tämä "kaksisuuntainen".. Niin en oikein ymmärrä paljoa tästä (ei ole asiallisesti selvitetty). Siis tarkoitan esimerkiksi lääkitystä, jne. :( En haluaisi syödä mitään, se tuntuu hirveältä ajatukselta. :( Tuntuu kauhealta että pitäisi syödä lääkkeitä "hautaan asti". Vai pitääkö? En tiedä sitäkään. :l Luin jonkun ns.potilas-oppaan, ja tuntui että olen niiiin sairas että voin samointein unohtaa haaveeni koulunkäynnistä, mahd.töistä ja harrastuksista.
Mielelläni lukisin muiden kokemuksia. :/
Mielelläni lukisin muiden kokemuksia. :/
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kaksisuuntainen I vai II ? Netti on pullollaan tietoa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Jos sairastat tyyppiä I, niin takuulla tarvitset lääkityksen. Jos tyyppiä II, niin saatatpa pärjätäkin ilman lääkitystä. Sinä itse tiedät parhaiten, miten voit ja tarvitsetko lääkkeitä. Onko sinulla pahoja masennuskausia tai manioita ? Niitä voi hoitaa lääkkeillä, jotta elämänlaatu paranee. Huom. sairaus on usein kova paikka myös omaisille, jotka kärsivät sairaan jatkuvista tai radikaaleista mielialan vaihteluista.
Meidän perheessä on vasta-aikoihin lapsella epäilty bipoa(kaxsuuntaista mielialahäiriötä.)Kaikki on vielä alussa..siis lääkitys hakoteillä..lukio jäi kesken.intti siirtyi...maallisia kaikki...mutta todella hirveä shokki koko perheelle.Hoitaja ,joka alalla yli 20v sanoi että kaikilla on mahdollisuus normielämään....toiset tarvii jatkuvan lääkityksen,toiset ei.Tärkeää ois oppia tuntemaan ns"oma tilansa"...meillä lapsi ei vielä tiedosta omaa sairauttaan,on hyvin lääkekielteinen,pelkää hylätyksi tulemista...hoitaja sanoi jotta vertaistuki olis todella hyväksi..siis perhe jossa lapsi sairastunut...tai sairastumisen läpikäynyt henkilö.Voimia sinulle.
Aika moni bipo ei tunnista maniaa vaan kokee olevansa elämänsä voimissa ja lujaa menee. Sen sijaan masennuksen bipo tunnistaa ja myöntää itsekin. Suomessa mielenterveysasioissa ollaan vielä takapajula asenteissa. USA:ssa voi avoimesti kertoa olevansa bipo ja/tai käyttävänsä lääkkeitä. Täällä leimataan hulluksi, mikä aiheuttaa sairastuneissa lääkekielteisyyttä. Suomessa olisi asiat paljon paremmin, jos mielenterveysasioista voitaisiin puhua avoimesti ilman häpeää.Oikea lääkitys löytyy kyllä jokaiselle, mutta kärsivällisyyttä vaaditaan, koska lääkkeet alkavat yleensä vaikuttaa vasta parin kuukauden päästä. Itse olen käyttänyt masennuslääkettä yli 10 v. ja voin hyvin. Me lääkkeitä käyttävät ja hyvinvoivat emme näillä keskustelupalstoilla pyöri, koska meillä ei ole siihen tarvetta. Menestystarinat jäävät siis monelta kuulematta.
Tällä ja monella muulla keskustelupalstalla häiriköi ihmisiä, jotka kirjoittavat fanaattisia ja perättömiä juttuja lääkkeiden haitoista. Sääli, sillä apua tarvitseva voi niitä luettuaan jatkaa kärsimistään ja olla hakeutumatta hoitoon. Seurauksena voi olla itsemurhakin.
Voimia teille kaikille !
Perheen ja lähiympäristön tuki on äärettömän tärkeää, mutta perheen pitää muista pitää huolta omasta jaksamisestaankin. Läheisen toilailujen ja kärsimyksen seuraaminen on raastavaa ja masentavaa.
Hei!
Olen itse ollut reilut 20 v. kun bipo todettiin. Reilut 30 v on mennyt eläen tämän sairauden kanssa. Itselläni kesti kauan ennen kuin hyväksyin sairauteni. Nyt syön kiltisti lääkkeeni (joita on paljon), käyn psykiatrilla ja olen onnellinen, jos tilanteen niin vaatiessa pääsen sairaalaan. Itse olen sinnitellyt työelämässä ja opiskellut uuden ammatinkin.
Hoitajat/terapeutit sanovat kuka mitäkin. Niihin ei kauheasti kannata perustaa. Eivät he ole ennustajia, on liikaa muuttujia. Oma poikani sairastui 2 vuotta sitten. Noloa sanoa, mutta meidän perheessä se oli normiperhettä helpompaa. Hoitoväylät olivat selvät. Poika syö lääkkeensä ja on sitoutunut hoitoon (kaksi sairaalajaksoa ja pkl-hoito jatkuvasti). Äidille eli siis minulle asia on helppo ymmärtää vaan vaikeampi hyväksyä ja jaksaa sen asian kanssa, hyvä kun oman sairautensakin kanssa sujut. Pitää osata lukea ennakkomerkkejä, huolehtia unista ja syömisistä, viettää tasaisen säännöllistä elämää kuin pieni lapsi. On tosi tylsää vaan helpottaa elämää. Ei liikaa muutoksia, ei hyviä eikä huonoja.
Itse olen kolunnut kaikki mahdolliset tukimuodot ja kaikki apu kannattaa ottaa vastaan. Ja olla rehellinen, mutta vain niille ihmisille, jotka asiat oikeasti ymmärtävät eivätkä satuta lastasi tai sinua.
Arvaan tuskasi ja toivon, että osaat ottaa ammattituen vastaan ja lapsesi itsenäistymisvaiheessa päästää irti. Oma lapseni asuu yksin, ei perfekt, mutta kuntoutusohjaaja ym. auttavat.
Voimia sinulle ja uskoa siihen, että asiat järjestyvät.
heti siitä ei ole muuta kun haittaa vaikka tuntuis hyvältä ajatukselta. Lapseni teki itsarin omilla lääkkeillään kahden promillen humalassa muuten kyllä olis jotën kuten selvinnyt.
Aina kun lopetti lääkityksen meni kuukauden päivät hyvin mutta sen jälkeen sairaus nosti päätään ja lääkitystä tarvittiin sitä jatkui neljä vuotta.
Kuulostaa jotenkin siltä, että oot saanut diagnoosin aika yllätyksenä itsellesi? Eli et oo itse oireiden perusteella ajatellut tätä mahdollisuutta aiemmin? Eikä nyt kannata tietenkään haaveita ym. unohtaa, ei se sun tilanne sinänsä pelkällä diagnoosilla muutu. Ainakaan huonompaan.
Mulla todettiin sairaus vuosi sitten ja vaikka se toki oli aika rankka paikka, niin kuitenkin samalla hirmuinen helpotus. Niin pitkään oli mennyt vuoristorataa, ettei oikein niitä omia olotiloja jaksanut/ymmärtänyt/osannut yhtään ennustaa, joten oikeesti diagnoosi on kyllä auttanut ja erityisesti se, että saa nyt tähän hoitoa...koko ajan ollaan matkalla parempaan (toivottavasti suunta jatkuu), lääkitystä on jouduttu veivaamaan koko vuosi, mut jospa nyt nämä lääkkeet...
Ei kai kukaan lääkkeitä halua syödä, mutta kun itse huomaa (oikeista lääkkeistä!), että olo helpottuu/normalisoituu, niin kummasti se lisää motivaatiota niitä syödä. Mutta mä oon ainakin ollut tosi kriittinen lääkitykseen, ja varmaan siksi sitä ollaan rukattu ja vaihdeltu niin paljon. Mut se vaan pitää löytää oma taso/suhde lääkitykseen lääkärin kanssa. Ja lääkityksen tarvehan voi muuttua vuosien saatossa ja tapauksesta/tilanteesta riippuen voi jopa pärjätä ilman lääkkeitä.
Sanoisin, että parasta lääkettä tähän tautiin on kyllä säännölliset ja terveet elämäntavat ja päivärytmi!! Ja halu pitää itsestään huolta.
Ota selville sairaudestasi. Yksinkertaistaen aivojen välittäjäaineiden toiminnassa on häikkää (serotoniini, noradrenaliini, dopamiini). Tätä balanssia pystytään korjaamaan lääkkeillä. Itse olen hyväksynyt, että "tasoittavat" Lito, Lamictal tai Deprakine ovat must. Ne turvaavat, että et paukada yli ja hölmöile, koska sitten seuraa syvä depis(ehkä itsemuha-aikeet). Itselläni on nuo kaksi ekaa lääkettä. Kysele sitten kaikki riskit ja sivuvaikutukset lääkäriltä.
Masennuslääkkeitä tarvitaan. Itselleni tosi harva on sopinut. Yleensä olen juossut uusimpien perässä(nyt Valdoxan). Seretoniineilla ei ole minuun mitään tehoa. Minulla on lääkkeitten täyskorvattavuus, mutta uusimpien kohdalla hyväksymisen odottelu tulee kalliiiksi.
Sairastuin 27 vuotta sitten. Elämäni on sujunut pätkittäin. Sairaalajaksoja on ollut monta, viimeisestä neljä vuotta. Sairaala ei ole paha asia.Olen kuitenkin ollut töissä, tietenkin 1-5 kk sairaslomia on ollut. Minulla on nyt toinen akateeminen ammatti ja kunnallinen vakkarivirka. Nielen kiltisti lääkkeeni, käyn keskustelemassa ja yritän pitää kiinni tasaisesta elämästä.
Jos saa neuvoa, hyväksy sairautesi ja ota se osaksi elämääsi. Älä unohda omaa arvoasi. Me bipot olemme luovia ja lahjakkaita, niin sinäkin.
En ole ihan varma tuosta diagnosistani, mutta todennäköisimmin (ja mitä lääkärin puheista ymmärsin), niin "ll-tyypin".
En koe olevani "lääkevastainen" sen takia että olisin lukenut niitä "hysteerikkojen lääkevastaisia tekstejä", vaan lähinnä esim.siksi että mietin miten ne (lääkkeet) esim.vaikuttavat sisäelimiini, jne. :/ Siis kun -käsittääkseni- lääkitys olisi pidempiaikainen juttu..
Varmasti ihan parhainta minulle olisi tosiaan noudattaa sitä "pikkulasten rytmiä" -ihan varmasti-, mutten oikein aina osaa vetää itselleni sellaisia rajoja, kun "kukaan ei ole vahtimassa". Hoh. ;)
Hienoa oli saada tietää, että ihmiset ovat tällaisen/sellaisen kansssa elämässä kuitenkin pärjänneet. On sitten ammattia tai ei. Minusta se ei ole "elämänmittari", mutta järkytyin kyllä kuullessani tästä, koska olen haaveillut opiskelusta jn., ja ajattelin ettei minusta voi enää olla mihinkään. :I
Kiitos kovasti kaikille vastanneille!!! :)