltäsi ajattelemalla asiaa raiskarien tunteiden kannalta samoin kuin Tukholma-syndroomassa? Olitko nuorena sillä tavalla miellyttämisenhaluinen, että paikalta poistuminen olisi tuntunut mahdottomalta, jos se todella oli mahdollista? Vai katsoisitko, että selität tilanteen jälkikäteen uudella tavalla, jotta et joutuisi kohtaamaan murskaavantuntuista todellisuutta? On sillä mielestäni näiden kirjoitustesi perusteella ollut vaikutusta psyykeesi, mutta itse tietysti tunnet itsesi parhaiten. Oletko miettinyt, miten ottaa kantaa silloin, jos esim. omalle lapsellesi sattuisi jotain vastaavaa? Siitäkin mielestäni näkee, miten asiaa on käsitellyt ja siitä päässyt yli (niin pitkälle kuin mahdollista). Ehdottaisitko hänellekin yksinomaan sitä konstia, että yritä antaa anteeksi, ymmärtää ja elää eteenpäin, että mitä vähemmän asiaa käsitellään, sen huonompi sinulle ja turha syyllistää näitä heikkoja ihmisiä? Please, älä vain toimi näin (vaikka kokisitkin, että oma tapasi auttaa juuri sinua), jos jollekulle pahasti käy. Ohjaa suoraan ammattiauttajan ja poliisin pakeille.
Hyvä on -kerron kaiken, pelkäsin itse asiassa heitä jotka painostivat kyytiin.
Heille myös halusin antaa nenille, kun he jälkeenpäin pyysivät erääseen työjuttuun mukaan, selitin teen mitä itse tahdon.
Koko totuus meni näin, kaveria pidettiin syntipukkina, tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Tämä vain lisäsi hänen vihaansa, minäkö yläpuolella jonkun säälin voimasta!
Ajattelin näin kun lapsena jouduin näkemään kaikkea, ettei naisen elämän tärkein asia voi olla viattomuus, vaan se minkä itse kokee tärkeäksi, ja syyllisyys kuuluu korkeintaan sille, joka on ensimmäinen, siis vienyt todisteen neitsyydestä, ja minun tapauksessani se oli nainen, joten kukaan mies ei olisi voinutkaan loukata siinä mielessä.
Tietenkin kokemukset järkyttivät mieltä.
Ajatus omasta tyttärestä väkivallan uhrina olisi sietämätön, ei ole tytärtä onneksi, antaisin hänen itse löytää omat polkunsa, ja odottaisin hiljaa.
Uskon kuitenkin tähän sovinnon mahdollisuuteen, olen nähnyt yhden tapauksen, ei kaikista naisista tule hirveitä feministejä.
kyseessä on vapaaehtoinen alitajunnan vietti. "Ymmärrän" jos joku joutuu kerran elämässään rikoksen uhriksi, mutta jatkuva uhriksi joutuminen pistää miettimään uhrin omaa käyttäytymistä ja halu olla vapaaehtoinen joka rikoslajissa..
Olen siis 18-vuotias mutta aika pienikokoinen ja samaa olen itsekin miettinyt. Minut raiskattiin ensin niin traumaattisesti 16-vuotiaana että aloin juomaan jotta saisin ajatukseni pois, ja paljon enemmän kuin voitte kuvitellakkaan. Harvalla riittäisi rahat, eihän minullakaan riittänyt, nimittäin oikeastikin varastin juomia eräästä kaupasta ISOJA eriä kerralla esim pari kolme kertaa päivässä, sillä se oli yllättävän helppoa. Mutta en siitä ala kertomaan enempää, enkä toivo saavani siitä kommenttejakaan. Mutta juomisen takia minua käytettiin hyväksi, mutta en tajunnut sitä kun vasta kun pää oli selvinnyt kuukausien jälkeen. ja raiskattiin mutta en halunnut hyväksyä asiaa edes silloin, koska luulin että he olivat kavereitani jne...
Nykyään olen raitis.
Mutta oikeastaan tulin tänne kertomaan jotain muuta, eräät sattumukset johtivat siihen, että yksi ilta jo joku aika sitten puhuimme mieheni kanssa ja sain viimein purettua oloni, kerroin asiat joita olen kauan salannut ja murehtinut itsekseni ja olin niin helpottunut ja onnellinen, että vihdoinkin hän kuunteli syyttämättä minua. Päätimme yhdessä että jatkamme elämää ja unohdamme vanhan, sillä en tahdo että hän joutuu takiani ongelmiin, vaikka hänessä kiehahtikin viha tekijöitä kohtaan.
Oloni helpottui niin huomattavasti, että meidän juttu alkoi menemään parempaan suuntaan. Ajattelin että hän ei syytä minua enää. Olin niin helpottunut. Tuntui että pääsin yli ja aloin vihdoin pistää elämääni eteenpäin.
Sitten yksi ilta jotai tapahtui, hänen päässään naksahti automatkalla. Tuli riita joka ei loppunut ajoissa. Hän alkoi kohtelemaan aivan mielettömän huonosti, haukkui vaikka en ollut tehnyt oikein mitään, mikään ei kelvannut. Ei auttanut itku, hän heitteli minua ja huusi. Pari kolme kertaa jossain näkyi joku vanha äijä, mieheni sanoi minä jätän sut tähän tuon pantavaksi. Itkin ja ajattelin että tapan itseni. Käskin hänen heittää minut mun äidin luokse. Se oli ero. Menin äidin luokse itkien ja halasin. Etsin lääkkeita, sillä muistaakseni niitä piti olla siellä. Mua ei oltu loukattu noin pahasti. Lääkkeitä ei ollut ja mies haki mut myöhemmin pois kun oli rauhoittunut.
Mutta petyin pahasti elämään, tajusin että ei elämällä olekaan sellaista annettavaa MINULLE. Pakko tyytyä tällaiseen. Kadun että olen koskaan kertonut hänelle mitä on tapahtunut ja en voi sille mitään, että asiat vaivaavat ja varmaan aina syyllistävät minua ja saavat tuntemaan huonommaksi kuin muut. Sellaista se elämä on. :'(
Minusta on tuntunut pahalta siitä asti, kun luin keskustelusi aloituksen, kun kirjoitit, että sinulla on syyllisyys vanhoista raiskauksista. Sinulla on syyllisyys siis raiskatuksi tulemisesta. Voi, kumpa me ymmärtäisimme, että meidän ei kannata kantaa syyllisyyttä rikoksista, joiden uhriksi olemme joutuneet. Kyllähän me tämän kaiken järjellä ymmärrämme, mutta se tunne, se on vaan niin piinaava... Se tuntui myös pahalta, kun kutsuit itseäsi muistaakseni huoraksi. Silloin, kun minun ahdistus oli isoimmillaan, niin mäkin tunsin noin. Kyllähän me sen järjellä ymmärrämme, että uhriksi joutuminen ei tee meitä huoraa. Huorahan on ihan toisenlainen, eikö vaan?
Kertomuksesi kosketti minua luultavasti siksi, että siitä kuvasti samanlainen ahdistus, mitä minä olen joskus kokenut. Pystytkö kertomaan enempää ensimmäisestä raiskauksestasi? Saiko tekijä rangaistuksen? Teitkö rikosilmoituksen? Jos sinä syyllistät itseäsi jälkimmäisistä raiskauksista, niin muistahan, että myös laki määrittää tuommoiset teot rangaistaviksi. En tiedä, miten teot on tapahtunut, mutta voisin kuvitella, että jotakin sellaista on saattanut tapahtua kuin minunkin kohdalla. Minua hyväksikäytettiin nukkuessani humalassa. Tämän tekee rikolliseksi se, että meidän avutonta tilaamme käytettiin hyväksi. Oletko näistä tehnyt rikosilmoituksen?
Minut on nostanut ylös tästä ahdistuksesta Sertralin niminen lääke. Toivottavasti sinä olet yhtä rohkea kuin minä, että uskaltaudut menemään ammattiavun piiriin, jos ahdistus ei omin voimin taltu. Minkälaiset välit sinulla on perheeseesi? Pystyvätkö he olemaan tukenasi? Poikaystäväsi ei tunnu kovinkaan tasapainoiselta tyypiltä. Voisikohan olla enemmän mahdollista päästä vanhoista jutuista johtuvasta ahdistuksesta eroon ilman häntä?
Voimia toivotellen, äiti kolmelle
Raiskaustraumat eivät häviä mihinkään itsestään käsittelemättä. Sun pitäisi saada purkaa kaikki noi mieltäsi vaivaavat asiat turvallisessa ilmapiirissä. Sitä en tiedä mistä apua löytyy. Kaikki; syyllisyys, häpeä, arvottomuuden tunne kuuluisi tekijälle eikä uhrille. ´Nämä on tosi ikäviä asioita. Paljon voimia sulle!
Olet vielä nuori, ja parhaat asiat ovat vielä edessäpäin.
Kirjoitukseni oli hiukan provokoiva, oikeasti uskon meidän joskus sopivan. Asian teki inhottavaksi se, kun mies vihasi jälkeenkin päin, ihmettelin kesken tavallisten kotiaskareiden tekoa, miksi tunsin puistatusta. Ymmärsin viikkojen päästä, hän oli ollut lähistöllä, kaverit käskivät hänen lähteä, sitten olin helpottunut.
Jos epämukavat seksikokemukset tekisivät ihmisistä huonoja, kukaan ei pystyisi töihin, vaan useimmat kieriskelisivät surkeudessaan neljän seinän sisällä.
Ajatelkaa tätäkin, mies voi olla tunteellisempi. Tietenkin se on hänen ongelmansa, tuntui siltä, ettei hän hyväksynyt kun en jäänyt märehtimään asiaa, vaan etsin ratkaisua tästä syystä, kun hän ei lopettanut.
En ole tehnyt yhdestäkään raiskauksesta rikosilmoitusta, suuri osa minusta tahtoisi, sillä en kestä sitä että he pääsevät kuin koira veräjästä vaikka he ovat loukanneet syvästi minua ja kuvittelevat kai että voivat tehdä minulle mitä vain. mutta tiedän että en ikinä pystyisi tehdä rikosilmoitusta, koska olisi useampi ilmoitus tehtävänä ja kukaan poliisi tai kukaan ei minua uskoisi kuitenkaan. sen suhteen olen luovuttanut ja tavallaan hyväksyn sen että en pysty tekemään siitä poliisiasiaa. vaikka mieheni esim vaatii välillä minua menemään poliisin juttusille. en usko että järkevä ihminen voisi uskoa että noin vaan voi tulla raiskatuksi useamman kerran, kun ei tiedä koko elämäntarinaani. esim että olin alkoholin vaikutuksen alaisena kuukausia ensimmäisen raiskauksen jälkeen yms. mikä johti siihen että oli helppo raiskata uudestaan. tahtoisin saada tekijät vastuuseen, edes sen verran että he katuisivat että ovat tehneet minulle niin. koska paska olo tulee siitä, että on ajatus että tämä olisi minulle heidän mielestään oikein. ja siitä tulee arvoton olo ja että en olisi yhtähyvä kun muut jne. mietin ajatteleeko kukaan heistä edes tehneensä väärin. tuskin.
katkaisin vähän aikaa sitten välit äitiini, sillä hän on aloittanut puliakkaelämän. taisi mennä kännissä naimisiin puliukon kanssa, mikä oli viimeinen tippa minulle. tiedän että hänen elämäänsä ei voi tulla muutosta jos sen puliukon kanssa naimisissa on, vaikka pari päivää ennen maistraattihäitä piti mieheni kanssa pelastaa äiti sen hullun kynsistä, kun yritti viedä rahat häneltä. en ole puhunut raiskauksista hänelle. hän kuitenkin saattaa tietää jotain sillä kerran raiskauksen jälkeen itkin kaatokännissä jollekin nuorten ohjaajalle tai työntekijälllle raiskauksesta numero yksi, siitä tehtiin lastensuojeluilmoitus mutta palaverissa kiistin kaiken. väitin etten ollut kenellekään mitään tuollaista sanonut. äitini kysyi jälkikäteen onko minulle jotain tehty, kiistin. pidän sisaruksiini yhteyttä vaihtelevasti. mutta he eivät tiedä... tällähetkellä en ole pitänyt yhteyttä kavereihini juuri ollenkaan, minulla on vaan avomieheni. joka on tällähetkellä juomassa. en ole jaksanut pitää yhteyttä kamuihin koska kärsin anemiasta, mitä yritän hoitaa rautatapletein, eiköhän pian olo helpotu...
Mieheni ja minun juttu on mennyt ihan hyvään suuntaan.. en tavallaan jaksa enää välittää hänen mielipiteistään yms. raiskauksiin liittyen. jutellakaan ei huvita niistä. välillä suren itsekseni ollessani niitä että miksi olen ollut sellainen helppo ja tajuan että olen ollut oikeasti tyhmä, koska join niin paljon että järki ei pelannut enkä tajunnut kunnolla asioita mitä ympärilläni tapahtui. ja jos hän huomaa että olen itkenyt, kyselee syytä itkuun ja kun en kerro hän kyllä arvaa ja lohduttaa, mutta enempää ei tarvitse puhua. olen yrittänyt alkaa käsittelemään asiaa järkeilemällä, että vaikka syytä olisikin minussa, niin olin kuitenkiin nuorempi ja tyhmempi kuin nyt. asioiden ei tarvitse enää vaikuttaa minuun, olen ihan eri ihminenkin.
eri ihmisen minusta tekee se, että en juo enää. olen onnellisesti parisuhteessa enkä käy missään, missä minut olisi helppo raiskata tms. olen myös oppinut että useimmilla miehillä on takaa-ajatus aina jos jonnekkin pyytää tai jotakin tarjoaa tms. pukeudun nykyään enemmän itseään kunnioittavammin. ennen siis pukeuduin mustiin ja peittäviin asuihin, paitsi ehkä se että tissivako näkyi, teki minusta "huoran" myös meikkasin paljon. nykyään käytän vaatteita joita normaalit ihmiset käyttävät, esim kesällä toppeja ja lyhyitä shortseja ettei ole kuuma, en meikkaa vahvasti vaan pikkasen vaan. ja olen saanut itsetuntoani paremmaksi, mies on kehunut hyvännäköiseski vaikka ei siltä ole tuntunut. sitten olen mennyt peilin eteen ja miettinyt ehkä sitten olenkin ihan hyvännäköinen. :) Mieheni avulla saan elämäni pikkuhiljaa järjestykseen, sillä hän on askel normaaliin elämään. ennen häpeilin paljon itseäni enkä tahtonut tavata hänen mielestäni täydellisiä vanhempiaan sillä ajattelin heidän kuitenkin tuomitsevan minut. miehelleni oli kuitenkin tärkeää että olisin hänen vanhempiinsa tekemisissä, siispä olen pikkuhiljaa oppinut tuntemaan ja he ovat myöskin olleet iloisia tutustuessaan minuun, vaikka välillä minulle on vaikeaa, sillä pelkään sitä hyväksytäänkö minut varmasti. Mutta ainakin yritän selvitä ja pistää elämääni järjestykseen ja normalisoitumaan .:D
Olipa kiva kuulla sinusta, varsinkin, kun kerroit, että nykyjään sinulla menee paremmin kuin aikaisemmin ja että avomiehesi on alkanut suhtautumaan paremmin.
En tiedä oletko lukenut, kun minä olen kirjoittanut tälle palstalle, mitä minulle kauan aikaa sitten tapahtui: Poikaystäväni kanssa lähdettiin vieraaseen kaupunkiin ja hän oli niin paska, että lähti muiden nuorten kanssa bailaamaan ja jätti minut hyväksikäyttäjän kanssa mökkiin. Nukkuessani hän käytti minua hyväksi. Olin välillä ihan älyttömän ahdistunut asiasta, mutta nyt olen vääntänyt asian päässäni niin, mikä on kyllä tottakin. Seurusteluni paskan jätkän kanssa loppui siihen viikonloppuun, minulla ei ollut silloin kunnon ehkäisyä käytössä. Olen saanut itseni ajattelemaan niin, että jos tapausta ei olisi sattunut, niin olisin jatkanut seurustelua paskan tyypin kanssa ja ehkä pamahtanut paksuksi ja sitten olisin tehnyt raskaudenkeskeytyksen, josta tuntisin syyllisyyttä koko ikäni.
Nuorena minulle kävi myös niin, että minut pakotettiin ottamaan suihin. Siitä en ole keksinyt mitään hyvää seurausta, paitsi sen, että osaa tytärtäni suojella paremmin, kun hän on teini-iässä, kun tiedän mitä kaikkea paskaa maailmassa on. Jos minulla ei olisi ikinä sattunut mitään vastaavaa, niin luultavasti olisin vieläkin yhtä sinisilmäinen kun nuorempanakin.