...tuli silmiin kun vietin juhannusta mukavasti telkkaria katsellen, luonnollisesti yksin. Katsoin suurin pudottaja -ohjelmaa. Tämänpäiväisessä jaksossa kilpailijat pääsivät käymään kotona kahden kuukauden poissaolon jälkeen. Kaikille oli järjestetty hienot juhlat. Kun he astuivat ovesta sisään, tuli puoliso/kumppani, mahdolliset lapset, vanhemmat ja suuri määrä ystäviä halaamaan ja olivat onnellisiä kun pääsivät näkemään pitkästä aikaa.
Aloin siinä sitten ajatella omaa tilannettani. Jos minä olisin kaksi kuukautta jossain poissa, on yksi ihminen joka edes huomaisi asian. Tosin asiaa on aika vaikea olla huomaamatta, koska asumme samassa talossa. Kun tulisin takaisin niin eipä sen "kunniaksi" mitään juhlia pidettäisi. Ei ole ketään joita sinne voisi kutsua.
Halasin tyynyä ja kuvittelin että halaisin jotain ihmistä. No, eihän se yllättäen ihan samalta tuntunut. Tyyny on kylmä. Tyyny ei halaa takaisin. Mietin, koska olen viimeksi edes kunnolla halannut ketään. Siitä on jo yli puoli vuotta. En enää edes oikein muista miltä se tuntuu. En ole koskenut yhteenkään ihmiseen puoleen vuoteen. (lukuunottamatta jotain vahinkohipaisuja kaupan kassan käteen.)
Samassa ohjelmassa eräs kilpailija on töissä lasten päiväkodissa. Kun hän meni sinne pitkästä aikaa, joukko iloisia ja hymyileviä lapsia suorastaan juoksi halaamaan häntä. Minua lapset taas vihaavat ihan jo pelkän olemukseni tai jonkun minkälienee perusteella. En tiedä miksi, mutta kun joskus ala-aste aikana oli vielä jonkiverran kavereita, niin lähes kaikkien nuoremmat sisarukset vihasivat minua. Muistan usemmankin tapauksen, missä jonkun pikkusisko tai -veli tuli ihan suoraan lyömään minua. Loput sitten suhtautuivat muuten vihamielisesti, mutta eivät sentään käyneet päälle. No lohdutuksena on edes yksi poikkeus. Ei hänkään minusta erityisemmin kai pitänyt mutta ei hänestä vihamielisyyskään paistanut. Vähän aikaa sitten eräässä kaupassa eräs lapsi, sanoisin n. 6-vuotias, ei katsonut eteensä ja juoksi minua päin. Katsoin hänen kasvoihinsa hymyillen, mutta hänen ilmeensä oli tavattoman pelästyneen näköinen ja hän juoksi itkien pois. En tosiaankaan osaa sanoa mikä minussa on vikana, mutta lähtökohtaisesti useimmat lapset vihaavat minua jo ennen kuin olen ehtinyt sanoa tai tehdä yhtään mitään. En ole edes mitenkään pelottavan näköinen tai silmiinpistävän ruma, vaan enemmänkin sellainen kiltin näköinen.
Olin viikko sitten erään sukulaisen hautajaisissa. Olen kauhean itsekäs ihminen, koska puolet kyyneleistäni tuli siitä, että mietin tätä henkilöä ja kun katsoin muita häntä surevia, mutta toinen puoli tulikin omasta kurjuudestani. Mietin sitä, että jos kuolisin, niin hautajaisiini tulisi varmaankin 4 henkilöä. Sisarukseni, joista olen äärimmäisen onnellinen, sekä vanhempani, mikäli pystyisivät olemaan edes sen verran samassa huoneessa riitelemättä, koska heidän välinsä ovat äärimmäisen huonot. Sinne ei siis tulisi edes sen vertaa ihmisiä, että arkku saataisiin laskettua hautaan. Positiivista tässä on tietysti se, että en aiheuta kummoistakaan surua juuri kenellekään kun aika koittaa. Mietin, että on ainoastaan juuri nämä 4 ihmistä, jotka varmasti kuulisivat poistumisestani. Koulussa on ehkä pari ihmistä, jotka huomaisivat että en enää tulekaan, mutta jos he saisivat jotenkin kuulla asiasta niin suhtautuminen olisi todennäköisesti samankaltaista kun lukea jonkin tuntemattoman kuolinilmoitus lehdestä.
Joskus on kyllä parempiakin päiviä, ja on minulla jopa muutamia "kavereitakin". Eräs on sellainen, jota tapaan ehkä pari kertaa vuodessa. Hän ehdottaa aika useinkin messengerin kautta että olisi kiva nähdä joskus ja lupaa soitella pian. Soittoa ei kuitenkaan koskaan kuulu. Soitin vähän aikaa sitten itse hänelle. Hänellä oli joku kiireellinen homma ja lupasi soittaa parin tunnin päästä takaisin. Tästäkin on nyt aikaa ehkä 120 tuntia mutta ei ole puhelin soinut. Kai hän on vain niin kiireinen ettei ole aikaa minulle kun on tärkeämpääkin tekemistä.
Joskus tuntuu ihmisten arvostus minua kohtaan on ainoastaan sen suuruista, että jos kävelen suojatiellä niin autot eivät sentään aja päälle. Tosin sekin ainoastaan sen takia, ettei autoon tulisi jälkiä.
Aloin siinä sitten ajatella omaa tilannettani. Jos minä olisin kaksi kuukautta jossain poissa, on yksi ihminen joka edes huomaisi asian. Tosin asiaa on aika vaikea olla huomaamatta, koska asumme samassa talossa. Kun tulisin takaisin niin eipä sen "kunniaksi" mitään juhlia pidettäisi. Ei ole ketään joita sinne voisi kutsua.
Halasin tyynyä ja kuvittelin että halaisin jotain ihmistä. No, eihän se yllättäen ihan samalta tuntunut. Tyyny on kylmä. Tyyny ei halaa takaisin. Mietin, koska olen viimeksi edes kunnolla halannut ketään. Siitä on jo yli puoli vuotta. En enää edes oikein muista miltä se tuntuu. En ole koskenut yhteenkään ihmiseen puoleen vuoteen. (lukuunottamatta jotain vahinkohipaisuja kaupan kassan käteen.)
Samassa ohjelmassa eräs kilpailija on töissä lasten päiväkodissa. Kun hän meni sinne pitkästä aikaa, joukko iloisia ja hymyileviä lapsia suorastaan juoksi halaamaan häntä. Minua lapset taas vihaavat ihan jo pelkän olemukseni tai jonkun minkälienee perusteella. En tiedä miksi, mutta kun joskus ala-aste aikana oli vielä jonkiverran kavereita, niin lähes kaikkien nuoremmat sisarukset vihasivat minua. Muistan usemmankin tapauksen, missä jonkun pikkusisko tai -veli tuli ihan suoraan lyömään minua. Loput sitten suhtautuivat muuten vihamielisesti, mutta eivät sentään käyneet päälle. No lohdutuksena on edes yksi poikkeus. Ei hänkään minusta erityisemmin kai pitänyt mutta ei hänestä vihamielisyyskään paistanut. Vähän aikaa sitten eräässä kaupassa eräs lapsi, sanoisin n. 6-vuotias, ei katsonut eteensä ja juoksi minua päin. Katsoin hänen kasvoihinsa hymyillen, mutta hänen ilmeensä oli tavattoman pelästyneen näköinen ja hän juoksi itkien pois. En tosiaankaan osaa sanoa mikä minussa on vikana, mutta lähtökohtaisesti useimmat lapset vihaavat minua jo ennen kuin olen ehtinyt sanoa tai tehdä yhtään mitään. En ole edes mitenkään pelottavan näköinen tai silmiinpistävän ruma, vaan enemmänkin sellainen kiltin näköinen.
Olin viikko sitten erään sukulaisen hautajaisissa. Olen kauhean itsekäs ihminen, koska puolet kyyneleistäni tuli siitä, että mietin tätä henkilöä ja kun katsoin muita häntä surevia, mutta toinen puoli tulikin omasta kurjuudestani. Mietin sitä, että jos kuolisin, niin hautajaisiini tulisi varmaankin 4 henkilöä. Sisarukseni, joista olen äärimmäisen onnellinen, sekä vanhempani, mikäli pystyisivät olemaan edes sen verran samassa huoneessa riitelemättä, koska heidän välinsä ovat äärimmäisen huonot. Sinne ei siis tulisi edes sen vertaa ihmisiä, että arkku saataisiin laskettua hautaan. Positiivista tässä on tietysti se, että en aiheuta kummoistakaan surua juuri kenellekään kun aika koittaa. Mietin, että on ainoastaan juuri nämä 4 ihmistä, jotka varmasti kuulisivat poistumisestani. Koulussa on ehkä pari ihmistä, jotka huomaisivat että en enää tulekaan, mutta jos he saisivat jotenkin kuulla asiasta niin suhtautuminen olisi todennäköisesti samankaltaista kun lukea jonkin tuntemattoman kuolinilmoitus lehdestä.
Joskus on kyllä parempiakin päiviä, ja on minulla jopa muutamia "kavereitakin". Eräs on sellainen, jota tapaan ehkä pari kertaa vuodessa. Hän ehdottaa aika useinkin messengerin kautta että olisi kiva nähdä joskus ja lupaa soitella pian. Soittoa ei kuitenkaan koskaan kuulu. Soitin vähän aikaa sitten itse hänelle. Hänellä oli joku kiireellinen homma ja lupasi soittaa parin tunnin päästä takaisin. Tästäkin on nyt aikaa ehkä 120 tuntia mutta ei ole puhelin soinut. Kai hän on vain niin kiireinen ettei ole aikaa minulle kun on tärkeämpääkin tekemistä.
Joskus tuntuu ihmisten arvostus minua kohtaan on ainoastaan sen suuruista, että jos kävelen suojatiellä niin autot eivät sentään aja päälle. Tosin sekin ainoastaan sen takia, ettei autoon tulisi jälkiä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jos toi oli totta niin mullahan menee hyvin. Kirjoittelisin enemmänkin mutta kun kädet vapisee ryyppäämisestä niin että tämänkin tekstin eteen pitää tosissaan ponnistella.
Niin ei sitten tsrtte Suurinpaan Pudottajaan mennä! Sehän se vasta keljun ironinen tilanne olisikin..
No nyt on handut lakanneet tärrämästä sen verran että pystyy kirjoittamaankin. Näinhän se juhannus mulla menee, ja pahasta että jotenkin että tajuan olevani vajoamassa alkoholismiin, mutta ehkä olen sitten hyvä siinä.
Ei munkaan hautajaisiin riitä arkunkantajia, niin vähän tulisi hautajaisiin väkeä että oikein nolottaisi kuolla. Vanhemmat siellä vissiin olisi, isä (fiksu mies) jonkun talutettavana kun sekään ei enää ole ihan tässä maailmassa, varmaan ihmettelisi miksei minua ole kutsuttu ymmärtämättä että herra Alzheimer on tilallani, ihan kutsumatta. Eikä taluttajakaan olisi tuttu, mustasukkainen (edelleen) äitini pitäisi kyllä siitä huolen.
Mun päälle ei kyllä autot ajele, ne ja niiden kuskit osaavat kyllä varoa, ulkonäkö ei ainakaan houkuttele siihen, kalju pää ja eikä olemus ole muutenkaan nyhverö. Mutta jos auton alle jäisi niin työpaikalla se ensimmäiseksi huomattaisiin, ja siihenkin menisi muutama päivä. Luulisivat että olen jälleen reissun päällä, jossakin.
Onneksi on 14 vee tytär jotta jaksaa laahautua tämän maallisen taipaleen luonnolliseen loppuun, nytkin tosin likka on äitinsä kanssa jossain. Mutta hyvät välit on häneenkin, pitääkin tästä lähettää tekstari. Ensimmäisen tällä viikolla. Täytyyhän pitää yhteytttä niihin arkunkantajiin, vielä puuttuu muutama.
Ensinnäkin...
Kyllä niitä yksinäisiä Juhannuksen viettäjiä riittää. Kaikilla ei ole mökkejä tai kavereita, joiden
mökeille kokoonnutaan.
Ja ne yhteiset juhannus-kemut. Eivät ole aina mukavaa ystävien seurustelua, vaan porukka hyvinkin sekalaista ja jossain vaiheessa laskuhumalaa ilmapiiri saattaa olla aivan jotain muuta, kuin kesäyön juhlassa parhaillaan on.
Me yksin kotona istuvat vain kuvittelemme, että kaikilla on niin mukavaa - ja ainoastaan minua ei ole kutsuttu mukaan.
Ihmettelet sinuun suhtauduttavan jotenkin luotaantyöntävästi. Mikäli noin tosiaan uskot ja kuvittelet noin, alat varmasti käyttäytymään niin että tuo toteutuu.
Siis ihmiset kohtaa sinut niin - kuin sinä kohtaat heidät. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Yritä unohtaa tuo kielteinen mielikuva itsestäsi ja pyri kohtaamaan ihmisiä spontaanisti.
Huomaatkin, että olet tasavertainen ihminen ihmisten joukossa; et mikään mustalammas.
Totta kai jokin lapsi säikähtää törmättyään aikuiseen kaupassa.
Ja sinä koit senkin tilanteen niin, että punhahilkka törmäsi suteen ja juoksi säikähtäen pois.
Sussiunatkoon tuota sun ajattelutapaa;)
Ajattele mielummin olevasi itse se punahilkka - jonka tarina sai onnellisen lopun pienten vaikeuksien jälkeen.