Yksinäisyys mua nakertaa, apua en saa, tuska kasvaa, päivä päivältä pahempaa, tuskin apua enää saa...
Mulla taitaa olla aika paha ongelma, ei oo ollu lähes kohta neljään vuoteen kaveria eikä muuta puhekumppania. Ollaan nyt muutettu paikasta toiseen eikä loppua näy.
Alussa vastustin muuttoa pohjamaalle todenteolla mutta äitini tahto oli mitä oli ja siten jouduin hylkäämään kaverini tuttuni ja rakkaimmat muistoni... Pari ensimmäistä viikkoa oli tuskaa uudessa asunnossamme itkin lähes 2 viikkoa jotta yksinäisyyden aiheuttama kärsimys lakkaisi.
Sitten oli aika tutustua uuteen kouluun joka jännitti minua aivan kamalasti. Ihan hyvin se meni mutta puolen vuoden ylä-asteopiskelun jälkeen totesin että en kavereita saa. Kesälomani vietin ulkomailla perheeni kanssa. seuraavana lukuvuonna tuska lieventyi , paikat olivat tutumpia ja ihmiset tutumpia yms... sain pari puhe kumppania jolla lievensin sosiaalisia paineitani. Toisin ei sekään mitään unelmaa ollut kun isäni masentui ja valitti joka päivä kuinka P.ska paikka pohjamaa oli. No me mäkään sitten enää jaksanut kuunnellä sitä valitusta mitä isäni kirjaimellisesti joka päivä valitti.
Aloin haluta pois vaikka juuri olin sopeutunut. Isäni väitti että pääkaupungissa olisi kaikki parempaa ja unelmaa yms... Lukuvuoteni lopussa isäni oli saanut kaikki voimaan pahoin jokapäiväisellään valituksellaan joten päätimme muuttaa sitten sinne hesaan. Olin itsekkin jokseenkin tyytyväinen kun asuimme suhtkoht pienessä kaupungissa ja tuore kaverini ei enää halunnut hengailla kannsani joten pieni parannus oli silloin ihan mukavaa.
Taas kerran jouduin unohtamaan menneet ja keskittymään eteempäin. Helsingissä otin sellaisen asenteen että kaikki alusta ja nyt sitten hankkimaan hyviä kavereita hyviä arvosanoja yms... Olin silloin todella innostunut ja motivoitunut.
Aluksi kaikki meni todella hyvin opin rakastamaan vihaamani ruotsinkieltä ja opiskelin sitä toden teolla, olin ns "pilvessä" kun kaikki oli suurempaa ja parempaa. Linnut lauloi elämä oli ihanaa perheeni oli tyytyväinen. Silloin olin todella iloinen elämääni, kunnes taas niinkuin aina kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Tämä vaihe alkoi muuttaa identiteettiäni radikaalisti. Omistin siihen aikaan n.3000€ arvoisen mopo-skootterin jonka isäni oli ostanut minulle. Se varastettiin minulta aivan pihastani. No silloin vielä iloitsin että "no onneksi meillä on vakuutukset vai mitä äiti?" Äitini sanoi että kyllähän ne "pitäisi" olla!!! Sitten käytiin fennia vakuutusyhtiössä ja tarkistettiin asia ja eihän meillä enää mitään vakuutusta ole kun se on jo vajaa vuoden vanha sopimus. Ja Vit.ttiko vähäsen, meni 3000€ niinkuin kaivoon. Ja arvatkaapas miten isäni reagoi? Aivan masentui taas kerran. Tämä aika oli helvettiä kaikki oli väsyneitä valittamaan ja haukkumaan.
Muistan vieläkin ne päivät jolloin tulin kotiini ja ketään ei moikannu yms... edes huomannut tuloani. Siitä lähtien päiväni ovat pahentuneet ja pahentuneet, olen epäsosiaalinen pelkään sosiaalista kanssakäymistä, punastun, tulee kylmä hiki yms... Yritän kaveerata muitten kanssa mutta musta tuntuu että sekin kyky on hävinnyt johonkin, en osaa puhua enää tai muutenkaan olla hyvä keskustelija, välissä sanat menee sekaisin yms... Elämäni on muuttunut pahaksi. Nykyään istun kaiket päivät yksin omassa pikku huoneessani näpeltämässä tietokonettani. Nyt alkaa elämä maistua puulta, elämässäni ei ole sisältöä, kaveria ja kaikenlisäksi olen kadottanut itsearvon sekä omatuntoni. Elämälläni ei ole merkitystä, joka päivä on yhtä kärsimistä eikä valoa missään näy.
olen yrittänyt kerätä rohkeutta mennä psykologille mutta sekin on ylitsepääsemätön este josta en enää pääse yli. Tuleva kesä tulee olemaan paha asia, ei oo enää mitään tekemistä jos ei kesätöitä tuu, hain jopa 30 eri paikkaan eikä oo tullu muuta kun kielteisiä vastauksia. Mielummin olisin kesän koulussa.
Että tällasta elämää jollekkin se on ruusuilla tanssimista toisin kuin minulle se on maanpäällistä helvettiä!! No mitäs tässä nyt enää voi tehdä ollaan taas luultavasti muuttamassa pois täältä ja rumba jatkuu.. Mitä mun pitäs tehdä että saan elämäni kontrolliin? En tiiä enää mistään mitään =( Apuja yms? Lääkkeitä en halua koska se ei ole normaalia.
Mulla taitaa olla aika paha ongelma, ei oo ollu lähes kohta neljään vuoteen kaveria eikä muuta puhekumppania. Ollaan nyt muutettu paikasta toiseen eikä loppua näy.
Alussa vastustin muuttoa pohjamaalle todenteolla mutta äitini tahto oli mitä oli ja siten jouduin hylkäämään kaverini tuttuni ja rakkaimmat muistoni... Pari ensimmäistä viikkoa oli tuskaa uudessa asunnossamme itkin lähes 2 viikkoa jotta yksinäisyyden aiheuttama kärsimys lakkaisi.
Sitten oli aika tutustua uuteen kouluun joka jännitti minua aivan kamalasti. Ihan hyvin se meni mutta puolen vuoden ylä-asteopiskelun jälkeen totesin että en kavereita saa. Kesälomani vietin ulkomailla perheeni kanssa. seuraavana lukuvuonna tuska lieventyi , paikat olivat tutumpia ja ihmiset tutumpia yms... sain pari puhe kumppania jolla lievensin sosiaalisia paineitani. Toisin ei sekään mitään unelmaa ollut kun isäni masentui ja valitti joka päivä kuinka P.ska paikka pohjamaa oli. No me mäkään sitten enää jaksanut kuunnellä sitä valitusta mitä isäni kirjaimellisesti joka päivä valitti.
Aloin haluta pois vaikka juuri olin sopeutunut. Isäni väitti että pääkaupungissa olisi kaikki parempaa ja unelmaa yms... Lukuvuoteni lopussa isäni oli saanut kaikki voimaan pahoin jokapäiväisellään valituksellaan joten päätimme muuttaa sitten sinne hesaan. Olin itsekkin jokseenkin tyytyväinen kun asuimme suhtkoht pienessä kaupungissa ja tuore kaverini ei enää halunnut hengailla kannsani joten pieni parannus oli silloin ihan mukavaa.
Taas kerran jouduin unohtamaan menneet ja keskittymään eteempäin. Helsingissä otin sellaisen asenteen että kaikki alusta ja nyt sitten hankkimaan hyviä kavereita hyviä arvosanoja yms... Olin silloin todella innostunut ja motivoitunut.
Aluksi kaikki meni todella hyvin opin rakastamaan vihaamani ruotsinkieltä ja opiskelin sitä toden teolla, olin ns "pilvessä" kun kaikki oli suurempaa ja parempaa. Linnut lauloi elämä oli ihanaa perheeni oli tyytyväinen. Silloin olin todella iloinen elämääni, kunnes taas niinkuin aina kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Tämä vaihe alkoi muuttaa identiteettiäni radikaalisti. Omistin siihen aikaan n.3000€ arvoisen mopo-skootterin jonka isäni oli ostanut minulle. Se varastettiin minulta aivan pihastani. No silloin vielä iloitsin että "no onneksi meillä on vakuutukset vai mitä äiti?" Äitini sanoi että kyllähän ne "pitäisi" olla!!! Sitten käytiin fennia vakuutusyhtiössä ja tarkistettiin asia ja eihän meillä enää mitään vakuutusta ole kun se on jo vajaa vuoden vanha sopimus. Ja Vit.ttiko vähäsen, meni 3000€ niinkuin kaivoon. Ja arvatkaapas miten isäni reagoi? Aivan masentui taas kerran. Tämä aika oli helvettiä kaikki oli väsyneitä valittamaan ja haukkumaan.
Muistan vieläkin ne päivät jolloin tulin kotiini ja ketään ei moikannu yms... edes huomannut tuloani. Siitä lähtien päiväni ovat pahentuneet ja pahentuneet, olen epäsosiaalinen pelkään sosiaalista kanssakäymistä, punastun, tulee kylmä hiki yms... Yritän kaveerata muitten kanssa mutta musta tuntuu että sekin kyky on hävinnyt johonkin, en osaa puhua enää tai muutenkaan olla hyvä keskustelija, välissä sanat menee sekaisin yms... Elämäni on muuttunut pahaksi. Nykyään istun kaiket päivät yksin omassa pikku huoneessani näpeltämässä tietokonettani. Nyt alkaa elämä maistua puulta, elämässäni ei ole sisältöä, kaveria ja kaikenlisäksi olen kadottanut itsearvon sekä omatuntoni. Elämälläni ei ole merkitystä, joka päivä on yhtä kärsimistä eikä valoa missään näy.
olen yrittänyt kerätä rohkeutta mennä psykologille mutta sekin on ylitsepääsemätön este josta en enää pääse yli. Tuleva kesä tulee olemaan paha asia, ei oo enää mitään tekemistä jos ei kesätöitä tuu, hain jopa 30 eri paikkaan eikä oo tullu muuta kun kielteisiä vastauksia. Mielummin olisin kesän koulussa.
Että tällasta elämää jollekkin se on ruusuilla tanssimista toisin kuin minulle se on maanpäällistä helvettiä!! No mitäs tässä nyt enää voi tehdä ollaan taas luultavasti muuttamassa pois täältä ja rumba jatkuu.. Mitä mun pitäs tehdä että saan elämäni kontrolliin? En tiiä enää mistään mitään =( Apuja yms? Lääkkeitä en halua koska se ei ole normaalia.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tiedän minkälaista on olla yksinäinen kun ei ole kavereita tai mitään muutakaan..Niin sanotut "kaverit" eivät koskaan soita tai muuten vaan sut petetään kerta toisensa jälkeen. Ite tiädän, että yksinäisyys on pahin kivuista mitä on! Kun en pienenpänä ja vielä tänäkin päivänä kestä sitä lähden juoksemaan ja treenaamaan ja yritän uskotella itselleni etten olisi niin heikko ja haluan olla muita kovempi ja vahvempi, mutta en tiedä vahvistaako se vain ulkoisesti ja heikentää sisäisesti ainavaan enemmän, tyhmää, mutta totta. Kenenkää ei tulisi olla yksin sen voin sanoa. Itse en nuku öisin kun max 4h sen jälkeen herään ja valvon. ja sillon kun nukunkin niin koskaan en nää onnellista unta, aina unta missä menetän jonkun josta on tullut itselleni tärkeä tai näen itseni kuoleman ja se ei ole mukavaa. Itsestäni olen huomannut sen, että en halua toiste apua enää ja yritän todistaa jotain mitä en ole..Aika kuluu kuin odottaen jotain ja ahdistuu kasvaa ja tuntuu kun olisi itsensä vankina ja toivoisi jonkun herättävän. iltaisin kun menee nukkumaan on toivomus, että ei heräisi enää aamulla vaan olisi päässyt jonnekkin muualle. Eniten hämää se etten pysty myöntämään tuskaa muille vaan hymyilen aina kun ei olisi mikään koskaan ollutkaan hätänä ja elämä hymyilisi, mutta sisällä on yhtä helvettiä!
Tämä viestisi kuullostaa niin samalta kuin minulla, sisällä kamala ahdistus sekä mielen sisäinen sekasorto.
Mullakin on ollut niitä ns. "kavereita" jotka paskat välitää elämästä eli ei osoita minkäänlaista huomiota mua kohtaan. Yleensä ne on sellasia alistavia henkilöitä jonka kanssa olen ollut tekemisissä eli aina mitä tahansa sanoo niin HE ovat aina oikeassa, kyllähän siinä tulee pieni heikkouden tunne ettei ole mitään. En yritä sanoa että olisin aivan luuseri yms, ei vaan kertakaikkiaan jaksa tällasta helvettiä.
Tulin juuri ajatelleeksi noista unista että en ole nähnyt pitkään aikaan unia. Siis todela pitkään aikaan. No siis oonhan mä nähnyt jotakin, yleensä mä näen perheeni kuolevan yms.. kamalaa mitä en iki-maiilmassa haluaisi heille tapahtuvan. Enite mua on ahdistanut 3-vuotiaan pikkuveljeni, kokoajan pelkoja että mitä sille saattaa tapahtua yms...
Itselläni on myös tietynlaisia yksinäisyyden lievennys tapoja. Yksi on musiikin kuuntelu yksinäisyydessä. Eli kuulokkeet täysille ja uppoudun musiikin maailmaan. Toinen saataisi olla koulu eli opiskelen silloin kun ei ole muutakaan tekemistä. Huomasin tossa että ekan muuton jälkeen numeroiden keskiarvo nousi 5:sesta 7,5 yläasteella. Eli kai se yksinäisyys jotenkin vaikuttaa siihen.
En toivoisi tätä yksinäisyyttä kenellekkään,
mulla se on jo vaikeaa kun oon jo 18 nuori eikä voi enää mennä pihalle hiekkalaatikolle ja tehdä hyviä ystäviä niinkuin penskana.
Texttissäs on samoja juttuja ongelmistas kuin itselläni on, mutta suurin osa koostuu itselläni kuitenkin muista asioista..Haluisin tehdä jotain hyvää ja tärkeää itteni vuoksi muttei pysty siihen kun on muuten hommat päin persettä. Lääkkeitä en itse ala popsimaan koska itselläni on päähän pakkautunu ajatus "älä ole" heikko ole vahvempi kun muut ja miten voin olla vahvempi jos joudun syömään lääkkeitä, että saisin itseni "toimimaan" ja olemaan tyytyväinen elämään. mutta kerron kuinka päästä siitä kun keksin sen tai oon keksiny sen, mutta oo pystyny sitä kunnolla toteuttamaan. Mutta saa nähdä saa nähdä.
Itsellänikin on pyrkimys saada jotain hyvää tähän elämään. En tarkoita että olisin itsekäs vaan pyrin näyttämään perheelleni että minä olen menestynyt elämässäni sekä että he saisivat olla tyytyväisiä minusta.
Itsekkin vastustan lääkkeitä. Minusta se ei ole normaalia että otetaan lääkkeitä jotta saadaan ajatukset väkisin tyytyväisiksi vaikka asiat eivä niin ole. Ne eivät itse asiaa ratkaise vaan lievittävät vain.
en tiedä onko sinulla terapeuttia, mutta suosittelen sitä sinulle.elämäsi on ollut heittopussina olemista.kas kun vanhempasi eivät ole ajatelleet että sinulla pitäisi olla pysyviä ihmissuhteita kodin ulkopuolella.terapeutilla käynti on hyödyllistä, vaikka se ei toisi kavereita se pitää sinua hengissä.
lääkkeet eivät ole pahasta yhdessä terapian kanssa..jos mieli mustuu ja masentuu,se on sairaus siinä kuin diabetes tai poikki mennyt jalka,niihinkin tarvitaan apu lääkkeillä.heikkoudesta kasvaa ihmisen vahvuus.en tiedä miksi muuttoja on niin tiheään,kukaan ei pääse itseään pakoon,sen tiedän itse.ajattelisin,että kotiväkesi on myös jonkin avun tarpeessa,levottomuus satuttaa teitä kaikkia.onko sinulla kirjekavereita joille voisit kertoa tuntemuksistasi?hae apua ammattiauttajalta,ainakin saat jotain helpotusta ja ehkä uskallat taas ihmistenkin joukkoon.voimia ..
En tiedä rohkenenko sinne. En ole oikein sosiaalista tyyppiä. Tai no se tuntuu hyvin ahdistavalta mennä ja kertoa synkimmätkin salaisuudet mitä on elämänsä aikana kokenut. Tiedän että psykologi, terapeutti yms ei saa kertoa siitä kenellekkään mutta silti... Tuntuu kamalalta pelkkä ajatuskin että on ns. sairas mieleltään, en ole ikinä todennut tällaista vaivaa itselläni, mutta kai se on hyväksyttävä että on mitä on.
Tiedän ihmisiä joiden lapsuus on ollut sanoinkuvaamatonta helvettiä, en nyt tarkemmin kuvaile millaista mutta hyvin hyvin ikävää kuitenkin.
Mutta jotenkin osa on vain pitänyt itsensä kasassa ja kyennyt rakentamaan sellaisen elämän itselleen jota ei voisi uskoa todeksi lähtöasetelmat huomioon ottaen.
Kaikki eivät kuitenkaan ole selvinneet, hupaisaa miten juoppo pojalla on jopa sama kävelyvika kuin kuin juoppo isällään.
Mitä yritän sanoa että vaikka elämäsi on nyt "käsillä" tulee se olemaan käsillä myös 20v päästä. Jos kestät olla sateessa tarpeeksi päättäväisenä niin joku päivä pilvet väistyvät ja aurinko rupeaa paistamaan.
Minä en kuitenkaan voi valonsäteitä ja hyvää elämää luvata, sen tekee muu taho. Ehkä epäonnistut, ehkä onnistut.
Ymmärrän hyvin miltä 3K€ arvoisen tavaran menettäminen tuntuisi, varmasti viimeinen niitti.
Elämä on kuin urheilua, vain ne pärjäävät jotka toipuvat heti tappioistaan ja valmistautuvat jo seuraavaan koitokseen.
Harvoja asioita maailmassa voi korjata jälkikäteen, tappiot pitää hyväksyä tapahtuneiksi, jos ei hyväksi, ei pääse eteenpäin.
Sinun pitää sanoa isällesi että se oli vain mopo, kukaan ei kuollut, talo ei palanut, se oli vain rautaa ja muovia. On hyvin tärkeää että asia puhutaan selväksi, muuten jokainen tuntee syyllisyyttä asiasta, mopon ostaja, mopon parkeeraaja ja vakuutuksen laiminlyöjä.
Tuntuu vähän siltä että jatkuvalla muuttamisella perhe yrittää paeta elämää kun sen pitäisi kohdata se.
Elämä on hyvin mutkikkaiden yhtälöiden rakennelma, mistä sen tietää jos olisit jäänyt auton alle seuraavana päivänä ellei mopoa olisi viety.
Enpä tiedä tarvitsetko psykologia, sitä käytetään ajatusten ja elämän solmujen selvittämiseksi. Kyseinen henkilö ei rupea sinun ystäväksi tai kaveriksi. Yksinäisyyttä ei niin paeta.
Se että sinulla on Internet on hyvä juttu, sieltä voi löytää porukoita esim jonkun aihepiirin/harrastuksen tiimoilta. Internet ei kuitenkaan ole täynnä symppiksiä joita kiinnostaisi sinun murheesi, se ei ole paratiisi, sekin on oma karu maailmansa.
Kirjeystäviä saisit varmasti jos laitat ilmoitusta asiasta jonnekkin, kunhan rehellisesti kertoo tilanteensa siinä.
Internet ei kuitenkaan ole korvike läheisyydelle vaikka siellä tuntisi satoja ihmisiä. Tiedän tämän itse, netti on vain hetkellinen korvike, laimea kipulääke.
Vaikka et saisikaan kesätöitä niin älä täysin homehdu koneen ääreen. Rakenna vaikka kehoasi, terve mieli terveessä ruumiissa. Helsinki on kesäisin suht vilkas paikka, sinne vaan jonnekkin puistoon joko lenkille tai ihosyöpää ottamaan nurmikolle.
Ja sano vanhemmille että mihinkään ei nyt enää muuteta. Ei henkinen maailma muutu tonttia vaihtamalla.
Että joo, voimia vaan sinnekkin...
Olen todella otettu että joku jaksaa lukea vaivojani ja vastata niihin.
Mutta asia on vain niin että kauanko näitä pilviä enää on? En tiedä pystynkö odottamaan tarpeeksi päättäväisesti jos elämän tarkoitukseni, unelmani alkaa hävitä. Mitä varten odottaisin ja kärsisin enää toiset neljä vuotta jos muutosta ei tapahdu? Mitä jos jään ainiaaksi tällaiseksi virtuaali teknikoksi joka istuu kaiket päivät koneen päässä toivoen pientä piristystä elämään? En tiedä?
No tämä tarinani oli ensimmäinen askeleeni ongelmani suhteen eli kerroin siitä jollekkin ekaa kertaa ja se tuntuu auttavan. Äidilläni tuntui olevan aina sellainen motto suhteelleni että "Älä nyt taas kerjää sääliä" kun yritän selitää että mulla ei oo ketään kaveria yms puhekaveria useita kertoja.
Ei mua se skootterin rahallinen arvo paljoa surettanut mutta ne seuraukset mitä minä aiheutin isälleni ja koko perheelle. Hän on hyvin masentuvaista tyyppiä joten kuten arvata saattoi minä tavalaan aiheutin tämän tuskan ja häpeän perheelleni.
No en mä luultavasti aiokkaan homehtua kotiini kesällä mutta kovasti se minua kyllä harmittaisi jos en kesätöitä saisi. Aloitan luultavasti raa`an treeniohjelman ja rupean kuntoaddktiksi vaikka yksin elelenkin suurperheeni keskellä.
No niin, pilviä taivaalla ei valitettavasti pysty ennustamaan, mutta yleensä se aurinko jossain vaiheessa paistaa sinne risukasaankin! Usko pois!
Äidillesi terveisiä, että jos ihminen haluaa ja etenkin kykenee puhumaan ongelmistaan/ suruistaan, on se ainoastaan hyvä asia. Nykyään on esim. jo todistettu, että ihmiset, jotka patoavat tunteita/ asioita sisäänsä ovat alttiimpia sairastumaan esim. syöpään (joskin se vie pitkän aikaa, mutta ennaltaehkäisynä asioiden käsittely on jees...). Ja puhuminen /kirjoittaminen auttaa käsittelemään ongelmia, joten et todellaakaan kerjää sääliä vaan käyttäydyt mielestäni todella fiksusti ja järkevästi, kun olet ottanut yhteyttä tälle keskustelupalstalle.
Mutta niin... yksinäisyys on rankka juttu, itse en sitä ole juurikaan kokenut, mutta masennusta ja vastaavaa olen käynyt läpi enemmän kuin lääkäri määrää.
Jos sinusta itsestäsi tuntuu siltä, että olisi ok mennä psykiatrin tms. juttusille, niin mene. Siinä ei ole mitään ihmeellistä eikä hävettävää (eikä siitä tarvitse kertoa kenellekään, jos ei itse halua). Itse olen käynyt terapiassa n. kolme vuotta ja nyt vaikuttaisi siltä, että voisin lopettaa sen. Olen myös joutunut ajoittaisesti käyttämään masennuslääkkeitä ja olen sitä mieltä, että jos lääkäri toteaa jonkun ihmisen tarvitsevan lääkkeitä masennukseensa tms. niin sitten on myös ihan ok käyttää niitä. Minun nuppinikkarini itse totesi, että lääkkeet ovat useimmille ihmisille vain se kävelykeppi, jolla selvitään hankalimman ajan yli. Eli jos sinulla on jalka poikki, niin silloin vissiin käyttäisit kainalosauvoja?
Mutta rehellisyyden nimessä sanoisin, että et minusta(!) vaikuta sellaiselta, joka lääkkeitä tarvitsisi, mutta syvällinen keskustelu jonkun ihmisen voisi tehdä terää!
Lisäksi haluaisin sanoa, että sinun isäsi masennus ei ole sinun vikasi, vaikka se olikin sinun skootterisi, joka varastettiin. Joten älä syyllistä itseäsi siitä. Eihän kukaan voinut sitä ennustaa ja varkaudet ovat asioita, joita vaan tässä maailmassa tapahtuu. Ja kuten joku kirjoittajista kommentoi: sehän oli vain ja ainoastaan rahaa, paljon pahempiakin asioita olisi voinut sattua.
...ja muutosta tapahtuu koko ajan...ikää tulee lisää ja asiat saavat erilaisia painotuksia...eikä sitä tiedä mitä seuraavan nurkan takana odottaa...
Tsemppiä sinulle!
"Mitä varten odottaisin"
Haet syytä ja tarkoitusta elämällesi, minä en voi antaa oikeutusta sinulle, vain sinä voit antaa sen itsellesi.
Yleensä ajatellaan että ihmisellä on vain valta tappaa itsensä mutta yhtälailla ihmisellä on valta päättää jatkaa.
En voi luvata että sinulla on aikanaan oma perhe ja kaikki asiat hyvin tai mistä ikinä unelmoitkin. Eikä kukaan ihminen voi luvata sinulle sitä.
On syytä ymmärtää ja tiedostaa käsite:
"elämän rakentaminen jonkun ympärille"
Nykynuorista enemmistö rakentaa sen alkoholin ja viikonlopun ympärille, seuraavan viikonlopun odotus alkaa jo alkuviikosta. Heillä ei ole hevon vittuakaan hajua mitä he täällä tekevät.
Ei heillä ole sitä aitoa elämän riemua yhtään enempää tai vähempää kuin sinullakaan vaikka he voivat vaikuttaa ulkopuolisesti "normaaleilta".
Mutta voit nousta heidän yläpuolelle pelkästään sillä että yrität tiedostaa asioita.
Kuntoilu on hyvä idis, siinä on sitä omaa rauhaa, voit yrittää löytää itsesi ja jos onni suo niin jonkun toisenkin.
Ja tästä elämän pelipöydästä lähdetään vasta sitten kun on viimeinenkin pelikortti hävitty, ei ennen.
En odotakkaa että ketään ojentaa minulle hopeatarjottimella sisältöä elämääni. Olen itse yrittänyt sitä hanikkia jo neljä vuottä ja siitä ei tunnu tulevan mitään. Muistan vain epäonnistumiset ja nolot tilanteet mitä olen aiheuttanut elämälleni. Se on todella ärsyttävää kun joutuu itse pursimaan omia virheitä yksin. esim. jos on vaikka yrittänyt iskeä tyttöä ja kaikki on menny pieleen niin en kyllä haluis äitini kanssa siitä keskustella taikka isäni kanssa. Se vaan tuntuu tyhmältä ja nololta.
Suurin onnettoman asemani syy on että rakensin elämäni entiseen asuinpaikkaani. Tunsin lähes kaiken sieltä, asuin siellä lähes 14 vuotta ja sain siellä ystäväni. Nyt kun on ollut tässä muutorumbassa niin ei oo tavallaan aikaa rakentaa sitä elämää minkään ympärille ja varsinkaan kun niitä ystäviä ei oikeen oo enää.
Itse en juo alkoholia eikä oo mitään mieltä tuhota aivosoluja ja kuluttaa rahaa sen takia. Oon kokeillu ja on se ihan kivaa, mutta en mä sitä elämäntavaksi ottais. Luulempa että otan suunnakseni "aika parantaa haavat" menetelmän. Ei kai näistä elämän kolhuista muuten pääse eroon.
No vielä jokupäivä mä lämäytän sen täyskäden pöytään ja iloitsen elämääni!!! Hyvää kesää kaikille!!
nim.merkki life kirjoitti hyvin.
Itse olen myös kärsinyt moninaisista asioista elämäni varrella ja jatkanut olen silti eteenpäin. Olen ollut yksin ja olen ollut silti onnellinen. Kun ei minulla muuta lapsena ollut, ajattelin vain, että eletään tässä nyt vain eteenpäin, kyllä aika näyttää mitä minusta tulee. Sisäinen onnellisuus lähtee itsestä,ja se on enemmän kuin kaveritkaan voi antaa. Ja sitten kun on ne ihmiset siinä ympärillä nauttii varmasti enemmän kuin nämä joilla niitä riittää joka tuutista. Olemmehan me erilaisia persoonallisuuksia.
Halusin vain sanoa jotain sinulle. Tuntuu, että sinulla on asennetta. Itse jouduin nuorempanan opettelemaan juuri kärsivällisyyttä. Olet vielä nuori. Sinulla on koko elämä edessäsi. Ajattele mitä kaikkea se voi sinulle tarjota. Itsearvostus ja muut nuorena hankalat asiat nuorena tulevat moninkertaisina takaisin hieman vanhempana, kun niitä jaksaa kehittää.
Muistuttaisin, että et syyllistäisi itseäsi siitä mitä aiheutat vanhemmillesi. SInulla on tunteet ja heillä on omansa. Et ole velvollinen heidän tunteistaan. Se on vaarallista itsesi hyvinvoinnille.
Sorry, jos viestissäni on paasaamisen makua. En sitä kuitenkaan halunnut vaan välittää myötätuntoa sinulle, koska näytit sitä tarvitsevan. On hyvä asia, että uskallat puhua sisimmästäsi.
Toivotan sinulle aurinkoisia päiviä harmainakin päivinä.
Eli tarkoitat että minun pitäisi haudata sosiaaliset tarpeeni ja jatkaa etempäin? Elää yksin kunnes joku mut löytää? No luulen että se onnistuu multa aika hyvin seuraavat neljä vuotta, mutta jos elelen yksikseni hamuilemassa kotonani niin miten henkinen puoleni? Olen luultavasti 15 vuotiaan tasolla kunnes täytän 20? se minua huolestuttaa eniten ja tulevaisuuteni. Muistan kuulleeni psykologian tunnilla että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen olento joka vaatii sosiaalista, fyysistä sekä aivotoiminnallista kanssakäymistä.
Se on niin pienestä kiinni ettei pimahda taikka tuu skitsoksi näin ihmisenä. Kuten huomaatte eilisestä metrotapauksesta jossa 36 vuotias hyökkäsi tuntemattoman kimpuun kirveellä käyttäen fyysistä väkivaltaa. Toivon ettei minun tarvitsisi ikinä pelätä että minun käy samoin että pimahdan vaan ja kaikki pimenee.
Kärsiväisyyttä minulla on ollut koko ikäni. En ole ikinä valittanu tms... mistään, mutta nyt huolestuttaa kaikki. Kaikki kaatuu päälle, pään sisäinen paine kasvaa.
Uskoisin että tilanteeni paranee. Pyvin selvittämään henkisen vahvuuteni siihen tasoon mitä se on ollut, mutta en haluaisi elää yksin kuten ei kukaan.
Tonttu olet varmasti todella vahva ihminen jos kestit lapsuutesi yksin. Musta tuntuu vain että minä en pysty vaikka olen jo aikuinen.
Toivon ettei ketään ajattelisi minua toivottomana tapauksena ns. säälin kerjääjänä kuten äitini sanoo. Tämä oli vain pieni avunhuuto synkässä maiilmassani.
Toivotan teille kaikille hyvää ja iloista kesää sekä murheetonta elämää!!! Nauttikaa kun voitte.
Hei,
muutamia asioita tuli mieleeni keskustelua lukiessani, ensin vähän vahvuudesta.
Se mitä ihmiset kutsuvat vahvuudeksi on monesti vahva kuori joka luodaan omien tunteiden suojaksi, ettei kukaan voisi loukata tai satuttaa, mutta sitä mukaa kun kuori vahvistuu, yhteys omiin todellisiin tunteisiin ja sitä kautta kyky olla muiden ihmisten kanssa heikkenee. Tämän tiedän ihan omasta kokemuksesta. Todellista vahvuutta on kyky elää tässä hetkessä, hyväksyä omat tunteensa ja itsensä sellaisena, haavoittuvana ihmisenä kuin on. Vahvuutta ei ole se, ettei koskaan satu, masennu tai tunne itseään pieneksi ja tarvitsevaksi! Itse luotuun vahvuuden harhaan voi sairastua. On tervettä, että tunnistaa omia tunteitaan ja tarpeitaan ja sanoo ne muille.
Sitten sinulle "kuoleman yksin": kuuntele ihmeessä itseäsi. Jos tunnet että paine kasvaa sisälläsi, älä jää odottamaan että se vain menee ohi, elämällä niin kuin ennenkin, vaan etsi jokin itseäsi kiinnostava asia, vaikka harrastus, ja kokeile sellaista mitä et ole aikaisemmin tehnyt. Ei ole hyvä pitää paineita sisällä ja miettiä mitä kaikkea kauheaa voi tapahtua. Terapia on myös hyvä vaihtoehto. Oletko koskaan kuullut ns. luovista terapioista, eli esim. taide- ja musiikkiterapiasta?
Toivon, etten kuulostanut liian paasaavalta :)
Ja toivon sydämestäni sinulle ja kaikille muillekin uskallusta kohdata asioita, arvostaa itseään ja elää tätä elämää tuntevana ja inhimillisenä ihmisenä, vaikka se monesti tuskaista onkin.
Luin kirjoituksesi.. ja myös noita vastauksia.. joku kirjoitti internetin merkityksestä. No, jokaisella meillä on omat henk.kohtaiset kokemuksemme.
Minulle internet on ollut tie uuteen elämään. Kaikkea hyvää sinulle.
Tässä tarinani:
Internetin kautta elämän muutokseen
Kirjoittanut: olen onnellinen, 14.4.2004 klo 21.20
Minun elämäni muuttui noin kaksi vuotta sitten täydellisesti. Mitä tapahtui?
Haluan ensin muutamalla sanalla kertoa, minkälainen elämäni oli ennen muutosta. Olin yksinäinen, masentunut, epätoivoinen, vailla minkäänlaista päämäärää.. yritin etsiä ystäviä, joita löysinkin, mutta ajan myötä huomasin tulleeni vain petetyksi. Tämän takia en enää uskonutkaan koko ystävyys-sanaan, luottamukseni ihmisiin vain väheni.. ja paha oloni vain kasvoi. Tunsin olevani tuuliajolla tässä maailmassa, ilman mitään syytä täällä vain kulkien päivästä toiseen.. Töitä kuitenkin jaksoin aina tehdä ja vähän opiskellakin.. näistä rakensin itselleni elämän sisällön. Ja kuitenkin kaikki tuntui viime kädessä niin merkityksettömältä. Mietin vain, että miksi tämä kaikki raataminen? Onko tällä mitään järkeä?
Materialistisista asioista en ole ollut koskaan kiinnostunut, enkä tavaroita erityisemmin itselleni kerännytkään. Siksi olen oppinut elämään hyvinkin vaatimattomasti. Enemmänkin minua on kiinnostanut kirjat.. ja musiikki. Ja mielenkiinnosta olen aina seurannut toisten ihmisten elämäntarinoita, miettien mikä mahtaa muilla olla kantavana voimana heidän omissa tarinoissaan.. mikä saa muut ihmiset motivoimaan elämään tässä niin monien ongelmien maailmassa. Mutta minulla oli aina tunne, että omasta elämästäni puuttuu tietynlainen pohja.
Noin kolme vuotta sitten elin elämäni pahinta kriisiaikaa. Tulin raskaasti petetyksi, kuoleman tapauksia, motivaatio hävisi tyystiin opiskeluuni, raskaita taloudellisia ongelmia jne. jne. Olin jo menettämässä jopa elämänhaluni..
2001-2002 vuodenvaihteessa ajattelin, että ei elämäni voi näin jatkua.. tarvitsen kipeästi uusia virikkeitä, piristystä elämälleni. Ja päässäni syntyi idea alkaa parantamaan englannin kielen taitoani.. ja siksi halusin löytää itselleni kansainvälisen kontaktin, jotta voisin konkreettisesti harjoittaa englantia. Seuraava idea oli jo syttymässä päässäni.. koska elämme internet-aikakautta, ajattelin käyttää tietokonetta välineenä löytääkseni itselleni jostain päin maailmaa henkilön, jonka kanssa sitten harjoittaa englantia.
Niinpä ensimmäistä kertaa elämässäni menin kansainväliseen chat-huoneeseen. Ja teemojahan siellä riittää eri aiheisiin.. Valitsin tietoisesti chat-huoneen, jossa puhutaan elämästä ja sen syvällisyyksistä. Näin voisin välttää turhat keskustelut ihmisten kanssa, jotka tietoisesti etsivät itsellensä partneria.
Jo varsin alussa sain kontaktin ihmiseen, jonka äidinkieli on mm. englanti. Yhteydenpito on säilynyt tähän henkilöön, ja englantia olen voinut harjoittaa.. uskaltaisin jopa sanoa, että kielitaitoni on vähän parantunut.
Tämän yhteyden välityksellä alkoi elämässäni tapahtumaan uusia asioita. Kansainvälinen kontakti ja englannin kielen harrastus toki piristivät silloista elämän tilannettani hyvin paljon. Olinhan siihen mennessä elänyt onnettomana ihmisenä..
.. mutta tämän uuden yhteyden opastuksella olen löytänyt jotain, joka on muuttanut elämäni sisällön ja suunnan täydellisesti.
Jeesus Kristus on tullut elämääni. Hänen kautta elämäni on ottanut uuden suunnan. Elämässäni on edelleenkin ongelmia ja niitä tulee aina olemaan, mutta en kulje enää harhaillen yksin, sillä minulla on joka päivä kantava voima matkassani. Se, että uskon Kristukseen, on antanut minulle puuttuvan elämän sisällön. Se, että uskon Kristukseen, on antanut sydämeeni rauhan. Se, että uskon Kristukseen, on antanut elämälleni uuden suunnan, ja vaikka tulevaisuudestani en tiedä.. maailma saattaa toisinaan tuottaa ihmiselle epävarmuutta.. saan kuitenkin täysin luottaa Jeesukseen ja levätä Hänen käsivarsillaan, kun olen väsynyt.
Me kans muutettiin viime vuonna. Ollaan asuttu nyt vuos täällä eikä mul ole yhtään kavereita. Johtuu tosta mun ihottumasta, ei se näytä niin pahalta kuin te nyt heti kuvittelette. Se vaan että olen siitä niin epävarma ja en käynyt koulua. Nyt numerot on jotain 5 tai 6. Ennen keskiarvo oli 7,6. Ja nyt mut laitetaan sairaalakouluun että pääsisin joten kuten ysille ja sen läpikin. oon jo kerran käynyt kasin uudestaan tän takia, en kyl haluis uudestaan samaa. Harmittaa kun pikkuveljelläkin on enemmän seuraelämää kun mulla. kyl tiedostan senkin et maailmas on muitakin paljon pahempia ongelmia, mut mulle tää on yks maailmanluokan katastrofi. Ne ketkä on kokenut tän tietää mistä puhun, eli varmaan suurin osa teistä ketä on tänne viestiä pistänyt. Mailatkaa asiasta jos huvittaa, joku kaveri ois kiva saada. Ees e-mail ystävä. :)
Niin se osoite oli [email protected]