Taustoista sen verran että olen ollut eläkkeellä jonkin aikaa masennuksen ja ahdistuksen vuoksi. Tarinaan kuuluvat tavanomaiset koulu-, työ- ynnä muut kiusattuna olemiset, huono itsetunto ja sitä rataa. Olin kuitenkin saanut jonkinlaisen vakaan elämäntilanteen aikaiseksi kun välttelin ahdistavia asioita ja elin kumppanini kanssa keskenäni. Tämä ei sitten hänelle enää tuottanut tyydytystä ja hän jätti keväällä tapailtuaan puoli vuotta toista naista. On kuulema hänen sielunkumppaninsa.
Ahdistuin erosta niin että ensimmäisen viikon jonka olin omassa asunnossani useamman vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa aivan yksin olin varsin hysteerinen ja itkuinen kokoajan. 12 v parisuhteessa oli totuttanut siihen että on joku. Jos ei nyt aina samassa asunnossa niin kuitenkin tietoisuus on että on joku jonka vuoksi en ole täysin yhdentekevä ihminen. Viikon kipuiltuani hankkiuduin viimein mielisairaalaan kun en ahdistuksissani muutakaan keksinyt. Yritin vielä tavoittaa eksääni puhelimitse silloin että hän olisi vienyt minut sinne, mutta hän ei vastannut ja hoidin itse itseni hoitoon.
Olin osastolla vajaan viikon ja olo koheni. Jokin aika tämän jälkeen sain yhteiset kissamme kotiini ja sekin helpotti oloa. Mutta annas olla, vielä kun aikaa kului tajusin että minähän olen VAPAA, ja päätin alkaa etsiskelemään miestä. Seurailin kaikenlaisia neittideitti-ilmoituksia ja alkoi vaikuttaa siltä ettei ketään sopivaa tai kiinnostavaa ole olemassakaan.
Sitten mietiskelin että haenpahan edes seksiä, ja tätä olen nyt sitten jonkin verran saanutkin. Mutta viimeisimpään kokemukseen liittyy sellainen seikka että olin aivan vaikuttunut siitä että mies oli todella komea, ja oli puhetta että tapailisimme seksin merkeissä siihen asti että hän lähtee ulkomaille (ei siis sitoutumista koska se ei sovi hänelle, enkä itsekään haluaisi, ainakaan hänen kanssaan - olemme niin erilaiset). Mutta kun nautinnot oli nautiskeltu, hänestä ei ole kuulunut enää mitään. Aloin miettiä että teinköhän itsestäni vastenmielisen hänen silmissään sillä olin tullut siinä höpöttäneeksi kaikki eläkkeet sun muut, ja olin aika hermostunut ja melkein änkytin kun olin niin otettu siitä että näin komeaa oli tarjolla.
Tuli tunne että sen lisäksi että olen tullut mieheni jättämäksi yli 12 v jälkeen, tulen myös muiden miesten jättämäksi tällä menolla. Eräs jonka tapasin on kirjoitellut kanssani, mutta eihän hän tietenkään kokoaikaa ehdi ja en sitä edellytäkään. Yksi jonka kanssa olen kokoajan pelkästään kirjoitellut ilmoitti ettei kiireiltään enää ehdi. Yhden miehen tapaan ihan tavanomaisten treffien merkeissä (ei siis mitään seksiä) ensi viikolla, mutta tuntuu että siihen on vuosi aikaa ja en ollenkaan tiedä pidämmekö toisistamme.
Kun eilen tulin kotiin, minulle oli tullut lasku siitä mielisairaalareissusta, yli 80 e. Olin luullut että se on ilmaista. Koska jouduin taannoin turvautumaan sossun apuun ja sitäkään rahaa ei ole vielä otettu takaisin, ja otetaan ilmeisesti ensi kuussa, niin minulle ei jää ruokarahaa enää tuon laskun maksamisen jälkeen tarpeeksi - ellen sitten TAAS turvaudu sossuun. Tuntuu pahalta jo tämäkin.
Asunnossa kohisevat patterit, olen niistä valittanut tuon tuostakin ja on lupailtu jotain, mutta mitään ei tapahdu. Asiaa hoitava taho kuulosti jo kyllästyneeltä valitukseeni. Mutta miksi he lupaavat jos eivät sitten tee mitään?
Yksi kissoistani on alkanut kuseskella vääriin paikkoihin. Lähinnä vessaan joten pystyy sentään huuhtomaan pois, mutta pelkään että haju tarttuu pysyvästi ja tästä koituu vielä kallis lasku, kun vuokrapanttiinkin meni toista tuhatta. Jos joudun luopumaan tästä kissasta tämän vuoksi tuntuu jo että menee aivan överiksi, kaikki joista välitän pitää luovuttaa pois jollekulle toiselle! Kuten kumppanini sille uudelle naiselleen. Heidän suhteestaan saan rapotteja (sain jo siinäkin vaiheessa kun asuin vielä eksän kanssa, eli alkoivat heti seurustelemaan oikeasti kun mies lopulta sai sanottua minulle että näin on ja se on ero).
Pelkäsin juhannusta jo etukäteen koska olen yksin (ja patterit laulaa). Ei sitä seksiseuraakaan jatkuvasti jaksa hakea, minulle kun ei kelpaa ihan kuka tahansa koska pelkään ja jännitän ihmisiä ja pystyn pääsemään pelkoni yli vain kovan himon avulla... Eli pitää olla ihan helvetin upea mies. Naurettavaltahan tämä touhu alkaa tuntua. Mutta läheisyydenkin halu on suuri. Ei sitä kyllä seksistä saa. Vaikka olisi mitkä paikat sisäkkäin ja päällekkäin niin sehän ei tarkoita että mielet voisivat kohdata, ja se mielien kohtaaminen on kuitenkin tärkeintä.
"Kiva" tietää että jos ahdistuu taas itkuiseen, hysteeriseen kuntoon niin sairaalaan ei ole mitään asiaa koska se näemmä tulee näin kalliiksi. Melkein tuli mieleen että olisi ollut parempi mennä kiikkuun heti eron päälle niin tuska olisi ollut nopeammin ohi, eikä olisi tällaista että välillä on hyvä olla ja sitten kohta on taas täys helvetti.
Alkaa tuntua kidutukselta.
Ahdistuin erosta niin että ensimmäisen viikon jonka olin omassa asunnossani useamman vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa aivan yksin olin varsin hysteerinen ja itkuinen kokoajan. 12 v parisuhteessa oli totuttanut siihen että on joku. Jos ei nyt aina samassa asunnossa niin kuitenkin tietoisuus on että on joku jonka vuoksi en ole täysin yhdentekevä ihminen. Viikon kipuiltuani hankkiuduin viimein mielisairaalaan kun en ahdistuksissani muutakaan keksinyt. Yritin vielä tavoittaa eksääni puhelimitse silloin että hän olisi vienyt minut sinne, mutta hän ei vastannut ja hoidin itse itseni hoitoon.
Olin osastolla vajaan viikon ja olo koheni. Jokin aika tämän jälkeen sain yhteiset kissamme kotiini ja sekin helpotti oloa. Mutta annas olla, vielä kun aikaa kului tajusin että minähän olen VAPAA, ja päätin alkaa etsiskelemään miestä. Seurailin kaikenlaisia neittideitti-ilmoituksia ja alkoi vaikuttaa siltä ettei ketään sopivaa tai kiinnostavaa ole olemassakaan.
Sitten mietiskelin että haenpahan edes seksiä, ja tätä olen nyt sitten jonkin verran saanutkin. Mutta viimeisimpään kokemukseen liittyy sellainen seikka että olin aivan vaikuttunut siitä että mies oli todella komea, ja oli puhetta että tapailisimme seksin merkeissä siihen asti että hän lähtee ulkomaille (ei siis sitoutumista koska se ei sovi hänelle, enkä itsekään haluaisi, ainakaan hänen kanssaan - olemme niin erilaiset). Mutta kun nautinnot oli nautiskeltu, hänestä ei ole kuulunut enää mitään. Aloin miettiä että teinköhän itsestäni vastenmielisen hänen silmissään sillä olin tullut siinä höpöttäneeksi kaikki eläkkeet sun muut, ja olin aika hermostunut ja melkein änkytin kun olin niin otettu siitä että näin komeaa oli tarjolla.
Tuli tunne että sen lisäksi että olen tullut mieheni jättämäksi yli 12 v jälkeen, tulen myös muiden miesten jättämäksi tällä menolla. Eräs jonka tapasin on kirjoitellut kanssani, mutta eihän hän tietenkään kokoaikaa ehdi ja en sitä edellytäkään. Yksi jonka kanssa olen kokoajan pelkästään kirjoitellut ilmoitti ettei kiireiltään enää ehdi. Yhden miehen tapaan ihan tavanomaisten treffien merkeissä (ei siis mitään seksiä) ensi viikolla, mutta tuntuu että siihen on vuosi aikaa ja en ollenkaan tiedä pidämmekö toisistamme.
Kun eilen tulin kotiin, minulle oli tullut lasku siitä mielisairaalareissusta, yli 80 e. Olin luullut että se on ilmaista. Koska jouduin taannoin turvautumaan sossun apuun ja sitäkään rahaa ei ole vielä otettu takaisin, ja otetaan ilmeisesti ensi kuussa, niin minulle ei jää ruokarahaa enää tuon laskun maksamisen jälkeen tarpeeksi - ellen sitten TAAS turvaudu sossuun. Tuntuu pahalta jo tämäkin.
Asunnossa kohisevat patterit, olen niistä valittanut tuon tuostakin ja on lupailtu jotain, mutta mitään ei tapahdu. Asiaa hoitava taho kuulosti jo kyllästyneeltä valitukseeni. Mutta miksi he lupaavat jos eivät sitten tee mitään?
Yksi kissoistani on alkanut kuseskella vääriin paikkoihin. Lähinnä vessaan joten pystyy sentään huuhtomaan pois, mutta pelkään että haju tarttuu pysyvästi ja tästä koituu vielä kallis lasku, kun vuokrapanttiinkin meni toista tuhatta. Jos joudun luopumaan tästä kissasta tämän vuoksi tuntuu jo että menee aivan överiksi, kaikki joista välitän pitää luovuttaa pois jollekulle toiselle! Kuten kumppanini sille uudelle naiselleen. Heidän suhteestaan saan rapotteja (sain jo siinäkin vaiheessa kun asuin vielä eksän kanssa, eli alkoivat heti seurustelemaan oikeasti kun mies lopulta sai sanottua minulle että näin on ja se on ero).
Pelkäsin juhannusta jo etukäteen koska olen yksin (ja patterit laulaa). Ei sitä seksiseuraakaan jatkuvasti jaksa hakea, minulle kun ei kelpaa ihan kuka tahansa koska pelkään ja jännitän ihmisiä ja pystyn pääsemään pelkoni yli vain kovan himon avulla... Eli pitää olla ihan helvetin upea mies. Naurettavaltahan tämä touhu alkaa tuntua. Mutta läheisyydenkin halu on suuri. Ei sitä kyllä seksistä saa. Vaikka olisi mitkä paikat sisäkkäin ja päällekkäin niin sehän ei tarkoita että mielet voisivat kohdata, ja se mielien kohtaaminen on kuitenkin tärkeintä.
"Kiva" tietää että jos ahdistuu taas itkuiseen, hysteeriseen kuntoon niin sairaalaan ei ole mitään asiaa koska se näemmä tulee näin kalliiksi. Melkein tuli mieleen että olisi ollut parempi mennä kiikkuun heti eron päälle niin tuska olisi ollut nopeammin ohi, eikä olisi tällaista että välillä on hyvä olla ja sitten kohta on taas täys helvetti.
Alkaa tuntua kidutukselta.
Vastaukset 24
Vanhimmat
sie haet pelkkiä laastarisuhteita,ihan on normaalia käytöstä .
Tietenkin on vaikea kuvitella yli vuosikymmenen kestäneen parisuhteen jälkeen että joku toinen olisi yhtä rakas kuin edellinen oli. Tai yhtä ymmärrettävä, yhtä tajuttava. Kun tapaa ventovieraita ihmisiä niin tulee sellainen tunne että kaikki ovat liian vieraita, heillä on liian omituisia tapoja ja outoja mieltymyksiä. Enkä nyt puhu seksistä, vaan ihan siitä miten ihmiset kodeissaan ovat ja elävät. Tai mitä musiikkia kuuntelevat, elokuvia katsovat jne.
Tämmöisessä vaiheessa ei edes kannata ajatellakaan sitoutumista kehenkään toiseen, ja suhteet voinee valita sen mukaan - kyllä aina löytyy miehiä jotka eivät halua parisuhdetta. Mutta haluanko minä näitä "jätetyksi tulemisen kokemuksia" eli että viikonlopun jälkeen joku häipyy ja hänestä ei kuulu enää ikinä? Enpä tiedä.
Ei tämä juhannus niin kaamea olisi jos tuo #¤%&/ patteri olisi hiljaa. Jostakusta voi tuntua omituiselta että tuollainen kiusaa, mutta kiusaa se jos on erittäin herkät aistit. En ole koko elämäni aikana lapsesta lähtien voinut sietää rumia, taukoamattomia ääniä. Ja se ettei sille itse mahda mitään ja että kukaan muu ei viitsi tehdä mitään tekee avuttoman ja raivostuneen olon.
Että olisiko lie pitänyt etsiä joku poitsu pantavaksi että olisi päässyt kotoaan hiiteen juhannukseksi. Toisaalta ei ole oikein varaa juosta naimassa siellä täällä, eli kaikki hoidot pitäisi kumminkin kutsua tänne. Eikä tässä oikein enää edes tee mieli kun vituttaa niin.
Sinulla vähän erilainen kokemus tuosta "sairaalahoidosta". Minut on kahdesti MÄÄRÄTTY kyseiseen hoitoon (suljetulle osastolle) ja toisella kerralla karkasin, heti, kun sain 15 minuutin ulkoilumahdollisuuden.
Poliisit ei lähteny perääni, sillä olen vaarallinen ainoastaan itselleni.
Olipas melkoinen vuodatus! Eihän tuo kuullosta lainkaan harvinaiselta kertomukselta. Sulla on kuitenkin se etu, että olet nainen. Ei ole mitään väliä oletko eläkkeellä tms. Löydät miehiä kunhan olet aktiivisesti raitilla esillä. Kannattaa hyödyntää naiseutta, koska saat hyväksyntää, rakkautta ja kyllä se sitten jossakin vaiheessa löytyy se yhteinen sävel muissakin kuin vain panohommissa. Pahinta on se, että jäät miettimään yksiksesi omaa kurjaa tilannetta. Kannattaa siis panna ja etsiä, silloin ei jää aikaa ahdistukselle. Vaille hyväksyntää jääminen sairastuttaa entisestään ja silloin saattaa joutua käyttämään rauhoittavia,
En ole niin rohkeaa tyyppiä että pyörisin näytillä livenä, toisaalta alkoholin huuruista miehen etsiminen ei kiinnosta edes seksin merkeissä. Netissä on kuitenkin muutamia saitteja joilta miehiä löytyy tai jonne voi laittaa hakua. Tätä kautta olen kaikenlaista nähnyt - en välttämättä vielä tavannut. Eräässäkin profiilissani yöllä vierailin ihan muuten vaan, olettaen että kaikkihan nyt viettävät juhannusta paitsi minä en, niin postilooraanihan olikin kertynyt viestejä neljältäkin miekkoselta. Yhden kanssa jotain suunnittelin, mutta saa nyt nähdä eteneekö vai ei.
Kun vain jotenkin oppisin olemaan hiljaa mt-ongelmistani, enkä puhua pulputtaisi niitä kaikille jotka kohtaan. Periaatteessahan se on ihan sama vaikka akka olisi umpihullu jos mies haluaa vain seksiä, mutta ehkä se voi joitakuita kumminkin karkottaa.
Monet, terveet ilmeisesti!, ovat tuputtaneet minulle tuputtamasta päästyään että en saisi etsiä miehiä enkä seksiä ennen kuin olen hoitanut elämäni kuntoon. Jumalauta elämäni ei ole KOSKAAN ollut kunnossa hamasta lapsuudesta lähtien, joten ilmeisesti minun kannattaisi mennä luostariin näiden hannuhanhien mielestä.
Miten korjaan sen että perhe oli sosiaalisesti eristäytynyt, koulussa tai töissä kiusattiin? Toki voin teeskennellä ettei sillä ole väliä tai että se ei vaikuta minussa, mutta kun se kumminkin vaikuttaa niin miksi pettää itseään.
Ole kuitenkin onnellinen että olet nainen. Seksi on varmin keino saada hyväksyntää ja läheisyyttä. Saat sitä vaikket kuulemma etsikään mistään yöelämästä. Naisen tarvii vain jättää ilmoitus ja eikun hommiin! Tietää ainakin elävänsä kun peitto heiluu!
Sulla ei selvästikään ole lääkkeitä, jotka heikentäisivät libidoa? Mulla ne jonkin verran vähentävät haluja. Tulisin hulluksi ellei 225 mg venlafaksiinia latistaisi tunne-elämääni. Myös lobotomian mahdollisuutta pitää vielä selvittää. Toisaalta se hoidetaan nykyisin näillä lääkkeillä.
Kokeilin aikoinaan montaakin lääkettä. Tutuksi tulivat Seronil, Sepram (sitalopraami), Cipralex, Sertralin ja muistaakseni myös muutama epilepsialääke. Mikään ei vaikuttanut järin mitään, ja lääkäri sanoi ettei mielialalääke auta jos on ahdistunut. Nukahtamiseen olen ottanut satunnaisesti sellaisia kuin Opamox, Atarax, Seroquel, Triptyl - nykyään yritän pääasiassa pärjätä ilman niitäkin.
Sitalopraamia söin pisimpään puolisen vuotta ja havaitsin että ensialkuun orgasmin saaminen hidastui, mutta halukkuus oli vastaavasti suurempi. Jollain toisella kerralla kun söin meni niin kuppaiseksi koko seksi että se oli yksi suurimmista syistä että jätin lääkkeen syömisen. Minulla yleensä mieliala kohoaa pikkaisen kun lääkkeen aloittaa, mutta viimeistään 2 kk kohdalla se romahtaa taas. Annostusta voisi tietysti nostaa, mutta sittenhän seksi olisi aina vain vaikeampaa ja jos ei masentunut saa nauttia edes seksistä, niin ei voi sanoa kuin että helvettiin sitten koko elämä.
"ja lääkäri sanoi ettei mielialalääke auta jos on ahdistunut"
Lääkärisi on ihan noviisi. Mitä lääkettä siihen ahdistuneisuuteen sitten käytetään? Tarvittaessako rauhoittavia? Minulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (jatkuva tuska) ja siihen juuri pyritään käyttämään ensisijaisena lääkkeenä mielialalääkkeitä. Yleisesti käytetty on Efexor (tai rinnakkaisvalmisteet). On lisäksi muita ja yksi aika uusi on buspiron. Lääkäri ei sitä minulle kirjoittanut.
"ja jos ei masentunut saa nauttia edes seksistä, niin ei voi sanoa kuin että helvettiin sitten koko elämä."
Niin, masentuneella naisella on sekin etu, että seksiäkin on. Mitä se seksi muuten on? Ite olen joutunut pyytämään mm. venlafaksiinia 225 mg, että ahdistuneisuus (joka johtuu rakkaudettomuudesta) pysyy siedettävänä. Osin lääke myös aiheuttaa libidon heikentymistä ja samalla lievittää ahdistuneisuutta. Miten siitä seksistä nauttii kun ei kukaan (no ehkä pari kertaa) ole koskaan halunnut olla lähellä? Ainainen runkkiminenkaan ei oikein tunnu miltään seksiltä. Eli helvettiin koko elämäni, kuten sanot. Ei sentään, lääkityksen avulla tuhoa siirretään tuonnemmaksi.
Ja miten sinä olet eläkkeelle joutunut vaikket ole psyykenlääkitty?! Ilman lääkkeitä minäkin olisin työkyvytön ja tuskin elossakaan. Kyllä yhteiskunnassa olisi sinunkin työpanoksellesi paljon tarvetta. Sinusta varmasti tulisi työkykyinen jos lääkitys olisi sopivan tuju. Niinhän se minullakin on. Lääkityksellä poistetaan työkyvyttömyyttä aiheuttavat tunteet ja ihmisestä tulee vähän konemainen. Kyllä sinä saattaisit tulla takaisin työelämään lääkityksen myötä. Läälityksen hakeminen on tietenkin aika iso projekti. Tunteet pitää sopivasti latistaa, mutta liian lääkittynäkään työnteosta ei tule mitään.
Ahdistukset eivät ole mitään ihanaa tietenkään, mutta latistuneiden tunteiden kanssa eläminen ei hyvältä kuulosta. Parempina hetkinäni kuitenkin pystyn nauttimaan mm. luonnosta, liikunnasta, kirjallisuudesta, elokuvista jne. Lääkityksistä joita olen kokeillut Cipralex aiheutti minulla latistuneisuutta. Ensialkuun kun aloitin ko. lääkkeen tuli jonkinlaisia pakottavia kuolema-ajatuksia joille en itse mahtanut mitään. Sitten kun jatkoin syömistä tuli sellainen huihai-tunnelma että mikään ei ollut enää mitään. Olin aiemmin mm. riitaantunut netissä tuon tuostakin, mutta silloin minua ei voinut vähempää kiinnostaa mitä joku jäkätti jollakin palstalla. Mutta en kokenut tilaa normaalia vastaavaksi, joten jätin senkin lääkkeen.
Masennus ja ahdistus eivät ole ainoat diagnoosini, mutta ne on helpompi mainita tuntemattomille ilman että nämä säikähtävät. Muut ovat sekamuotoinen persoonallisuushäiriö (luulen että tässä mukana ainakin alakategoriat vaativa ja epävakaa) ja psykoosipiirteinen persoonallisuus. Tuon viimeisimmän sain neuropsykiatrilta. Menin sitten selvittämään Aspergerin mahdollisuutta, ja hän ei sitä viitsinyt lähteä tutkimaan koska hänen mielestään olisi pitänyt hoitaa ensin masennus pois että näkisi onko assi vai ei. Olin siellä kuitenkin jonkun hoitajan suorittamassa persoonallisuustestissä jossa piti vastata lukemattomiin kysymyksiin joista suurin osa käsitteli syömistä (tätä ihmettelen koska en ole anorektikko enkä muutenkaan ruoan kanssa neuroottinen, mutta ehkä ne olivat jotain vakiokysymyksiä). Ilmeisesti sitten testin perusteella neuropsykiatri joka ei tavannut minua kuin sen yhden ainoan kerran jolloin ilmaisi ettei ala minua tutkimaan oli sitten tullut siihen tulokseen että on tuollainen hirvitys kuin psykoosipiirteinen persoonallisuus.
Itse käsittäisen sen niin että meni joko metsään, tai jos se pitää paikkansa, niin se varmaankin kuvastaa niitä tilanteita kun jostakin asiasta tulee minulle pakkomielle. Se voi olla jonkin tietyn esineen hankkiminen (vähävaraisena huonompi homma moiset himot...) tai sitten se voi olla tämä viimeisin villitys eli irtoseksin havittelu ja hyvännäköisten miesten haluaminen.
Tuo mitä sanot että "kukaan ei ole koskaan halunnut olla lähellä" olisi varmasti hyvin helposti muutettavissa jos tahtoa löytyy tarpeeksi. En itse ole mikään missi ja ikääkin on jo yli 40 v, mutta olen kumminkin eroni jälkeen "saanut" jo kahdelta mieheltä sen vuoksi että olen osoittanut olevani saatavissa. Toinen oli netistä pidemmältä ajalta tuttu ja toisen löysin nettideitin kautta. Vaikeampaa onkin sitten saada sellaisia miehiä joilla sekä keho että persoona viehättävät. Ja kaikkein vaikeinta on saada pidettyä sellainen mies, edes ns. vakihoitona. Tällaiseen en ole vielä pystynyt, enkä tiedä pystynkökään. Jos haluaisin parisuhteen niin pitäisi laskea niin montaa rimaa alas (siedettävä iäkkäämpää ja rumempaa miestä kuin millaisia oikeasti himoan) että en tiedä onko se sen väärtti. Ehkä ennemmin vaikka ilman ja fantasiat ilona kuin alkaa väkisin seurustelemaan jonkun sellaisen kanssa jossa on jotain epämiellyttävää.
Ne lähellä olot eli seksuaalinen halu ei tietenkään ole oikein yhtään mitään todellakaan jos haluaa täysipainoisen rakastavan kumppanuuden. Mutta tätä eivät varmaankaan kaikki saa ja löydä. Minä _luulin_ että minulla on sellainen, tai ainakin melkein, mutta se että mieheni minut jätti osoittaa että eipä vaan ollutkaan. En tiedä onko koskaan enää. Taisin elää kuvitelmissani tuon parisuhteenikin ajan kun luulin että on molemminpuolinen rakkaus.
Seksi aina vaan uuden miehen kanssa on laiha lohtu, mutta jostain se on mielenkiintoa elämään revittävä. Toisilla se on työ - minulle työ, ainakaan kodin ulkopuolinen työ, ei sitä taida enää koskaan olla saatuani niin tarpeekseni kiusattavana olemisesta että pelkään pahoin että tulisin täysin hulluksi jos vielä koskaan joutuisin kestämään sitä teennäistä pelleilyä mitä naisvaltaisella alalla aikoinaan vallitsi. Sitä vittuilua ja kyräilyä ja kaikkea paskaa ei JUMALAUTA enää ikinä!
Mutta kuitenkin olisin mielelläni hyödyksi, kun keksisin vain miten. Syrjäseudulla jossa elän ei oikein ole mitään mihin mennä mukaan. Ja ainainen tiukkuus rahan kanssa estää pidemmät retket.
Itseasiassa: seksin vuoksi tosiaan elämme eli olemme olemassa. Muutenhan meitä ei olisi jos vanhenpamme eivät olisi harrastaneet seksiä...!
Mutta oikeasti. En tiedä onko se nyt niin tärkeimmistä tärkein asia. Minulla itselläni on taipumus takertua aina johonkin juttuun jos tuntuu että on liian onttoa, yksitoikkoista, tylsää. Jossain vaiheessa olin shoppailuholisti, vaikka rahaa ei juurikaan ollut, niin kaikenlaista krääsää piti ostella ja aina oli kuumeisesti mielessä pyörimässä että seuraavaksi pitää saada se ja se. Ehkä se on miesten suhteen samoin. Kun noita ilmoituksia ihmettelen ja saan vastauksia omiini, niin välillä alkaa tehdä mieli. Mutta useimmiten kyllä ei, eli eihän minulle kelpaa kuin joku promille siitä mitä tarjolla olisi.
Eikä se sitä takaa että itse puolestani sitten kelpaisin niille joista itse kiinnostun, ei todellakaan.
"Tuo mitä sanot että "kukaan ei ole koskaan halunnut olla lähellä" olisi varmasti hyvin helposti muutettavissa jos tahtoa löytyy tarpeeksi. En itse ole mikään missi ja ikääkin on jo yli 40 v"
Vai että hyvin helposti muutettavissa? Miten toimia tahtosi ja halusi mukaan kun pelot estävät? No, olen kuitenkin onneksi voinut puhua asiasta psykoterapeutin kanssa ja ehkä sieltäkin tulee apua tähänkin asiaan. Olen sinusta noin 10 vuotta nuorempi, joten kaipa minullakin on mahdollisuus saada vielä vaikka pidempi parisuhde. Sinäkin kerroit sen aiemman olleesi muistaakseni 12 vuotta.
Tuli häröotsikko.
Kyllä, ei se mitään mahdotonta ole saada parisuhde vaikka on sosiaalisesti rajoittunut. En ole koskaan ollut mikään rohkea, enkä pysty menemään terasseille ja mestoihin itseäni tuputtamaan. Pari kertaa yritin -96 ja karkuunhan minä sieltä suurinpiirtein sitten juoksin kun alkoi tökkiä se homma. Sitäpatsi siellä tulee ihan väärää sakkia vastaan. Minunkin pöytääni terassilla pöllähti joku itseäni kaksi kertaa vanhempi ja sellaisista en ole kiinnostunut.
Tutustuin miehiin 90-luvulla laittamalla kirjeenvaihtoilmoituksia lehtiin. Sokkona tuli sitten tapailtua, en nyt sanoisi että olisi kauhean huonoja kokemuksia tullut, mutta aika monta systeemiä joka ei toiminut. Huonon itsetuntoni vuoksi kun kelpuutin kenet tahansa. Sitten kun päätin että mikä tahansa ei enää käy, meni hetkonen ja löysin sen miehen jonka kanssa olin ne 12 v yhdessä. Siinäkin suhteessa oli kaikenlaista suoraansanottuna paskaa, mutta parempina päivinä oli ihan ok olla. Pitkässä juoksussa kuitenkin taisimme kyllästyä kumpikin toisiimme niin että pari- tai seksisuhteessa ei enää ollut mitään pointtia. Kaveruus sensijaan on se mikä oli yhä jäljellä ja on ehkä jatkossakin, kunhan pääsen siitä katkeruudesta minkä jätetyksi tuleminen aiheutti.
Tosin se nainen jonka takia eksä jätti minut taitaa nyt jättää eksän... Joten kohta meillä on kai samanlaiset fiilikset kummallakin. Mutta yhteen emme enää mene, ja saattaa olla että eksä muuttaa toiselle puolelle maata kun ei ole enää seurustelusuhdetta sitä estämässä.
Mikään ei takaa mitään; ei se että saa parisuhteen tarkoita sitä että koko loppuelämä on yhtä onnea ja iloa. Minäkin tein sen mokan jo ajat sitten että aina keskityin vain pelkästään yhteen mieheen enkä hankkinut kavereita. En taida vieläkään osata niitä hankkia, jos niitä edes voi jotenkin "hankkia" - ehkä ystävätkin tulevat jos ovat tullakseen. Eikä niitä tule jos ei ikinä käy missään eikä tapaa ketään, ja vähän vaikeaa se täällä syrjäseudulla on. Mutta tavallaan kavereita kyllä saa myös tapailemalla miehiä, eikä niitä kaikkia välttämättä naida tartte...
Luulen että sosiaalisesti rajoittunut ihminen voi senkin takia rajoittaa itse itseään että hän ottaa kaiken elämässään niin dramaattisesti? Eli että jos tapaa jonkun niin sen ihmissuhteen pitäisi aina olla jotain aivan ylimaallista, kaiken järjen yläpuolella ja kaiken kestävää, hautaan asti kestävää rakkautta. Tai ystävyyttä. Ei se ehkä niin mene.
Itse välillä olen ajatellut kun yksinäisyys oikein ahdistaa että pitää repiä iloa ihan pienistä kohtaamisista. Jos joku naapuri sanoo jotain, niin ajattelee sitäkin lämmöllä, ajattelee että hyvä kun edes tämä pieni keskustelu tässä tapahtuu. Vaikka ei se tietysti kauheasti lämmitä jos on tottunut olemaan kumppanin kanssa.
Itselläni on se tilanne etten todellakaan halua eksääni takaisin; kaipaan kumppanuutta, mutta en välttämättä kumpaanuutta juuri siihen ihmiseen. Elokuvassa "Kristuksen viimeiset kiusaukset" Saatana sanoo että maailmassa on vain yksi nainen. Tavallaan ymmärrän sen. Ja siten että aivan samoin maailmassa on vain yksi mies. Eli yksikään mies ei ole niin kauhean ainutlaatuinen, etteikö hänet osittain aina voi korvata toisella miehellä. Jokainen ihmisyksilö edustaa yhtä pientä särmää siinä monitahoisessa jalokivessa joka on kollektiivisesti IHMINEN, ihmiskunta. Olisi hullua takertua väkisin yhteen ainoaan ihmiseen tässä ihmisten paljoudessa.
Ehkä siksikin sanotaan että "rakkaus ei etsi omaansa". Ei ole vain yhtä ainoaa jota voi rakastaa.
(En ole uskovainen, muuten vain nuo Raamatun hahmot ja filosofiat kiinnostavat välillä.)
Turvaudu vain siihen sossuun. Noin 400 euroa (en tiedä tarkkaa summaa) pitää jokaiselle jäädä sen jälkeen, kun sairaalalaskut ja muut terveydenhoitokulut ym. pakolliset menot on maksettu (sossun eli veronmaksajien rahoista, jos itselläsi ei rahaa ole muista lähteistä).
Tietenkin jos ruikutat sitä, että yhteiskunta tällaisenaan antaa LIIAN VÄHÄN rahaa sinulle palkaksi ruikutuksestasi, voit etsiä näkemyksillesi poliittisen vaikutuskanavan, jotta epäkohtaan saataisiin muutos.
Ei yhteiskunnan tarvitse minulle mitään ruikutuksia kustantaa, oli vaan niin yllätys se sairaalalasku kun olin olettanut ettei mt-puolen hoito maksa, eikä missään vaiheessa sanottu että lasku tulee. Ja se laskukin seikkaili maailmalla reilun kuukauden ajan, joten ei kai sitä enää tässä vaiheessa osannut odottaakaan.
Se on tietysti aika hölmöä että hakee sossusta rahaa, maksaa sitä takaisin ja SEN takia joutuu taas hakemaan uudestaan kun ei pärjääkään. Mutta minkäs teet.
Eipä jää 400 e, hyvä jos jää satanen. Mutta mietin että jos laskevat useamman kuukauden tulot ja kertakaikkiaan päättävät että ei tipu kun on ollut noin paljon tuloa.
Joskus 90-luvulla minulle kävi niin että kun jouduin menemään sossuun, he laskivat menneet kuukaudet ja saivat summan jonka perusteella sain toki vuokraan tukea, mutta en ruokaan. Minulla olisi pitänyt olla vieläkin rahaa jonka olin käyttänyt muutama kk sitten.
Onko kulttuurimme kadottamassa kyvyn nähdä heikkoudessa mitään arvokasta?
Ihmisen olemukseen kuuluvia suuria salaisuuksia on, että hän löytää identiteettinsä löytäessään heikkoutensa.
Heikkoutensa löytänyt ihminen alkaa tarvita toista. Hän ymmärtää, ettei hän yksin selviä elämästään.
Mitä syvemmin tämän tajuaa, sitä syvemmin tajuaa riippuvuuden merkityksen.
Riippuvuutensa löytäminen tapahtuu juuri oman voimattomuuden tajuamisen kautta. Riippuvuus toisista tarkoittaa itse asiassa riippuvuutta rakkaudesta. Rakkaus on se ympäristö, jossa koko elämä on tarkoitettu elettäväksi.
Rakkaus on se maasto, jossa heikkous on kotonaan. Oman heikkoutensa kanssa sovussa elävä on vahvasti
todellisuudentajuinen.
Häpeäidentiteetti syntyy kun omaa heikkoutta ei voi turvallisesti kohdata toisten kanssa. Siksi läheisyydestä tulee asia jolta pitää kaikin tavoin välttyä.
Läheisyydessä voi nimittäin paljastua heikoksi.
Tyhjyys ja identiteetin puuttuminen on sietämätöntä ja siksi se täytyy kompensoida. On luotava elämä, joka ainakin näyttää elämältä vaikkei se sitä olisikaan. On luotava identiteetti, joka säihkyy, on vetovoimainen ja virtaviivainen.
On saatava markkina-arvoa. Syvän elämän puutteessa on luotava kompensaatioelämä, joka sekä sykkii intensiivisyyttä että pursuaa paljoutta.
Tuotanto ja kuluttaminen muodostuvat itsetarkoituksiksi, joita kukaan ei enää aseta kyseenalaiseksi. Koko kulttuuri rakentuu tuotannon ja kulutuksen kulttuuriksi. Kun ihmiseltä puuttuu todellinen identiteetti ja arvokkuus, hän alkaa luoda omaa arvoaan sillä minkälaisen vaikutelman hän tekee muihin.
Häpeäidentiteetti on kaikkea sitä millä ihminen pyrkii rakentamaan itsestään positiivisen representaation. Se voi olla toisten pakonomaista auttamista, työnarkomaniaa, kiltiksi ja näkymättömäksi muuttumista, huomion saamista pelleilyllä, pakonomaista sankaruutta työssä, perfektionismia, kaikkea tällaista. Yhteistä näille kaikille on että ne eristävät ihmisen toisista. Ne perustuvat omavoimaisuuteen eikä niissä ole nöyryyttä.
Mikä näyttää hyvältä on hyvää. Ihminen alkaa ohjautua ulkoa sen sijaan että hän ohjautuisi sisältä.
Ihminen rakentaa itsestään eräänlaisen positiivisen representaation.
Hinta jonka hän tästä maksaa on yksinäisyys.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8818315
synnyttää aina pelon. Pelko syntyy sinne missä ihminen on yksin, siis vailla rakkautta ja syvää yhteyttä toisiin. Ihminen, joka ei ole syvällisesti liittynyt kehenkään, joutuu elämään ainaisessa turvattomuudessa.
Juuri pelko johtaa tarpeeseen hallita elämää ja kyvyttömyyteen elää sitä. Pelko tappaa elämän ja luovuuden, sillä pelon vallassa oleva ihminen ei uskalla tehdä virheitä. Virheet paljastaisivat hänen heikkoutensa, ja koska hän ei luota rakkauteen, hän ei kykene olemaan heikko. Sisäinen turvattomuus siis tappaa luovuuden.
Sisimpänsä menettäminen on oman mielenrauhansa menettämistä. Sisimpänsä menettäminen johtaa myös aina elämän mielekkyyden kadottamiseen. Kun ei ole yhteydessä omaan keskukseensa, ei tiedä miksi elää. Millään ei ole enää merkitystä, mikään ei tunnu tärkeältä. Elämä voi tuntua täysin turhalta ihmisestä, jolla on kaikki mahdollinen mitä vain voi kuvitella tarvitsevansa.
Rakkauden puute johtaa siihen ettei ole varaa olla heikko.
Heikkoutta halveksii se joka on heikkouttaan paossa.
Valta irroitetaan sen todellisesta yhteydestä eli vastuusta. Kun valta irrotetaan vastuusta, se on itseasiassa
irrotettu rakkaudesta. Vastuun ja palvelun kautta saatu valta on rakkaudellista valtaa, kun taas ilman vastuuta otettu valta on väkivaltaa tai mielivaltaa.
Luodessaan yhteiskunnan, josta on siivottu pois kaikki katastrofaalisuus, ihminen tuudittautuu helposti uskoon,että elämä itsessään tosiasiallisesti voisi olla hallittavissa. Hän alkaa ajatella ja uskoa, ettei elämä voi ja ettei se saa häntä haavoittaa.
Kun elämä otetaan hallintaan, saadaan turvallisuudentunne joka perustuu siihen ettei enää eletä. Näin esimerkiksi rakastumisesta tulee avioliitto. Yleinen vitsihän on että seurustelu voi päättyä kahdella tavalla: onnellisesti tai avioliittoon. Samalla tavalla uskosta tulee uskonto. Siitä mikä alkujaan hehkui intoa, uudistusmieltä ja suurta paloa, tulee sääntöjen kokoelma jota pitää noudattaa,jotta ansaitsisi pelastuksen. Uskosta tulee uskonto, kun Jumala ajetaan siitä ulos ja ihminen alkaa itse hallita uskonsa kohdetta tekemällä siitä itselleen sopivan järjestelmän. Kun ei suostuta Jumalan edessä elämään, luodaan uskonto, jonka avulla uskosta ja Jumalasta tehdään ihmisen hallinnassa oleva asia.
Nöyrä ihminen on tutustunut itseensä riittävän syvällisesti löytääkseen voimattomuutensa. Nöyryys on todellisuudentajua.
Astuessaan ulos nykyhetkestä ihminen astuu ulos siitä ainoasta hetkestä, jossa elämä on läsnä. Hänen ei tarvitse osallistua elämään, kun hän siirtää sen aina eteenpäin, sinne jonnekin. Kiireen ihminen luo, jotta todellisuutta ei tarvitsisi kohdata. Ihminen luo kiireen tekemällä elämässään sellaisia valintoja, ettei hän koskaan ehdi pysähtyä. Kun hänen ei tarvitse pysähtyä, hänen ei koskaan tarvitse kohdata omaa tyhjyyttään ja riittämättömyyttään. Mitä suurempi ahdistus, sitä lujempaa mennään. Mitä lujempaa mennään, sitä suuremmaksi ahdistus kasvaa.
Näin ihminen itse asiassa juoksee pakoon juuri sitä mitä hän ajaa takaa. Hän tavoittelee rakastetuksi ja arvostetuksi tulemisen kokemusta, mutta ei huomaa sen olevan koko ajan hänen selkänsä takana. Se on siellä missä on hänen todellinen olemuksensa, hänen heikkoutensa, hänen inhimillisyytensä. Jos hän sallisi itsensä tulla kohdatuksi heikkona ja avuttomana, hän tavoittaisi rakkauden eli sen, että hän on hyvä ja saa elää hyvää elämää. Näin hän siis saavuttaisi sen, mitä hän ajaa takaa, pelkästään pysähtymällä eli ottamalla sen vastaan.
http://www.youtube.com/watch?v=WISceNk8J6o
Siinä oli paljon hyvää asiaa. :) Ehkä palaan lukemaan noita vielä myöhemmin uudestaankin.
Käyn varmasti vielä lukemassa tätä uudelleen. Ja tuo videolinkki on myös hyvä.
Olen samaa mieltä, että rakkaudettomuus aiheuttaa pelkoa. Kärsin usein pelosta ja rakkaudettomuudesta. En ymmärrä kuitenkaan täysin heikkoutta. Olen pitänyt itseäni äärimmäisen heikkona (miehenä). Pelkään, enkä ole kyennyt tavoittamaam/saamaan kiinni rakkautta. Miten sen teen? Rakkaudettomuus ja tarvitsevuus tekevät minusta heikon. Yksinäisyys tuhoaa minut. En ole vahva, vaan heikko, mutta miksi rakkaus ei tule elämääni? Olen puhunut heikkoudesta ja tarvitsevuudesta pskykologille ja diakonille. Pelkojeni vuoksi olen estynyt ja pelokas, mutten ainakaan omasta mielestäni vahva. Miten sitten osoittaa avoimemmin heikkous ja tarvitsevuus?
pitäisivät sinua hölmönä joka tapauksessa?
Toisinaan ihmisiä pelottaa muutos. Heille voi olla haasteellista ja järkyttävää että joku elää massatietoisuuden ulkopuolella, hylkää odotukset eikä kunnioita hyväksyttyjä normeja.
Kun seuraat sydäntäsi ja valitset oman ilosi, muut voivat pitää sinua typeryksenä, hulluna, harhaanjohdettuna tai jopa pahana. Kuunteletko heidän uskomusjärjestelmiään ja pelkojaan, vai omaa sisäistä opastustasi? Ei ole sinun ongelmasi mitä muut sinusta ajattelevat!
http://www.youaregodalso.com/fi/luoja-kortit
.. ja katselisit hieman elämää, etkä yrittäisi pakonomaisesti hakea kumppania.
Hieman tuntuu siltä, että haet "vääränlaisia" kumppaneita. Masentuneilla naisilla on usein huono parisuhde.
Onko sinulla ystäviä? Tapaa heitä, ota yhteyttä.
Harrasta jotain, mikä kiinnostaa.
Ei ole ystäviä. En niitä aikoinani hankkinut kun itsetunto oli huono ja oli sosiaalista jännittämistä, olin vain tyytyväinen että olin päässyt pois koulusta eikä siellä enää kiusattu, ja sitten hankkiuduin työelämästäkin pois kun sielläkin oli paha olla (burn out, kiusaamiset). Ainoat ystävät aina tulevat sillä tavalla että etsin miestä, ja nämähän eivät tietenkään kauaa elämässä pysy kun hekin löytävät jonkun naisen ja katoavat sitten sen takia. Ensimmäisen pidemmän parisuhteeni mies oli ystäväni pidempään, kunnes tappoi itsensä.
Harrastaessahan se tietysti aika kuluu (eli en vaan istu tumput suorana tai ole pelkästään netissä), mutta nekin puuhat ovat lähinnä yksin touhuttavia kun asun vähän syrjässä eikä ole varaa juosta kaikenlaisissa riennoissa kaupungissa. On täällä tämä mielenterveysseuran keskustelupiiri jossa olen aloitellut, mutta jälleen kerran kaikki muut osanottajat ovat minua vanhempia ja koen itseni aina yksinäiseksi jos ei ole ketään ikäistäni ja vertaistani koko ryhmässä. :(
Luojan kiitos on juhannus ohi. Noin pitkää kidutusta harvemmin on ollut, joskin olihan siinä välillä parempia, valoisampiakin kohtia.
Eikä tunnu sen paremmalta nytkään. Olen aina vihannut eniten kesällä ilmaantuvaa masennusta, koska se tuntuu kaikkein raskaimmalta että on niin kaunista ja välillä lämmintäkin, eikä mikään auta kun kutsuu hauta... Eli tulee niitä ajatuksia että ranteet auki tms.
Pitäisi oikeastaan olla kokoajan ulkona, sillä täällä sisällä se ahdistaa eniten tämä kaikki elämä. Se lasku, patteri, kaikki. Olen taas valittanut että eikö sitä voisi JO sulkea... Ikävää kun saa olla ikävä ihminen. Vetosin vielä myötätuntoon sanomalla että mies jätti 12 v jälkeen, joten ei oikein jaksa tätäkin tässä kun ei kokoajan voi kotoa poiskaan olla. Tällainen käy jo todella raskaaksi että näin pitää tehdä, ja varsinkin jos se ei edes auta!
Joku voi kysyä että loppuuko se masennus sitten siihen että asuntosi on hiljainen. Ei tietenkään, mutta ei se yhtään paranekaan tämmöisestä. Tai ahdistus siis lähinnä.
Sain tietää ettei eksällä mene kauhean hyvin juuri nyt sen uuden naisen kanssa, mutta se on heidän elämäänsä se, ei pahemmin minua kosketa mitenkään. Tiedän nyt että ero oli ainoa vaihtoehto kun niin tylsäksi elämämme oli mennyt, mutta mitenkähän saisin tätä itselleni periytynyttä tylsyyttä nyt sitten pois tai miten masennuksen ja ahdistuksen aisoihin?!
Jepjep, hengissä vieläkin, vaikka yritinkin hölmöillä lähes kaikin tavoin. Uin uskomattoman jurrissa, olin kaahaavien kavereiden kyydissä ja ängin jopa yhden rattijuopon matkaan. Ja vedin viinaa kuin sieni.
Nyt on vieläkin outo olo ja aivan uskomaton ahdistus. Töihin pitäisi lähteä, ei saatana ku ei pystyisi.