Nuorgamin Alkon tuho

ja muutama erätarina niminen pikkukirja sattui silmiin Itiksen lainastossa. Omituisen nimen ja kummallisen kannen vuoksi pääsi kassiini kotikäynnille. Hyvä sattuma, suorastaan naurettava. Rouva potki jopa sängystä, kun hytkyi liikaa. Sitä ei usein tapahdu.
Kainuulaislähtöinen Heikkinen antaa äänen niin viimeiselle Ukkometsolle kuin sisäministeriön alueellistetulle osastopäällikölle. Saapi Saatanakin puheenvuoron urakoidessaan juhannusyönä.
Jos pitäisi määrittää Heikkisen kertojatyyppiä, niin kolmion kulmissa rajatolppina olisivat Paasilinna, Huovinen ja Simo Hämäläinen. Jossain kolmion keskiön hetteikössä samoaisi Mikko-Pekka, vaipumatta jorpakkoon. Niin, se Paasilinna olisi Arto, vaikka Mauri veljeksistä se eräkirjailija on.
Jonkinmoisen kollegiaalisen äijäenergian merkeissä Heikkisen yhden novellin henkilön nimi on lainassa Hämäläiseltä, Kätkäläinen. Hänen terveisensä Opukasjärven autiotuvan vieraskirjassa ovat mainio muistutus kulkijoille.
Heikkisen erätarinat venyttävät lajityypin rajoja mahdollisen yli, onneksi. Mieluummin näitä lukee kuin tavallisia hirventappoja. Vaikka erämaahan yöpyjä seikkailisikin Seurasaaren kärjessä tai Tähtitorninmäellä.
Metsäläistausta antaa Heikkiselle oivan pontimen pistää naurunalaiseksi eteläsuomalaisuus yleensä ja espoolaisuus erityisesti. Kaikkine trendipelleilyineen, tekohymyineen ja tyhjännauramisineen. Mutta kyllä tommia kylkeen kokevat saavansa myös Kainuun ja Ylä-Lapin harvat asujat. Toki virkamiehet ja poliitikot joutuvat kovimmman kurmootuksen kohteeksi, ja heillehän se on aivan oikein.
Arto Paasilinnahan on viimeisimmät parikymmentä kirjaa rakentanut yhden löysän ajatuksen varaan, ja venyttänyt sitä vaadittuun kolmeensataan sivuun. Heikkinen ei lässytä, idea kantaa novellin tai esseen mitan eikä vesity. Pikemminkin hän on lyhyen ja tarkan lauseen mies. Vaikkakin saattaa samaan pisteidenväliin yhyttää talousjournalismin muoti-ilmaisun kainuulaiseen täsmäsanaan, onnistuneesti. Remesmäinen tavaramerkkien ja mallien tiputtelu tekstiin saa parodiapotkun persiille Heikkisen minäkertojan luetellessa erävarusteitaan.
Erityisesti jutun pari aloituslausetta Heikkinen hallitsee. Kadehdittavalla tavalla.
Vaikkapa novellista Soutaja:
"Saatanan illallinen meni päin mäntyä. Se istui nuotiolla Saimaan rannalla ja yritti paistaa norppafilettä."
Tai esseestä Pitkät kalsarit:
"Piti asua Helsingissä tovi ennen kuin tajusin, miksi stadilaiset pötkii talvella kuin suden jahtaama poro."

Ettei jäisi väärää käsitystä kuoliaaksinaurattajasta pitänee muistuttaa Heikkisen liikkuvan koko ajan isojen asioiden äärellä, vaikka rivien välimaastossa jotostaen. Ahneus luonnon hyväksikäytössä, hallinnolliset päätökset syrjäseudun autioittajana, luonnon kosto väärintekijöille, ainakin.
Rohkenen suositella, erityisesti koiraharrastajille, eräretkeilijöille ja pikkupoliitikoille.