Masennus?

Väsymys, masennus, miten sen nyt ottaa?
Viime kuukaudet on ollu kamalia. Hyvä kun oon päässy sängystä ylös.
2v uhmaikäinen tyttö, joka osoittaa mieltään joka asiasta.
Tuntuu etten riitä. Lapsen isä ja mun vanhemmat asuu toisella paikkakunnalla. Olen yksin.
Kavereilla ei ole lapsia. Ei ne tajua. Mut en taas kestä toisia äitejä. En ole yhtään äiti-ihminen enkä halua enää lapsia. En tuu lasten kanssa toimeen. Välillä tuntuu etten edes omani kanssa.
Ku haluisin mennä. Enkä olla tilivelvollinen, ilman esteitä.
Hermot ollu niin kireellä. Tänään aamulla ratkesin itkuun ja sanoin ääneen sen.
"Mä en halua pitää sua, mä en pysty, mä en jaksa, mene pois"
Rakastan lastani kyllä yli kaiken, mutta tuntuu ettei musta oo tähän. Mä en riitä. Mä en jaksa.
Ja että hänen olisi parempi jossain muualla kun mun kanssa.
Olen jo puolisen vuotta miettiny että ottais äkkilähdön ulkomaille ja jäisi sinne. Ei tarvis tulla takas.
Oon aina ollu yksin hänen kanssa. Mut toisaalta ei mun pää kestäis jos olis toinen osapuoli paikalla. Mä vaan haluan olla rauhassa. Edes joskus.
Helpottaa se että lapsi on ens viikolla lähössä isälleen viikoksi. Pois silmistä. Ehkä kun hän tulee takaisin on eri fiilis. Jopa ikävä. Mutta nyt lasken päiviä ja tunteja että tytär lähtisi isälleen.
Olen huono äiti, tiedän sen. Huudan, räyhään ja jopa haukun lasta, joka ei oo mulle tehny mitään. Tää koko äitiys on saanu musta niin pelottavia piirteitä välillä esiin et mua pelottaa. Ehkä osaks siks ettei mun oma lapsuus ollu hyvä. Oon ite kuullu pienestä asti puol isältä kuinka paska oon. Ja sitä myös olen. Jos se tietäis miten käyttäydyn mun omalle lapselle, se varmaa myhäilis kuinka paska olen... vieläkin.
Ei kukaan tiiä näistä jutuista kun en ole kertonu. Mutta lähiaikoina tullu mieleen että jos sanois, ne veis lapsen. En halua häntä mihinkään sijaisperheeseen, jossa hänellä olisi "äiti". Minä olen se äiti. Vaikka huono olenki.
Sekavaa. Oli pakko avautua. Kiitos hei.