26.6.2010
Tästä samaisesta kirjasta silppusin tuhannen palasiksi sivut jotka olin kirjoittanut 2006-vuoden kesästä 2010-vuoden alkuun. Eivätpähän jääneet kellekään ihmeteltäviksi. En edes ymmärrä miksi olin sellaista paskaa halunnut ihan ylös kirjoittaa. Ikään kuin niitä nyt haluaisi lukea yhä uudestaan. Nyt kuitenkin luin sen kaiken ennenkö tuhosin ne, ihan vain selventääkseni itselleni vielä kerran mitä tässä on oikein tapahtunut. Kaikki täyttä paskaa. Minkään ei pitänyt mennä niin. Koko elämä jatkuvaa paikanhakua, kuka sellaista jaksaa. Jos vuodet tästä eteenpäinkin tulevat niin jatkumaan niin sille täytyy tulla stoppi. Sitä paikkaa minulla ei ole edelleenkään. Kaikilla muilla on elämä jo ties millä mallillaan, ja minä olen ollut tässä samassa kuopassa koko ikäni. Minä en ole koskaan kuulunut mihinkään, en edes omaan perheeseeni. En toivo sellaista ulkopuolisuuden tunteen täyttämää lapsuutta edes pahimmalle vihamiehellenikään. Silti pahin virhe oli se kun muutin sieltä pois. Sain päähänpiston jättää lukion kesken ja muuttaa synnyinsijoilleni. Aivan helvetin typerä idea, mutta kukaan ei estellyt. Eipä tietenkään, en minäkään omassa kodissani haluaisi ulkopuolista ihmistä majoittaa. Saivat vihdoinkin aloittaa oman onnellisen perhe-elämänsä ilman minua, mustaa lammasta.
Mutta nyt päätin aloittaa ihan puhtaalta sivulta.
Hukkaan heitettyä kaikki. Mitäpä tuota ylös enää kirjoittamaan. Miksen ennemmin kirjoittaisi siitä mikä minut on tähän ajanut. Minä kun en ole koskaan löytänyt omaa paikkaani missään. Ehkä sellaista ei kaikille olekaan. Ehkä minun tulee vain olla omalla tavallani esimerkkinä muille siitä, miksi jotkut päätyvät siihen ratkaisuun että päättävät vain päästää kaikesta irti ja lopettaa kaiken. Jokaisen tulisi pitää läheisistään ja etenkin jälkikasvustaan huolta, eikä koskaan jättää yksin ennenkuin on jo liian myöhäistä. Minä olen hyödytön täällä, yhtä hyödytön turhake kuin kaikki muutkin. Mutta sen oivallettuaan, siitä ajatuksesta ei pääse enää eroon. Yllättävää, miten sen jälkeen vain lakkaa arvostamasta ihmiselämää. Miksi täytyisi yrittää selvitä kaiken läpi hampaat irvessä ja ponnistellen ja yrittääkseen selviytyä kaikkein parhaiten, kun kuitenkaan ne saavutukset eivät merkitse mitään sen jälkeen kun ihminen lakkaa olemasta. Tänne tullaan tyhjästä, ja myös tämän jälkeen on tyhjää. Täällä vain käydään olemassa, on aivan sama mitä täällä tekee ja menestyykö vaiko ei. Vaikka menestyisit, voit silti minä hetkenä hyvänsä kuolla verisuonen katketessa päästä. Niin arvoton on ihmisruumis. Heiveröinen ja pieni, suorastaan niin olematon, että ihan oksettaa. Itsetuhoisia ajatuksia pidetään kammoksuttavina, ja niitä taas itsekkäinä jotka oikeasti uskaltavat ryhtyä tuumasta toimeen. Mutta todellisuudessa he ovat tajunneet oman heikkoutensa kun ovat vain lakanneet olemasta yhtä turhamaisia kuin muut. Ei pidä yliarvostaa ihmiselämää, ei haalia turhaa omaisuutta koska sitä ei mukaansa täältä saa. Ja omaiset ja läheisethän siinä itsekkäitä ovat ajatellessaan, että "Miksi se nyt teki meille näin että jätti meidät tänne? Aiheutti meille näin suuren tuskan..eikö se ajatellut yhtään miltä meistä tuntuu?" Kyllä varmaan ajatteli sitäkin. Mutta on järkevämpää suhtautua asiaan niin, että kyllä täältä voi lähteä rauhallisin mielin tietäen, ettei kenenkään muun elämä voi olla kiinni omasta elämästä. Jokaisella on oma elämä ja valinnat siinä täysin omia asioita. Jokaisen täytyy ajatella siinä vain itseään - onhan itse oman elämänsä tärkein henkilö. Jos tuntee olevansa hyödytön elämässä, se on järkevintä lopettaa, eikä jäädä kitumaan läheisten mieliksi. Se olisi sairasta.
" Rakkaat läheiset, älkää surko tai voivotelko turhia. Minä voin lähteä hyvillä mielin sillä tiedän, että te kyllä pärjäätte. Älkää olko turhamaisia ja välinpitämättömiä, vaan pitäkää rakkaistanne huolta. "
Tästä samaisesta kirjasta silppusin tuhannen palasiksi sivut jotka olin kirjoittanut 2006-vuoden kesästä 2010-vuoden alkuun. Eivätpähän jääneet kellekään ihmeteltäviksi. En edes ymmärrä miksi olin sellaista paskaa halunnut ihan ylös kirjoittaa. Ikään kuin niitä nyt haluaisi lukea yhä uudestaan. Nyt kuitenkin luin sen kaiken ennenkö tuhosin ne, ihan vain selventääkseni itselleni vielä kerran mitä tässä on oikein tapahtunut. Kaikki täyttä paskaa. Minkään ei pitänyt mennä niin. Koko elämä jatkuvaa paikanhakua, kuka sellaista jaksaa. Jos vuodet tästä eteenpäinkin tulevat niin jatkumaan niin sille täytyy tulla stoppi. Sitä paikkaa minulla ei ole edelleenkään. Kaikilla muilla on elämä jo ties millä mallillaan, ja minä olen ollut tässä samassa kuopassa koko ikäni. Minä en ole koskaan kuulunut mihinkään, en edes omaan perheeseeni. En toivo sellaista ulkopuolisuuden tunteen täyttämää lapsuutta edes pahimmalle vihamiehellenikään. Silti pahin virhe oli se kun muutin sieltä pois. Sain päähänpiston jättää lukion kesken ja muuttaa synnyinsijoilleni. Aivan helvetin typerä idea, mutta kukaan ei estellyt. Eipä tietenkään, en minäkään omassa kodissani haluaisi ulkopuolista ihmistä majoittaa. Saivat vihdoinkin aloittaa oman onnellisen perhe-elämänsä ilman minua, mustaa lammasta.
Mutta nyt päätin aloittaa ihan puhtaalta sivulta.
Hukkaan heitettyä kaikki. Mitäpä tuota ylös enää kirjoittamaan. Miksen ennemmin kirjoittaisi siitä mikä minut on tähän ajanut. Minä kun en ole koskaan löytänyt omaa paikkaani missään. Ehkä sellaista ei kaikille olekaan. Ehkä minun tulee vain olla omalla tavallani esimerkkinä muille siitä, miksi jotkut päätyvät siihen ratkaisuun että päättävät vain päästää kaikesta irti ja lopettaa kaiken. Jokaisen tulisi pitää läheisistään ja etenkin jälkikasvustaan huolta, eikä koskaan jättää yksin ennenkuin on jo liian myöhäistä. Minä olen hyödytön täällä, yhtä hyödytön turhake kuin kaikki muutkin. Mutta sen oivallettuaan, siitä ajatuksesta ei pääse enää eroon. Yllättävää, miten sen jälkeen vain lakkaa arvostamasta ihmiselämää. Miksi täytyisi yrittää selvitä kaiken läpi hampaat irvessä ja ponnistellen ja yrittääkseen selviytyä kaikkein parhaiten, kun kuitenkaan ne saavutukset eivät merkitse mitään sen jälkeen kun ihminen lakkaa olemasta. Tänne tullaan tyhjästä, ja myös tämän jälkeen on tyhjää. Täällä vain käydään olemassa, on aivan sama mitä täällä tekee ja menestyykö vaiko ei. Vaikka menestyisit, voit silti minä hetkenä hyvänsä kuolla verisuonen katketessa päästä. Niin arvoton on ihmisruumis. Heiveröinen ja pieni, suorastaan niin olematon, että ihan oksettaa. Itsetuhoisia ajatuksia pidetään kammoksuttavina, ja niitä taas itsekkäinä jotka oikeasti uskaltavat ryhtyä tuumasta toimeen. Mutta todellisuudessa he ovat tajunneet oman heikkoutensa kun ovat vain lakanneet olemasta yhtä turhamaisia kuin muut. Ei pidä yliarvostaa ihmiselämää, ei haalia turhaa omaisuutta koska sitä ei mukaansa täältä saa. Ja omaiset ja läheisethän siinä itsekkäitä ovat ajatellessaan, että "Miksi se nyt teki meille näin että jätti meidät tänne? Aiheutti meille näin suuren tuskan..eikö se ajatellut yhtään miltä meistä tuntuu?" Kyllä varmaan ajatteli sitäkin. Mutta on järkevämpää suhtautua asiaan niin, että kyllä täältä voi lähteä rauhallisin mielin tietäen, ettei kenenkään muun elämä voi olla kiinni omasta elämästä. Jokaisella on oma elämä ja valinnat siinä täysin omia asioita. Jokaisen täytyy ajatella siinä vain itseään - onhan itse oman elämänsä tärkein henkilö. Jos tuntee olevansa hyödytön elämässä, se on järkevintä lopettaa, eikä jäädä kitumaan läheisten mieliksi. Se olisi sairasta.
" Rakkaat läheiset, älkää surko tai voivotelko turhia. Minä voin lähteä hyvillä mielin sillä tiedän, että te kyllä pärjäätte. Älkää olko turhamaisia ja välinpitämättömiä, vaan pitäkää rakkaistanne huolta. "
Vastaukset 9
Vanhimmat
Takanani on niin monien asioiden soppa joka on sakeutunut niin kauan aikaa, ettei sitä sieltä kattilasta enää irti saa. Alusta lähtienkään minkään ei pitänyt mennä niin kuin meni.
Kaikki alkoi jo siitä kun minä synnyin. Muistan vain olleeni aina ahdistunut ja itsekseni. Jos en ollut, niin pääni sisällä on täytynyt käydä melkoinen tunteiden ja ajatusten myllerrys kun kaikki muu ympäriltä on jäänyt huomaamatta tai kadonnut. Ulkona muilla oli leikkikavereita, mutta jostain syystä minä en päässyt niihin leikkeihin mukaan. Myöhemmin en sitten edes halunnut mennä vaikka olisi pyydettykin. Vanhemmistani en muista mitään muuta kuin heidän riitansa. En oikeastaan edes tykkää käyttää sanaa 'vanhemmat' sillä en koe, että minulla olisi ollut sellaisia. Oli vain isä ja äiti. Heistä muistikuvia on vain vähän. Isä oli vain harvoin kotona ja se tuntui minusta kamalalta. Isä oli väkivaltainen, ilkeä, vahingoniloinen ja itsekäs. Äidin muistan vain surullisen näköisenä. Mieleen on jäänyt kummallisesti joitakin tilanteita ajalta ennen kuin he erosivat, kun en halunnut halata äitiä. En edelleenkään pidä siitä jos minua tullaan liian lähelle. En pidä halailusta enkä muutenkaan läheisyydestä missään muodossa.
Niiden riitojen jälkeen seuraava muistikuva lapsuudestani oli se kun isä ja äiti erosivat. Joku muu voi vain kuvitella miten ahdistavaa minusta oli kun jouduin muuttamaan täysin vieraaseen paikkaan jota minun piti alkaa kutsua kodiksi. Enkä minä koskaan ollut edes tuntenut, että minulla olisi ollut isä, ja nyt yhtäkkiä samassa talossa kanssani asui vieras mies. Viimeistään se vei minulta äidin. Viimeisetkin rippeet läheisyydestä jota kuka tahansa lapsi tarvitsisi kasvaakseen onnelliseksi kokonaisessa perheessä, ja jossa asiat ovat pysyviä. Silloin tajusin, että ainoastaan pysyvää oli se, ettei minulla koskaan tulisi olemaan kokonaista perhettä kuten muilla. Minä olisin siellä aina se ylimääräinen niin kauan kunnes muuttaisin pois, tai minut ajettaisiin pois. Tuo kaikki yhteensä olikin riittävän kova töytäisy siihen jotta elämäni lähtisi vierimään pelkkään alamäkeen.
Ala-astetta jonkun aikaa käytyäni huomasin, että olin sielläkin ulkopuolinen. Minun oli parempi olla yksin kun en sopinut mihinkään joukkoon. Minua hyljeksittiin, selän takana levisi aina juoruja, ei kutsuttu luokkatovereiden juhliin, jälkeenpäin osoiteltiin ja naureskeltiin kun en ollut taaskaan päässyt mukaan. Tuntui aivan selvästi, että oli käynnissä kilpailu siitä kuka ei joutuisi istumaan vieressäni. Vihasin olla koulussa, ja koulupäivän jälkeen vihasin olla kotona. Koulussa tuijottelin ikkunasta ulos omiin ajatuksiini uppoutuneena käsi poskella ja toivoin pääseväni kotiin. Kotona istuin käsi poskella tuijotellen ikkunasta ja miettien josko saisin koulussa asiat kuntoon. Kuvittelin mielessäni aina seuraavan koulupäivän sujuvan hyvin, kun kukaan ei hyljeksisi minua eikä tarvitsisi olla yksin.
Yläasteella tajusin missä kuopassa olin ollut. Jokin oli muuttanut minut sellaiseksi, sillä en minä ollut oma itseni. Se ulkopuolisuuden tunne oli jo silloin musertava. En ymmärtänyt mistä se johtui. En ymmärrä vieläkään, mutta se tunne on jo musertanut sisältä päin niin etten jaksa enää edes surra sitä.
Viimeisin tikki taisi olla se kun muutin takaisin tänne mistä väkisin joutui lähtemään. Pois sieltä missä kaikki ympärillä oli jo tuttua. Mielummin asuisin siellä keskellä pimeää korpea kuin täällä keskellä ei mitään. Eihän täällä minulle ole mitään. Etenkin nämä etelän ihmiset täällä ovat aivan eri aaltopituudella kuin minä, itse asiassa heidän aivonsa eivät ole virittyneet millekään taajuudelle ollenkaan vaan he kulkevat saman virran mukana kuin muutkin. Yksiä tyhmiä hattivatteja. Mutta enää ei harmita se, että olen niin paljon yksin. Pidän omasta seurastani, ja vain harvojen ja valittujen kanssa löytyy sama aaltopituus.
Olen pitkän aikaa hokenut itselleni, että "..miksi minun asiani ovat näin? Miksi minä en saa aikaiseksi mitään? Miksi kaikki elämässäni on keskeneräistä?" En osaa tarttua mihinkään. Itseasiassa viimeisen vuoden sisällä olen päästänyt irti kaikesta. En halua enää vastuuta, en töitä, en hauskanpitoa, enkä tunne kaipaavani edes kontaktia muihin ihmisiin, kun tiedän että heihin tuhlaamani aika menisi kuitenkin hukkaan ennemmin tai myöhemmin. Edes kotiini en ole juurikaan yhteydessä. Tuntuu, että äitini on katkaissut välit. Hän ei jaksa kiinnostua enää minusta kun kerran jo sai minut pois silmistään, ja elää vihdoin oman uuden perheensä kanssa. En minäkään jaksa yrittää. Ei minulla muutenkaan ole intoa eikä energiaa mihinkään. Kadun toisella puolen asuvat isä ja mummoni ovat ihmetelleet jos en vastaa puhelimeen eikä minua näy enää niin usein. Mitäpä tuohon selittelemään, kun ei vain huvita puhua kenellekään saati nähdä ketään. Ja jos näen niin ei ole vaikeaa saada minua hermostumaan. Varsinkin mummon luona käydessä on mahdotonta olla hermostumatta siitä hyysäämisestä, joka on minun tilanteessani jo aivan turhaa. "Kun ei! En halua kahvia, en halua ruokaa." En tarvitse sitä, enkä tarvitse tätä.
Olen luopunut toivosta, kaikesta, sillä en tarvitse enää mitään.
Luin kirjoituksesi ja tulin surulliseksi kaikesta mitä olet elämässäsi joutunut kokemaan. Ei todellakaan tasan käy onnen lahjat. Kerran tunsin erään nuoren ihmisen, jonka elämä oli mennyt suunnilleen samoja uria kuin sinun. Perheen mustana lampaana oleminen on sellainen kirous, että sitä ei toivo kenellekään. Eikä muutakaan ulkopuolelle jäämistä ja syrjintää. Tulee vaan ajatelleeksi, miten eri tavalla aikuiset olisivat voineet toimia kohdallasi. Olet jäänyt niin paljon vaille rakkautta ja läheisyyttä, mikä sinulle olisi kuulunut. Ei ole mikään ihme, että itsemurha tulee mieleen.
Haluaisin kuitenkin kommentoida muutamaa kohtaa kirjoituksissasi.
"Minä olen hyödytön täällä, yhtä hyödytön turhake kuin kaikki muutkin." Niin. Ihmisen elämää ei voi mitata hyödyn mukaan ja siten olemme kaikki "turhakkeita". Mutta tärkeämpää kuin hyödyttäminen on se, että on ihmisiä, joille merkitsee ja jotka itselle merkitsevät. Tokikin sinun kuvailemassasi tilanteessa voi luotto ihmisiin olla jo pahasti mennyt. Mutta ihmissuhteita voi hankkia myöhemmälläkin iällä. Itse olen kotoisin sulkeutuneesta perheestä, jossa on ollut mielenterveysongelmia ja monenlaista vallankäyttöä. Käsitykseni ihmissuhteista perustunui pitkään tällaiseen kuvaan. Alistajat vastaan alistetut. Nyt kolmikymppisenä - pitkän taistelun perästä - olen päässyt irtaantumaan ja pystynyt viimeinkin hankkimaan itselleni ystäviä. Aika erikoista, mutta joskus ottaa aikansa irrottautua menneisyyden tuhoisista malleista. Ja olen iloisempi tästä kuin koskaan osasin kuvitella.
"Tänne tullaan tyhjästä, ja myös tämän jälkeen on tyhjää. Täällä vain käydään olemassa, on aivan sama mitä täällä tekee ja menestyykö vaiko ei." Ensimmäinen lause voi pitää paikkansa. Mutta silti ei ole sama, miten käytämme kallisarvoisen aikamme täällä. Me voidaan kuitenkin tehdä niin paljon toisten hyväksi. Sanoa ystävällisen sanan, avata oven, auttaa arjen askareissa, kuunnella, jos jollain on huolia. Koskaan ei voi tietää, mikä merkitys sillä voi olla toiselle. Tietysti kaikissa tilanteissa ei ole niin. Mutta joskus voi pelastaa toisen päivän pienelläkin jutulla. (Tämän ajatustavan innoittamana minäkin sinulle kirjoitan. En toki voi tietää, onko sanoillani vaikutusta, mutta tuntui, että kirjoituksesi ihan huutavat, että joku niihin vastaisi.)
Ja tosiaan, elinpäivät voivat katketa mikä sekunti tahansa. Mutta tämän voi ajatella niinkin, että täytyy sitä ponnekkaammin tarttua hetkeen ja tehdä se hyvä, mikä ehkä muutoin jäisi tekemättä.
Jatkuu...
"Mutta on järkevämpää suhtautua asiaan niin, että kyllä täältä voi lähteä rauhallisin mielin tietäen, ettei kenenkään muun elämä voi olla kiinni omasta elämästä. Jokaisella on oma elämä ja valinnat siinä täysin omia asioita. Jokaisen täytyy ajatella siinä vain itseään - onhan itse oman elämänsä tärkein henkilö."
Olen eri mieltä. Halusimme tai emme, me synnymme ja kuolemme, ja tahtoamme ei kysytä myöskään siinä, vaikutammeko sanoin ja teoin toisten elämään. Elämänhistoriasi ehkä oikeuttaa nuo yllämainitut väitteet kohdallasi. Yksinäisenä ja eristäytyneenä minäkin ajattelin vähän tuohon tapaan. Mutta tahtoisin sanoa, että elämä - tämä outo ilmiö joka Maa-planeetalla sattuman tai kaitselmuksen ansiosta vallitsee - on enemmän kuin ihmisyksilö. Sinun elämästäsi voi olla kiinni jonkun toisen elämä. Esimerkiksi jos sattuisi tulipalo tai räjähdys, niin useimmat meistä välittömästi auttavat ympäröiviä ihmisiä. Tätä joku, muistaakseni buudhalainen opettaja, on sanonut myötäsyntyiseksi empatiaksi. Se ei ole mitään hymistelyä eikä pyhäkoulujeesustelua, vaan suoraa toimintaa, joka meillä ihmisillä, yhteisöllisiä kun olemme, tulee selkärangasta. Ja on varsin mahdollista, että kun selviydyt nykyisestä tilanteestasi, voit esimerkilläsi auttaa toisia. Kukaan ei ole parempi auttaja toiselle kuin se, joka on itse elänyt läpi saman. Jos teet itsellesi jotain peruuttamatonta, ehkä myös nämä ihmiset joutuvat tuhoon.
Tämä on ehkä outo ajatus, mutta jos kuvittelisit tuntevasi nuo kohtalotoverit, jos ajattelisit heitä ystävinäsi, niin et varmasti tahtoisi heille sellaista. Toinen ajatuskoe: jos kuvittelee itsensä omine kohtaloineen ja itsetuhoajatuksineen läheiseksi ystäväkseen, niin varmasti tekisi kaikkensa hänen elämänsä turvaamiseksi. Eli tämä vain sen osoittamiseksi että sitä voi vihata itseään ihan tarpeettoman paljon, ja kuitenkin itsensä kanssa voisi tehdä sinunkaupat. (Usein itseään vihaa sillä vihalla millä toiset ovat vihanneet. Itselleni iso oivallus oli, että vaikka isäni ja äitini eivät ole pystyneet olemaan vanhempia, niin voin itse olla se "rakastava vanhempi" itselleni. Tahtoa itselleni hyvää ja rohkaista itseäni elämään.)
"Etenkin nämä etelän ihmiset täällä ovat aivan eri aaltopituudella kuin minä, itse asiassa heidän aivonsa eivät ole virittyneet millekään taajuudelle ollenkaan vaan he kulkevat saman virran mukana kuin muutkin. Yksiä tyhmiä hattivatteja." Tuo oli hyvin ilmaistu. Ulkopuolisen ajatus on juuri tuo. Mutta etelän ihmisissäkin on monenlaisia. Kaikissa on. Eli kannattaisi etsiä heistä ne, vaikkakin ehkä harvalukuiset, joiden kanssa taajuus on yhteinen. Voi yllättyä.
Tuo juttu, kun kerroit sukulaistesi tyrkyttävän sinulle tarjottavaa, ja sinun tunteesi, ne ovat hyvin tuttuja minulle, kun elin vielä tiiviisti yhteydessä perheeseeni. Tuntui, että he eivät huomaa, mitä oikeasti tarvitsen, ja puhuvat vain siitä, minkä HE ajattelevat minulle olevan hyväksi. Siinä tuli tunne, että sivuutetaan ja ylikävellään. Mikä ei tietenkään kohentanut omaa oloa hirveästi. Minäkin ajattelin, että elämäni on turhaa muiden miellyttämistä. Mutta sitten kun rohkaistuin hankkimaan omia ystäviä, itsetuntoni koheni, mikä myös auttoi pistämään kampoihin sukulaisille ja välittämään vähemmän heidän mielipiteistään. Itselläni oli aikoinaan myös se vaikeus, että sukulaisista riippuvaisena ihmisenä liian herkästi reagoin heidän lähestymisyrityksiinsä suuttumalla. No aggressiota on vieläkin, mutta nykyään yritän laskea kymmeneen ja unohtaa koko jutun. Siinä säästää ennen kaikkea itseään kun vihaa vähemmän. On enempi tilaa muille ajatuksille ja ihmisille. Nykyään voin sanoa, että olen jo aika lailla vapaa. Se tunne on upea - vaikkakin monet kokevat sen jo teininä eikä vasta nyt kolmenkympin jälkeen :)
Tämä kirjoitus ehkä on sekava enkä osaa perustella ajatuksiani kaikin paikoin. Mutta niin kuin aiemmin sanoin niin tuntuu että tosi on kyseessä ja päätin kirjoittaa. En voi luvata helppoa ratkaisua ongelmiin, mutta haluan sanoa, että ehdottomasti kannattaa elää ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo.
Hienoa kannustusta Orvokilta:)
Ja aloittaja; Orvokkeja on muuallakin. Jossain joku juuri sinua varten, aivan varmasti.
Uskot vain - että etsivä ja asiaansa uskova löytää.
Sinulle on paikka tässä elämässä. Se paikka voi olla paljon lähempänä, kuin arvaatkaan....
sinusta on? Pistä nyt se naru kaulaasi jos kerran ei mitään voi.
Olipas kannustava kommentti
tää tyyppi on kelannut palstoja vaikka kuinka, tälläkin palstalla on muutama kommentti. Pelkkää häröilyä on sen jutut. Vähän niinku silmää sillekin, hei.
Sorry nyt vaan mutta ei löydy tuolla nimimerkillä googlesta eikä suomi24.fi hausta. Sitä paitsi luulen että noin pitkiä juttuja ei kukaan jaksa ihan huvikseen vaan rustailla.