Niin kauan kun muistan olen ajatellut kuolemaa, ainoat onnelliset muistot joita elämästäni löytyy ovat kaukaa lapsuudesta, niin kaukaa etten edes tahdo niitä enää muistaa. Huonot muistot ovat saaneet vallan, koen ettei minulle ole ikinä tapahtunut mitään hyvää, olen niin yksin. Kuolema on aina ollut osittain mielessä, kuitenkaan ikinä en ole edes ajatellut itsemurhaa. On muutama veli, ja vanhemmat, en yahdo heidän surevan vuokseni. Viimeaikoina olen kuitenkin huomannut olevani heikko, tunnun eteneväni päivä päivältä kohti vääjäämätöntä. Ei jaksa enää. Kai se on ollut mun kohtaloni alusta asti, en ole vaan sitä tahtonut hyväksyä. En ole ikinä ollut katkera mistään, olen mielestäni ollut kohtalaisen hyvä ihminen. En ymmärrä miksi onni jakautuu niin huonosti tässä maailmassa. Toiset saavat kaiken tekemättä mitään, toiset eivät koskaan koe edes pientä onnen tunnetta. Ehkä tän kaiken on aika päättyä.
itsemurha
mika1984,,
20712
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Yritä nähdä asioissa hyvääkin. Nykyisessä tilassasi hyvää on se, että enää on suunta vain ylöspäin.
Vanhemmillesi, velijillesi et halua - etkä saa - mitään erityisen ikävää järjestää.
Pystyt noin hyvin kirjallisesti analysoimaan tilaasi - pystyt siis myös silmästä silmään.
Eli haet apua.
Mielialaan on lääkkeitä, mutta ilman niitäkin voi suuntaa muuttaa. Ytitä muuttaa ajattelutapaasi.
Olet mielestäsi ollut kohtalaisen hyvä ihminen. Ole ylpeä tuosta (itsestäsi), moni ei voisi noinkaan sanoa.
Älä usko kohtaloon; itse sinä elämäsi, onnesi rakennat. Tee pieniä muutoksia elämääsi, päätä että ainakin puoli vuotta harrastat säännöllistä liikuntaa. Muuta hieman ateriatottumuksiasi. Syö kalaöljykapseleita (siis kalaa), tummaa kaakaota/suklaata, kasviksia.
Sopiva liikunta ja ravinto ovat varmasti jollain tapaa vaikuttamassa mielialaan.
Lueskelet jotain kannustavaa tai ihan vaan mieluisaa.
Pyri pois tuosta tummasta kehästä, jossa nyt olet.
Sen kehän ulkopuolella on aivan varmasti elämää - ja vieläpä sinulle mieluisaa.
Se on tahdon asia nyt.
Ihan hyviä neuvojahan nuo on. Omalla tavallaan tahdonkin elää. Muttei tämän hetkinen tilani ole elämää, tuntuu kuin olisin edellisessä elämässä tehnyt jotain pahaa ja olisin nyt helvetissä. Kyllä mä tuntemuksistani pystyn kirjoittamaan helposti, puhumaan en ikinä. On sattunut vuosien saatossa niin paljon, en luota oikeen ihmisiin. Olen kyllä viimeaikoina kuntoillut, kyllähän siitä ihan pirteä olo tulee, mutta nopeasti vajoan taas alas. Alkaa tuntua siltä ettei siinäkään ole mitään järkeä, vajoan vain sohvalle koko päiväksi enkä liiku siitä mihinkään. Kai sen avulla jaksan taas seuraavaksi päiväksi rakentaa sen kuoren ympärilleni työpöivän ajaksi.en tiedä. Huonoja selityksiä, ja itsestähän se kaikki on kiinni. Tai ei ihan kaikki, mutta sanotaanko nyt että 70% tiettyjä asioita ei vaan voi luonteessaan muuttaa. Parisuhdetta on mahdoton löytää jos ei kykene puhumaan itsestään. Ja sitä, on hankala enää muuttaa.
"Yritä nähdä asioissa hyvääkin. Nykyisessä tilassasi hyvää on se, että enää on suunta vain ylöspäin. "
Tämä oli aikamoista liirumlaarumia. Kuulostaa siltä että jos on neliraajahalvaantunut niin ainakaan ei ole kuollut!
"Vanhemmillesi, velijillesi et halua - etkä saa - mitään erityisen ikävää järjestää. "
Ei ehkä halua, mutta SAA kyllä. Kukaan ei estä itsemurhaa. Täysin vapaasti saa ottaa hengen itseltään. Mitään pakottavaa tarvetta kenenkään toisen puolesta ei ole elää. Se on hyvä nähdä vaihtoehtona, mutta samalla tajuta mitä se vaihtoehto tarkoittaa.
"Pystyt noin hyvin kirjallisesti analysoimaan tilaasi - pystyt siis myös silmästä silmään.
Eli haet apua. "
Se että pystyy analysoimaan tilaansa ei välttämättä tee tilannetta yhtään helpompaa. On yleinen virhe kuvitella ettei masentunut tai itsemurhaa suunnitteleva tajua tilaansa. Se mitä henkilö yleensä ei tajua on se että hän on yleensä viemässä tilannetta tiedostamattomasti kohti sitä pahinta, mutta muuten aika usein ihminen on tietoinen että mikä se tilanne on -senhän takia se pahalta tuntuukin.
"Mielialaan on lääkkeitä, mutta ilman niitäkin voi suuntaa muuttaa. "
Mielialalääkkeet eivät tehoa itse niihin elämän ongelmiin. Pelkissä mömmöissä eläminen ei ole elämää samalla kun elättää muita ihmisiä maksamalla veroja ja töitä paiskimalla. Yhteiskunnan yksi pahimmista kauheuksista on juuri tässä. Ihmiset pidetään lääkkeissä tai hyödyttömissä "höpöhöpö" terapiassa ilman konkreettisia ratkaisuja roikkumassa samalla kun he kuolevat sisäisesti.
"Ytitä muuttaa ajattelutapaasi.
Olet mielestäsi ollut kohtalaisen hyvä ihminen. Ole ylpeä tuosta (itsestäsi), moni ei voisi noinkaan sanoa. "
Tämä nyt ei auta paskaakaan. Tulee vain pahempi olo ns. hyvälle ihmiselle kun tajuaa että jos pystyisi olemaan roisto tai vittumainen niin esimerkiksi elämä sujuisi paremmin tai vaikkapa naiset arvostaisivat että saisi rakkautta.
Päinvastoin kannattaa alkaa luopumaan tuosta "hyvä ihminen" mentaliteetista ja tehdä kuten muutkin -> sitä mitä haluaa välittämättä onko hyvä vai ei. Täällä ei mitaleja tai muita jaeta.
"Älä usko kohtaloon; itse sinä elämäsi, onnesi rakennat. Tee pieniä muutoksia elämääsi, päätä että ainakin puoli vuotta harrastat säännöllistä liikuntaa. Muuta hieman ateriatottumuksiasi. Syö kalaöljykapseleita (siis kalaa), tummaa kaakaota/suklaata, kasviksia.
Sopiva liikunta ja ravinto ovat varmasti jollain tapaa vaikuttamassa mielialaan.
Lueskelet jotain kannustavaa tai ihan vaan mieluisaa. "
Tässä oli hyviä ohjeita. Kannattaa tosiaan lueskella ja katsella kaikenlaista sekä yrittää vain löytää mitä tahansa asioita jotka kiinnostavat. Siten saa elämästä kiinni vähitellen. Sen jälkeen voi alkaa ratkaisemaan niitä isompia asioita.
"Pyri pois tuosta tummasta kehästä, jossa nyt olet.
Sen kehän ulkopuolella on aivan varmasti elämää - ja vieläpä sinulle mieluisaa.
Se on tahdon asia nyt. "
Tämä on suhteellista.
Veikkaan että aloittaja etsii rakkautta, mutta on toinen asia tuleeko sitä löytämään.
Tahtoa ehkä vaatii kehän ulkopuolelle pääsy, mutta lupailut siellä että siellä on erityisesti mieluisaa elämää ei ole kyllä ihmisestä itsestään pelkästä kiinni. Voi tulla aika nopeasti uusi romahdus kun huomaakin ettei se oma tahto riitäkkään.
Noi ehdotetut temput, lääkitys mukaanlukien, ovat sellaista oireitten hoitoa. Niillä ei oireitten syyt lähde, mutta mikäli ne sattuvat sinulle sopimaan, saattavat ne vähän parantaa oloa. Ne oireet sinänsä sen sijaan ovat ihan terve reaktio johonkin pielessä olevaan asiaan, esim elämäntilanteeseen, maailmankatsomukseen tai itsetuntoon. Oireitten hoidon pointtina on antaa sinulle voimavaroja keskittyä tärkeämpiin asioihin. Moni hehkuttaa sitä että liikunnalla (tai lääkkeillä) se masennus lähtee, mutta se on pelkästään hyvin pinnallinen näkemys monimutkaisesta asiasta.
Ei sillä että itseänikään asiassa mihinkään kaikkein valaistuneimpaan kastiin laskisin, mutta kuitenkin katson ymmärtäväni kohtalaisen hyvin jotain todella vahvaa ja vaikeaa, minkä kanssa olen henkilökohtaisesti omalla kohdallani taistellut vuosia ja jonka olen ainakin selättänyt, jossen nyt vielä tappanut kuitenkaan. Tietämättömien ylimielinen suhtautuminen suututtaa aina. Siksi vastaan sinulle, enkä esim. ensimmäiselle vastaajalle, joka listaa varmasti ihan toimivia keinoja, ainakin hänelle itselleen tai jollekulle hänen tutulleen. jonka asenne särähtää vähän ikävästi korvaani tietyissä paikoissa. Kenties hiukan sinunkin korvaasi?
Tämä ei lohduta, mutta et ole ainoa tuntemustesi kanssa.
Masentuneena tavallinen arkiharmaa elämäkin alkaa tuntua loputtoman ahdistavalta ja suunnattomalta taakalta. Ei vaan jaksaisi. Mutta se että on ihmisiä joiden tiedät surevan kuolemaasi on merkki siitä että kuolema ei ole vastaus sinun kohdallasi yhtään mihinkään. Koska mikä tahansa on parempi kuin kuolema, niin siihen "mikä tahaansa" voisi hyvin mahtua esim. yhteydenotto yhteiskunnan avustaviin tahoihin. Mene vaikka terveyskeskukseen juttelemaan, niin saat lähetteen mielenterveystoimistoon. Jos sattuu kemiat sopimaan yhteen niiden ihmisten kanssa joita kohtaat, saatat päästä hyväänkin alkuun kun purat niitä tuntemuksiasi vihdoinkin oikeille eläville ihmisille. Sitä kautta saattaa myös syksyllä löytyä jotain toimintaa, esim. keskusteluryhmä jossa pääset tutustumaan vertaisiin ja huomaat että et ole tuntemustesi kanssa yksin.
Ja jos mikään muu ei auta, niin kannattaa aina ajatella että MINÄ ELÄN SAATANA VAIKKA PIRUUTTANI! Nimittäin kun ihminen on kuollut, lähimmät toki itkevät, mutta muulle maailmalle se on yhdentekevä asia. Itsarilla ei pysty kostamaan sitä että maailma kohteli kaltoin. Maailma ei välitä. Vain sinä voit välittää itse itsestäsi, ja jos se ei luonnistu, hae apua asiaan. Suuria ei kannata odottaa sieltä mielenterveystoimistostakaan, mutta ainakin ajattelet terveen itsekkäästi itseäsi kun haet apua etkä anna periksi.
Koskaan kun ei tiedä mitä nurkan takana odottaa. Muutaman vuoden päästä voi vaikkapa löytyä joku tärkeä ihminen elämääsi.
En mä maailmaa syytä, en mä syytä ketään. Itse olen elämäni rakentanut joten kai jos jotai pitää syyttää niin se ihminen löytyy peilistä. Mulla on työpaikka, ei kukaan näe mitä on kuoren alla. Kuvittelevat mun olevan iloinen ja mukava. En tahdo mennä lääkärille puhumaan, en voisi enää mennä töihin, en kehtaisi. Se nyt lähinnä on huolestuttanut, rakastan vanhempiani ja veljiäni, enkä koskaan ole ajatellut tekeväni itselleni mitään. Juuri tuon surun takia, tuntisin pettäneeni heidät. Huolen aihe onkin se että viime aikoina olen alkanut miettiä että mitä sitten jos surevat, kirjoitan kaikille pitkät kirjeet ja kerron asioista. Kuolema on ollut aika paljon mielessä, mutta ikinä en ole vielä noin ajatellut. Siksi tuntuu että etenen päivä kerrallaan kohti vääjämätöntä, nään tuon päivän vielä koittavan. Ajatukset tummenevat koko ajan. Vittu kun en tiedä mitä tekisi. Mikään ei kiinnosta. Olen luonteeltani muutenkin sellainen etten puhu juurikaan tunteistani yhtään kenellekään, ehkä pitäisi, ehkä se auttaisi.
Eihän ne siellä työpaikalla saa tietää miksi lääkärissä kävit? Jos siis ei määrätä sairauslomaa ja silloinkaan sitä diagnoosia ei saa jokaiikalle huudella. Ihmiset sitäpaitsi ovat nykyään yllättävän paljon masennuksen ja burn outin takia lomilla, joten ei siinä enää mitään ihmeellistä ole.
Itse olen sen verran moneen kertaan tässä vuosien varrella ravannut kaikki mahdolliset lääkärit niin ylä- kuin muidenkin päiden takia ettei se enää tunnu missään että "mitäs jos joku saa tietää". Jos joku pitää omituisena että kaikki eivät jaksa ilman lääkärin apua, niin se on sen ihmettelijän oma ongelma ettei pysty tuntemaan miltä muista tuntuu. Niistä joilla on raskaampi elämä.
Niin ylpeä varsinkaan ei saa olla että ennemmin tappaa itsensä kuin menee lääkäriin. Ihmisiä nekin vain ovat. Lääkäritkin käyvät lääkärissä.
Mutta omien masennusteni perusteella tiedän miten vittumaiselta voi alkaa tuntua, siinä ei paljon mitkään neuvot auta. Itse en vain ole viitsinyt antaa periksi, koska mietin aina että joskus tulevaisuudessa voi kumminkin olla toisin. Ei tiedä mitä voisi jäädä näkemättä jos menee ja teloo itsensä.
Ainakin kirjoitustesti perusteella vaikutat oikein järkevältä ja hyvältä ihmiseltä. Valitettava faktahan tässä elämässä on se, että onnella on suuri vaikutus meidän jokaisen elämään. Tämä maailma on niin julma ja epäoikeudenmukainen paikka, että halveksun sitä päivä päivältä enemmän.
Ihan normi tyyppi mä olen. En tahdo pahaa kenellekään ja pyrin tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Se onni vaan puuttuu. Tämän ikäisenä jos onnellisimmat muistot löytyy n. 12-15v takaa niin silloin on mielestäni jokin pielessä. Eikä elämän suuntaa ole niin kovin helppo enää muuttaa. Joskus nuoruudessa eräs tyttö kysyi minulta olenko onnellinen, sanoin että olen, en kyllä ollut mutta sanoin silti. Hän sanoi omaavansa sellaisen tavan että kysyy kerran päivässä itseltään onko hän onnellinen. Siitä asti olen jotenkin kysynyt itseltäni joka päivä tuon saman kysymyksen mielessäni. Tyytyväinen olen joskus ollut, onnellinen en koskaan. En edes osaa kuvitella miten ihana olisi elää edes yksi viikko onnellisena. Ihan oikeasti, siitä kokemuksesta antaisin ihan mitä tahansa. Tuntuu välillä surulliselta kun joka puolella minne katsot on onnellisia ihmisiä. Kumpa sitä onnea riittäis mulle edes ihan pienen pieni muru.
Sivuille vilkuilu ja kanssaihmisten näkeminen ei kerro niistä mielialoista, joita muilla on.
Yleensä ulospäin näytetään sellaista ok-mielialaa. Toki hyvä niin.
Omassa päässä asiat tahtoo vain hahmottua niin, että perkele ku mulla on paska olo ja muilla niin hyvä.
Pystyt kirjoittamaan, muttet puhumaan.
Oletko jollain tapaa perfektionisti, joka ei `heikkouksiaan` näytä.
Juttelemiseenkin varmasti auttaisi, jos tietäisi kuinka moni muukin erinäisiä terapioita tarvitsee.
Siis julkisuuden henkilöitäkin, tv-kasvoja, hakemassa apua esiintymispelkoihin ym.
Kunpa yhteiskunta olisi niin vauras, että jokainen yksilö `velvoitettaisiin` käymään kerran vuodessa
jonkin kallonkutistajan pakeilla. Siis niin tuollainen käynti ja tapa muodostuisi luontevaksi.
Nythän edelleen pelätään hullun leimaa, mikäli jostain apua haetaan.
"Mitä muut minusta ajattelee" , niin yleinen mutta täysin turha pelko jumiuttaa kovin monia meistä.
älä tee sitä. olet nuori ja voit vaikuttaa eläämääsi tavalla tai toisella. minä olen muslimi ja emme ikinä ajatttele itsemurhia siksi että elämä ei riitä. olen löytänyt islamista rauhaa. uskon jumalaan ja haluan hyvän elämän itselleni. toivon että Jumala ohjaa sinut oikeaan polkuun ja että löydät rauha sydämestäsi.
Kyllä elämän kantaa
Hyvä nuori ihminen, älä vaivu synkkyyteen.. Tiedän että elämä joskus koettelee erittäin epäoikeuden mukaisesti toisia. Sinuakin nuorta ihmistä.
Minä olen eronnut nainen ja aikuisten lasten äiti.
Minulle raha ei ole tärkeä, vanhempani olivat köyhiä ja muistan kuinka kärsin siitä lapsuudessa.
Mutta osaan myös nykyään arvostaa sitä, aivan eri tavalla.
Erosimme ja olen ollut nykyään tiukilla rahan käytön suhteen, kun kaikki pakolliset menot on maksettava.
Nyt on paljon helpompaa omaksua, pärjääminen niukilla tuloilla. Kuin se että olisi rikas ja pudota tähän todellisuuteen siltä tasolta. Voisinkin sanoa että on haaste pärjätä ja ottaa vastuu elämästä.
Minuakin kohtasi suuri menetys ja huono avioliitto oli syy siihen, että masennuin.
Nyt tunnen jälleen eläväni ja onnenmurut ovat aivan uskomattomia pieniä asioita. Minäkin olen silti välillä yksinäinen ja alakuloinen, mutta halu elää ja pärjätä on suuri haaste.
Neuvon sinua hakemaan apua lääkäriltä ja juttelemaan asiasta. Sain itsekin mielialalääkettä alkuun, kun tuntui että kaikki kaatuu päälle ja niin pahalta. Mutta enää en tarvitse ja toivon sinulle hyvää kesää ja tämä paikka on hyvä purkaa tuntoja.
Tunnut olevan fiksu ihminen kun kirjoitat noin syvällisesti, joten on helpompi ymmärtää.
Voimia ja jaksamista...
Ihminen ei ole hullu jos hakee apua, sinun ei tarvitse pelätä sitä.
Jos luet lehtiä, huomaat kuinka tämän päivän kiireessä elävät yritysjohtajat ja julkisuuden henkilöt ovat aivan samalla tavalla väsyneitä ja uupumus valtaa heidänkin elämänsä.
Olemme vain ihmisiä ja jokainen jaksaa omalla tavallaan...Toiset enemmän ja toiset taas vähemmän.
Eli älkää nuoret antako periksi..te olette hyviä ihmisiä..
Niin, sehän kai loppupeleissä onkin mun suurin taakkani tuo syvällisyys. Juon viinaa,osaan puhua ja kuunnella, olen tunteellinen, periaatteessa olen ihan normaali mies ikäisekseni. Omalla tavallaan on vaan tunne että naiset eivät jotenkin pidä herkistä, ujoista miehistä. Ehkä se tästä olosta tekeekin niin tuskaisen. Apua en tahdo jotenkin hakea. Annan elämän kuljettaa. Viekööön se minut sitten minne tahtoo. Se mitä tapahtuu, on ehkä tarkoitettu tapahtuvaksi. Ei se itsemurha niin nyt mielessä ole nytkään. Tunnen vain että se hetki vielä tulee, enkä oikein tiedä miten sen voisin välttää..
Luovu itsetuhosta niin näet valon.
Olen kokenut kuukauden sisällä kaksi itsemurhaa. Veljeni riisti hengen itseltään ja muutama päivä sen jälkeen myös hänen vaimonsa teki samat jutut- Et arvaa kuinka paljon tulee läheisillesi tuskaa ja vastaamattomia kysymyksiä. Uskon, että läheisesi haluavat auttaa puhu rohkeasti heille. Itse olisin toivonut, että veljeni olisi näin tehnyt.
jäivät tietysti takaajien maksettavaksi.
No siinähän se onkin, ei kai kukaan tahdo tälläisitä murheista puhua. Varmasti kaikki läheiset kuuntelisivat ja tukisivat, mutta mitä sitten, sehän se vaan lisäisi ahdistusta kun sen jälkeen koko ajan kyseltäisiin mielialaasi. Vaikka löytäisit onnen,silti, aina kyseltäisi vieläkö ajattelen kuten ennen. Ja vanhempanikin kun asiasta tietäisivät niin surisivat vain jo nyt koko ajan. Sitähän en halua. Kumpa joskus löytyisi ihminen jolle voisi puhua asioista luottamuksella, ja niin että toinen oikeasti haluaisi kuunnella ja ymmärtää eikä tekisi sitä vain velvollisuuden tunteesta. Aika paljon olen tässä asioita miettinyt, katselin tuossa vanhoja valokuviakin, ehkä n. 4-5v sitten otettuja, en edes muistanut niiden olemassaoloa. Näytin niissä niin iloiselta, onnelliselta. En edes muista tuota aikaa. Mutta eikös se ihmismieli ole vähän sellainen että huonot, ikävät asiat jäävät parhaiten mieleen. Ne syrjäyttävät lopulta kaikki positiiviset asiat jos niitä tapahtuu yhdelle ihmiselle liikaa. Kyllä mä haluan saada elämäni kuntoon, älkää ymmärtäkö väärin, en mä itsemurhaa halua tehdä. Tosiaan tunnen vain kulkevani sitä kohti. Enkä oikein tiedä miten kääntää elämäni suunta. Viina on lähiaikoina ottanut turhan isoa osaa elämässäni. Joku fiksuhan aikanaan sanoi ettei asiat koskaan ole niin huonosti etteikö niitä voisi viinalla pahentaa. Niin totta. Se vaan tuo edes pienen helpotuksen tunteen arjen synkkyyteen. Seuraavana päivänä onkin kyllä henkisesti todella raskas olo, jotenkin sen hinnan on vaan oppinut maksamaan tuosta hetken "ilosta".. työ onneksi estää minua juomasta koko ajan.
Tiedätkö, minä todella, todella pidän sinunkaltaisistasi. Ihailen ja arvostan suuresti epäitsekkyyttä ja vastuullisuutta jota viestiesi perusteella edustat. Olisi järkyttävää tuhlausta, jos sillä tavalla herkät, solidaariset ja empaattiset ihmiset eliminoisivat avuliaasti itsensä pois maailmasta, ja jättäisivät sen häikäilemättömien omaneduntavoittelijapaskiaisten temmellyskentäksi. Minusta ketään heistä ei ole varaa menettää. Jokainen sellainen menetys on pieni tuhoavien voimien voitto. Hirveintä on jos se on luovutusvoitto. Mistä muusta ihmiskunnan toivo säilyä aina vaan voimakkaampia teknologioita käsissään koostuisi ellei sellaisesta maailmanlaajuisesta kulttuurin piirteestä, joka sisältää ymmärryksen olla käyttämättä niitä pahaan? Ja mistä tuo kulttuuri koostuisi ellei yksilöistä, jotka uskovat sen periaatteisiin? Toivon että sinä onnistut hiomaan itsestäsi timantin ja kehittämään yhtä vahvan itsevarmuuden.
Velvollisuutesi eivät ole neuvojiasi ja heidän ideaalejaan kohtaan vaan itseäsi ja omia arvojasi kohtaan. Minun mielestäni sinun täytyy aloittaa olemalla ensinnäkin armollinen itsellesi ja toisekseen tavoitella OMAA* etuasi, koska sinulla on periaatteet, joita kunnioittaen voit tavoitella etuasi sillä tavalla, että se koituu muillekin hyödyksi eikä etenkään riistä ketään. Luota siihen näkemykseesi. Kun varjelet integriteettiäsi ja olet rehellinen, näkemyksesi ei korruptoidu.
*(tiedän, paskiaisetkin tavoittelevat omaa etuaan, mutta sillä erotuksella että he tavoittelevat VAIN sitä, ja heidän etunsa on paskiaismääritelmän mukaisesti muilta pois. jos he ovat ainoita aktiivisia toimijoita, serious shit happens)
Lisäksi sinun täytyy osata tuomita ja sivuuttaa ymmärtämättömät yritykset vaikuttaa toimintaasi ja tunnustamaasi arvomaailmaan. Ne saattavat olla hyväntahtoisia yrityksiä, mutta jos ne edustavat huonoa ajattelutapaa, ja intuitiosi sanoo niin, on ne syytä asettaa kyseenalaiseen valoon. Eikä minulle nyt tule oikein mieleen tilanteita, paitsi joko aito luottamustilanne tai päinvastoin väkivallankäyttäjän armoilla olo, missä sinulla olisi mitään syytä noudattaa toisten näkemyksiä kunnes keksit miksi ne ovat väärin, vaan se menee niin päin, että niiden näkemysten edustajien ongelma on antaa sinulle erinomaisen hyvät ehdot noudattaa sääntöjään, kunnes HE saavat autettua sinut ymmärtämään miksi se on sinun ja yleisen edun mukaista, olettaen että he sattuisivatkin olemaan oikeassa.
P.S. Saatan kuulostaa hihhulimaiselta, mutta ihan uskonnoton ihminen olen...