Ajattelin kirjoittaa tänne minua vaivanneita asioita, jotka ovat painoivat huonon itsetuntoni vain alemmaksi. Perhe-elämäni on aina ollut hyvä, mutten sanoisi sitä täydelliseksi (ei kenenkään perhe-elämä ole täydellinen), mutta minua on harmittanut vanhempieni käytös minua kohtaan. He ovat mitä ihanempia, muttaa joskus heidän toimintansa on ollut ristiriitaista. Olen saanut paljon rakkautta, mutta kaikki muuttui kun minusta tuli teini-ikäinen. Viihdyin paljon omissa oloissani, eikä minulla ollut kuin yksi ainut hyvä ystävä. Sisarukseni olivat jo muuttaneet pois (olen perheen nuorimmainen, ikäeroa jopa meilkein kymmenen vuotta). Elin ajalla, milloin tietokoneista tuli arkipäivää ja viihdyin koneen parissa. Taisin liikaa viihtyä koneella, kun aloin kärsimään yksinäisyydestä. Olin hiljainen ja ujo tyttö ja uusiin ihmisiin tutustuminen oli vaikeaa. Koulussa kiusattiin melkein joka päivä.
Vanhempani muuttuivat välinpitämättömiksi ja keskittyivät vain omiin asioihinsa ja olivat usein kotoa poissa. Olin todella alakuloinen, minulla ei ollut sosiaalista elämää (olin pahasti masentunut) ja kaipasin rohkaisua vanhemmilta, että he olisivat vieneet minua jonnekin ihmisten ilmoille, mutta he eivät koskaan sitä tehneet. Äitini ei kannustanut minua mitenkään, vaikka minusta selvästi näki, etten voinut hyvin. Tunteista puhuminen oli melkoisen tabu meidän perheessä, esitettiin vain, että kaikki on hyvin. Kun heidän silmissään arki sujuu hyvin, niin kaikki on hyvin. Minä taas kärsin ja tuntui kuin olisin ollut vain sivustakatsoja ja seinäruusu.
Isäni alkoi huutamaan aina, kun ilmaisin pahan oloni. Monesti riita päätyi siihen, että menin huoneeseeni hiljaa itkemään. Riidat sovittiin, mutta silti paha olo ei mennyt minnekään ja taas sain olla vain yksin. En uskaltanut enää kertoa mitä jouduin kokemaan, koska pelkäsin isän reaktiota. Nielin itkuni. Isä oli aina läsnä.
Tunsin alemmuutta sisarieni rinnalla, he olivat (ja ovat edelleen) vahvoja persoonia. Nykyään en voi oikein avautua heidän seurassaan, kun heillä on pieniä lapsia ja kaikki aika menee niihin. Olen vieraantunut sisaruksistani, pian minulla on häät ja siskoni ei halua pitää puhetta, koska ei tiedä minusta oikeastaan mitään. En tiedä mikä on mennyt pieleen. En halua vieraantua sisaruksistani, haluan olla heidän kanssaan läheisiä, mutten tiedä miten lähestyä heitä. Äitini halusi järkätä minulle häät, mutta minusta tuntuu että hän järkkää ne vain itseään varten (sinne tulee joitain hänen läheisiään, joita en edes tunne).
Polttareissa äitini kehui serkkuani maasta taivaisiin, kuinka mahtava ihminen hän on. Serkkuni taisi olla illan tähti silloin. Minua ei paljoa huomioitu, taisi olla vain yksi vähän erikoisempi ohjelma ja muuten oli vain saunomista ja alkoholinjuontia. Itsetuntoni on nollassa, olen miettinyt itsemurhaa. Oma elämä tuntuu niin turhalta. Isäkin käyttäytyy kummasti seurassani, hän on paljon estottomampi (tunteista ei edelleen puhuta), mutta ei enää välitä mitä suustaan päästää. Esim. kun tulin äitini kanssa autosta, isä tervehti "mitäs ämmät", koskaan ennen hän ei ole tuollaista murjaissut.
Olenko ollut pikkumainen? Vai onko perhesuhteeni ollut aina terve? Minulla on mielenterveyden kanssa nykyään ongelmia, itsetuntoni edelleen nollassa. Jaksanko jatkaa elämää enään.
Vanhempani muuttuivat välinpitämättömiksi ja keskittyivät vain omiin asioihinsa ja olivat usein kotoa poissa. Olin todella alakuloinen, minulla ei ollut sosiaalista elämää (olin pahasti masentunut) ja kaipasin rohkaisua vanhemmilta, että he olisivat vieneet minua jonnekin ihmisten ilmoille, mutta he eivät koskaan sitä tehneet. Äitini ei kannustanut minua mitenkään, vaikka minusta selvästi näki, etten voinut hyvin. Tunteista puhuminen oli melkoisen tabu meidän perheessä, esitettiin vain, että kaikki on hyvin. Kun heidän silmissään arki sujuu hyvin, niin kaikki on hyvin. Minä taas kärsin ja tuntui kuin olisin ollut vain sivustakatsoja ja seinäruusu.
Isäni alkoi huutamaan aina, kun ilmaisin pahan oloni. Monesti riita päätyi siihen, että menin huoneeseeni hiljaa itkemään. Riidat sovittiin, mutta silti paha olo ei mennyt minnekään ja taas sain olla vain yksin. En uskaltanut enää kertoa mitä jouduin kokemaan, koska pelkäsin isän reaktiota. Nielin itkuni. Isä oli aina läsnä.
Tunsin alemmuutta sisarieni rinnalla, he olivat (ja ovat edelleen) vahvoja persoonia. Nykyään en voi oikein avautua heidän seurassaan, kun heillä on pieniä lapsia ja kaikki aika menee niihin. Olen vieraantunut sisaruksistani, pian minulla on häät ja siskoni ei halua pitää puhetta, koska ei tiedä minusta oikeastaan mitään. En tiedä mikä on mennyt pieleen. En halua vieraantua sisaruksistani, haluan olla heidän kanssaan läheisiä, mutten tiedä miten lähestyä heitä. Äitini halusi järkätä minulle häät, mutta minusta tuntuu että hän järkkää ne vain itseään varten (sinne tulee joitain hänen läheisiään, joita en edes tunne).
Polttareissa äitini kehui serkkuani maasta taivaisiin, kuinka mahtava ihminen hän on. Serkkuni taisi olla illan tähti silloin. Minua ei paljoa huomioitu, taisi olla vain yksi vähän erikoisempi ohjelma ja muuten oli vain saunomista ja alkoholinjuontia. Itsetuntoni on nollassa, olen miettinyt itsemurhaa. Oma elämä tuntuu niin turhalta. Isäkin käyttäytyy kummasti seurassani, hän on paljon estottomampi (tunteista ei edelleen puhuta), mutta ei enää välitä mitä suustaan päästää. Esim. kun tulin äitini kanssa autosta, isä tervehti "mitäs ämmät", koskaan ennen hän ei ole tuollaista murjaissut.
Olenko ollut pikkumainen? Vai onko perhesuhteeni ollut aina terve? Minulla on mielenterveyden kanssa nykyään ongelmia, itsetuntoni edelleen nollassa. Jaksanko jatkaa elämää enään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
kuulostipa melko tutulta..
Meillä tosin on pitkään ollut perheessä kaikennäköisiä ongelmia, jotka toisaalta ovat hurjasti pahentaneet tilannetta (vanhempien alkoholisoituminen, veljen itsemurha ja vanhempien itsemurha yritykset, äidin vaikea masennut sekä psykoosikohtaukset) Mutta toisaalta, he ovat aina olleet välinpitämättömiä lapsia kohtaan. Koskaan ei ole kysytty, kuinka koulussa/töissä meni, mikäs harmittaa yms.
Olen myös vieraantunut lähes täysin sisaruksistani. Heillä on myös perheet, ja asuvat kaukana. Sisarukset eivät oikeastaan käy juurikaan vanhempien luona, joten sekin jää minun niskaan. Hoidan vanhepia kotona työn ohella, ja saan siitä palkaksi pelkkää halveksuntaa. Asun tosin poissa kotoa, mutta nyt taas kesän olen luvannut asua vanhempien luona ja auttaa heitä. Yksinäisyys on aivan hirveää. Toisaalta en minäkään enään uskaltaisi lähteä muualle kuin kauppaan ja töihin. Ystävät ovat jääneet. Mutta toisaalta, se on varmasti myös oma syyni, koska olen muka aina niin kiireinen.
Meillä tunteista puhuminen on myös tabu. Äidin vaikeiden sairauksien myötä hän on päättänyt että "yksi hullu perheessä riittää" tarkoitti tällä itseään, ja toisaalta samalla kielsi minulta ammattiavun hakemisen. Pitkään yritin jaksaa yksin, mutta ne arvet, jotka lapsuudesta ja nuoruudesta on jääneet, oli pakko saada purkaa. Nyt sain jostain voimaa, hain apua. Olen tosin vasta kolme kertaa käynyt terapiassa, ja se on hurjan raskasta. Itkettää koko ajatuskin. Mutta uskon että siitä tulee olemaan joskus apua! Minusta sinunkin olisi hyvä käydä jossain puhumassa? Se on todella raskasta, mutta uskon että se auttaa.
Asutko vielä kotona? Sano vanhemmillesi, että heidän käytös satuttaa, ja jos siitä tulee riitaa, ole pitämättä yhteyttä vähän aikaa. He ovat aikuisia ihmisiä, ja jos he eivät sitä muuten ymmärrä että toista sattuu, se täytyy jotenkin muuten osoittaa heille. Itse olen melko _huono_ riiteliä, pakenen lähes aina paikalta, ja jälkeenpäin sovitaan. Mutta toisaalta, vanhempani ovat alkaneet nähdä, kuinka paljon minuun sattuu. Nyt heillä ei ole voimia tukea minua, mutta jos he alkavat toipua omista sairauksistaan, uskoon että heidän käsityksensä minun olosta on muuttunut.