Näin kohtelet ujoa

ongelmana on se, että ujo sälyttää useimmiten kaiken vastuun vuorovaikutuksesta toisen harteille. Itse olen kans melko ujo ja estynyt monissa tilanteissa vielä nykyäänkin vaikka en niin paljon kuin nuorempana (enkä helposti luota muihin johtuen kouluaikojen kiusaamisesta). Pystyn kyllä nykyään silloin tällöin itsekin avaamaan juttelua vaikka se ei mitään helppoa vieläkään ole ja puheenaihetta on itse joskus vaikea löytää.

Ja olen huomannut sen itse, että kun yrittää joillekin ujoilta vaikuttaville ihmisille jutella, niin jos toinen ihminen on täysin lukossa eikä sano mitään tai ihan lyhyesti vain jotain ja välttelee katsetta ja vetäytyy pois tms. niin todella vaikea siinä on enempää tehdä, kun se vuorovaikutus vaatii toiseltakin sen, että edes vähän tulee vastaan. Eikä tuolloin edes tiedä onko toinen vain todella ujo vai jokin ylpeä pyh-tyyppi vai sellainen jota, ei kiinnosta pätkääkään mitä sanon ja haluaa että menisin pois. Itselle tulee tuollaisesta usein sellainen olo, että olinpa tyhmä kun menin juttelemaan kun noin kylmästi kohdellaan. Ja tiedän kyllä, etteivät useimmat ujot halua tuollaista vaikutelmaa itsestään antaa, mutta sellainen vaikutelma siitä valitettavasti syntyy. Ujoa repii vastakkaisiin suuntiin "mene pois kun pelottaa" ja toisaalta "jää juttelemaan" voimat, mutta ujonkin pitää itse tehdä jotain noissa vuorovaikutustilanteissa, ei se toinen ihminen voi tehdä yksin kaikkea.

Samaa mieltä olen kanssasi siitä, että ujoja tulisi kohdella melkolailla samoin kuten muitakin ihmisiä. Kuitenkin toisen itseluottamuksen kohentaminen hieman huijaamalla, kuten asian hyväntahtoisesti ja leikkimielisesti ilmaisit :), ei välttämättä aina toimi toivotulla tavalla. Ujot ovat usein ihan älykkäitä ihmisiä ja huomaavat kyllä, milloin joku oikeasti tarkoittaa jotakin ja milloin ei. He myös tiedostavat hieman sosiaalisia suhteita hankaloittavan luonteenpiirteensä, mutta eivät välttämättä halua, että muut huomioisivat sen suurieleisesti tai mitenkään erityisemmin. Heille täytyy antaa aikaa. Liiallinen huomioiminen (ujon ajatusmaailmasta käsin) voi aiheuttaa rohkaistumisen vastaisen reaktion eli jonkinlaisen pakenemisen itseensä. Myös hyväntahtoiset huomioinnit voivat siis joissakin tapauksissa vaikeuttaa itseilmaisua sekä käännyttää ujoa sisäänpäin.

Toisaalta ilman sosiaalisia kontakteja ja pientä rohkaisua ujo voi ujostua entisestään. Mikä olisi se kultainen keskitie..? :)

aloin "ujoutua" siinä 12 ikävuoden paikkeilla ja muistan tapauksen, mikä oli mulle aivan maailmanloppu.
Olin mummuni luona ja serkkuni tuli kylään, enkä ollut häntä nähnyt muutamaan vuoteen.
Itse olin siis tyttö ja hän mua vuotta nuorempi poika.
Kun serkku sitten istahti viereeni, katsoin että onpa siitä kasvanu söpö, menin ihan lukkoon ja mummuni tuli siihen, katsoi minua ja sanoi: "iskiks ujous?"

Järkytyin siitä tapauksesta niin paljon, etten enää edes mennyt mummoni luokse sen jälkeen, vaikka ennen sitä olin siellä lähes joka viikonloppu.
No perhe tietty luuli että se johtui vain iästäni, ettei enää kiinnostanut mennä, mutta koskaan en oo kertonut kellekään, että tuo oli se oikea syy!
Olkoon tämä siis opiksi kaikille, ujous voi olla muiden mielestä huvittavaa, hellyttävää ja ihanaa, mutta ujon itsensä mielestä se on maailman ikävin asia, siitä EI SAA heittää herjaa!

Nykyään pärjään jotenkuten ujouteni kanssa, sillä onneksi olen löytänyt ihmisiä jotka hyväksyy minut sellaisena kuin olen ja lähestyivät minua, vaikka olin hiljainen, mutta suurin osa ei sitä tee.
Esim ekalla työpaikallani oli 12 henkilöä ja heistä 1, se kaikkein puheliain, tuli vaan mulle juttelemaan ja siitä se lähti. Sen jälkeen vasta ne muutkin uskalsi jutella mun kanssa, se vain vaati sen jonkun joka tekee sen ekana.

Olen itsekin koittanut, että jos meille tulee töihin joku tosi hiljainen tyyppi, niin pakotan itteni menemään sen kanssa juttelemaan, rohkaistakseni muita samaan=)
Jos minä ujona uskallan sen tehdä, niin ei se voi niin vaikeaa olla.
Laittakaa tämä hyvä kiertämään