En tiedä missä tämän keskustelun paikka olisi, mutta laitoimpa ujouteen kun sekin on iso osa minua. Olen toimistotyössä sihteerinä ja opiskelen liiketaloutta. Mikään ala ei erityisesti kiinnosta, kunhan jotain tekee. Harrastan liikuntaa, vähän sitä sun tätä, lenkkeilyä, jumppaa. Musiikista menee aikalailla kaikki monipuolisesti. Vapaa-ajalla katson tv:tä ja nään sillointällöin kavereita. En ole erityisen hyvä missään, eivätkä sosiaaliset taidot ole kovin kummoiset.
Samaistun usein vastaantuleviin ihmisiin ja kuulostelen kateudella ja ihastuksella heidän harrastuksiaan/elämään/työtään ja sitä että he uskaltavat/haluavat olla juuri sitä mitä ovat. Haluaisin aina olla joku muu. Minulla on taipumus joskus esim. matkia kaveriani vaatteissa tai pyrkiä samankaltaiseen elämäntapaan. Sitten kun ajattelen että hei, voisin ihan hyvin ruveta vaikkapa dj:ksi tai psykologiksi, mutta sitten taas totean ettei se sopisi minulle eikä minua välttämättä edes kiinnostaisi. Miksei minua kiinnosta mikään?
No ok, ei elämäni ole ihan niin tylsää toimistotyötä & lenkkeilyä, olen myös harrastanut tanssia ja miettinyt että toimittajan työtä sivuava työ, joku missä saisi kirjoittaa, tai ehkäpä muokata jotain lehden ulkoasua, olisi ihan kiva työ. Niin, no taas tämä meni näin epämääräiseksi selittelyksi eikä minulla ole mitään selvää ja itseluottamusta pursuavaa energiaa jotain asiaa kohtaan, esim.en voi sanoa että "minusta tulee toimittaja, pidän sitä alaa erittäin mielenkiintoisena".. Sitten kun joku kysyy että "miksi hait journalismin alalle?", niin alan taas epäröimään ja miettimään että toisen mielestä se on ihan tylsä ala, ja vedän ns.takaisin että "no emmä tiiä, must se saattas olla ihan jees, mut en mä kuitenkaan tiedä mitä haluaisin tehdä". Sitten kun esittelen itseni niin kukaan ei oikein muista mitä edes haluan tai teen. Ja mitä tulee tuohon tanssiin, välillä tuntuu että häpeän sitä. Häpeän itseäni. Tanssijoiden kuuluisi olla itsevarmoja ja hyviä, minä taas mietin että mitä tuokin sanoo jos sanon harrastavani hiphop-tanssia, melkein kaikkihan inhoaa rap-musiikkia. Olen tuon tanssinkin muotoillut kertoessani niin että "no vähän sitä sun tätä..tykkään monista tanssilajeista".
Minusta tuntuu että olen vain harmaa läpikuultava varjo jolla ei ole mitään mielenkiintoista elämässään tai mitään annettavaa muille. Olen kaikessa keskinkertainen ja normaali. Ihmiset muistavat minut mukavana, hiljaisena ja hieman arkana tyyppinä. Ärsyttää kun ei ole vahvaa ja selkeää luonnetta vaan "vähän sitä sun tätä, oon mä ihan kiva, tai emmä nyt tiiä"-meininkiä. :/ Enkä pääse siitä pois vaikka kuinka olen miettinyt kuka olen ja mitä haluan.
Samaistun usein vastaantuleviin ihmisiin ja kuulostelen kateudella ja ihastuksella heidän harrastuksiaan/elämään/työtään ja sitä että he uskaltavat/haluavat olla juuri sitä mitä ovat. Haluaisin aina olla joku muu. Minulla on taipumus joskus esim. matkia kaveriani vaatteissa tai pyrkiä samankaltaiseen elämäntapaan. Sitten kun ajattelen että hei, voisin ihan hyvin ruveta vaikkapa dj:ksi tai psykologiksi, mutta sitten taas totean ettei se sopisi minulle eikä minua välttämättä edes kiinnostaisi. Miksei minua kiinnosta mikään?
No ok, ei elämäni ole ihan niin tylsää toimistotyötä & lenkkeilyä, olen myös harrastanut tanssia ja miettinyt että toimittajan työtä sivuava työ, joku missä saisi kirjoittaa, tai ehkäpä muokata jotain lehden ulkoasua, olisi ihan kiva työ. Niin, no taas tämä meni näin epämääräiseksi selittelyksi eikä minulla ole mitään selvää ja itseluottamusta pursuavaa energiaa jotain asiaa kohtaan, esim.en voi sanoa että "minusta tulee toimittaja, pidän sitä alaa erittäin mielenkiintoisena".. Sitten kun joku kysyy että "miksi hait journalismin alalle?", niin alan taas epäröimään ja miettimään että toisen mielestä se on ihan tylsä ala, ja vedän ns.takaisin että "no emmä tiiä, must se saattas olla ihan jees, mut en mä kuitenkaan tiedä mitä haluaisin tehdä". Sitten kun esittelen itseni niin kukaan ei oikein muista mitä edes haluan tai teen. Ja mitä tulee tuohon tanssiin, välillä tuntuu että häpeän sitä. Häpeän itseäni. Tanssijoiden kuuluisi olla itsevarmoja ja hyviä, minä taas mietin että mitä tuokin sanoo jos sanon harrastavani hiphop-tanssia, melkein kaikkihan inhoaa rap-musiikkia. Olen tuon tanssinkin muotoillut kertoessani niin että "no vähän sitä sun tätä..tykkään monista tanssilajeista".
Minusta tuntuu että olen vain harmaa läpikuultava varjo jolla ei ole mitään mielenkiintoista elämässään tai mitään annettavaa muille. Olen kaikessa keskinkertainen ja normaali. Ihmiset muistavat minut mukavana, hiljaisena ja hieman arkana tyyppinä. Ärsyttää kun ei ole vahvaa ja selkeää luonnetta vaan "vähän sitä sun tätä, oon mä ihan kiva, tai emmä nyt tiiä"-meininkiä. :/ Enkä pääse siitä pois vaikka kuinka olen miettinyt kuka olen ja mitä haluan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei voi olla totta!!! Toihan kuulostaa ihan mun elämältä (niin ja mä olen mies, sikäli kun sillä nyt on väliä). Siis okei, en ehkä harrasta tanssia, mutta tuo päämäärättömyys elämässä ja tuntuu että muilla on aina asiat paremmin. Siis vaikka tiedän että se on vaan sosiaalista julkisivua, että annetaan ulospäin itestä parempi kuva kun on, niin silti...
Oi voi, olen samankaltainen ja sua muutaman vuoden vanhempi. Vieläkään en oikein tiedä mitä haluan vai haluaako sitä yhtään mitään. Joskus kun kuuntelee muitten juttuja niin mielessä risteilee vaan ajatus siitä että mulle ei ole tainnut paljon tapahtua elämässä kun ei ole samanlaisia värikkäitä juttuja kerrottavana. Toisaaltahan voi ajatella että se on vahvuus että on joustava ja sopeutuvainen eikä ainakaan jyrää muita ihmisiä alleen toteuttaessaan intohimoisesti omia päämääriään, mutta eipä tällaisesta puoliteholla elämisestä taida paljon käteen jäädä. En minäkään tiedä mistä saisin jonkin ihmeellisen intohimon kohteen itselleni taiottua, jotain minkä vuoksi tuntisi olevansa enemmän elossa. Tai onhan niitä ihania asioita elämässä joista nauttii, mutta ei sellaisia mitä kohti lähtisi tosissaan pyrkimään. Ehkä kyse on yksinkertaisesti päättämättömyydestä. Ei kai vaan pitäisi välittää epäilevistä ajatuksista, vaan päättää vaan että nyt minä haluan tätä ja pyrin sitä kohti vaikka mikä olisi. Tosin itsellä on vielä päättämättömyyden lisäksi vaihteleva mieli sen suhteen mitä haluan. Haluan samaan aikaan vaikka mitä ja loppujen lopuksi en kuitenkaan oikein mitään kunnolla. Ei oo helppoo, kun pitäisi joka paikassa osata kertoa itsestään ja siitä mitä kohti on menossa, mitä ja kuka on ja mitä oikein haluaa. Ehkä sen takia tulee ystävystyttyä enää harvoin kenenkään kanssa, kun ei ole oikein kukaan eikä mitään, mussa ei taida olla paljonkaan tarttumapintaa...