Juuri eronneena olen miettinyt mitä hyvä parisuhde on.
Olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus vaatii myös itsekkyyttä.
Olimme molemmat ensimmäistä kertaa suhteessa ja keskityimme vain miellyttämään toista, itsellä ei ollut väliä.
Tällaisella asenteella on selvää, että seksielämä lässähti jo heti alussa ja kolmen vuoden seurustelun jälkeen olimme molemmat masentuneita ja neuvottomia.
Mistään ei enää puhuttu, sillä tuntui turvallisemmalta vain pitää yllä kulissia.
Päätin vihdoin olla itsekäs ja katkaisin suhteen.
Vasta nyt -saatuani elää ensimmäistä kertaa elämässäni yksin- tajuan että itsekkyyttäkin tarvitaan eikä se suinkaan ole aina ruma ja hävettävä asia!
Itsekkyys on suorastaan suhteen elinehto ja tukipilari.
Ei mikään suhde kestä sitä, että vain sivuutetaan omat tunteet ja tarpeet ja keskitytään vain olemaan toiselle mahdollisimman hyvä.
Tämä myös selittää nykyään yleisen "miksei hyvä mies/nainen kelpaa"-ilmiön.
Ei kukaan edes halua "täydellistä" ihmistä, liian täydellinen saattaa tuntua epäilyttävältä ja pelottavalta.
Suhteessa menin niin pitkälle täydellisyyden tavoittelussani, etten esim. halunut itkeä mieheni nähden!
En halunut "vaivata häntä turhilla ajatuksillani".
Hän oli kuin jumalolento, jota rakastin ja pelkäsin yhtäaikaa.
Nyt tiedän, että suhteessa PITÄÄ näyttää tunteensa, myös ikävät tunteet.
Ei suhteessa voi surra yksin vaan kaikki tuntemukset koskevat molempia, mikään ei oikeasti ole "minun oma asiani".
Olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus vaatii myös itsekkyyttä.
Olimme molemmat ensimmäistä kertaa suhteessa ja keskityimme vain miellyttämään toista, itsellä ei ollut väliä.
Tällaisella asenteella on selvää, että seksielämä lässähti jo heti alussa ja kolmen vuoden seurustelun jälkeen olimme molemmat masentuneita ja neuvottomia.
Mistään ei enää puhuttu, sillä tuntui turvallisemmalta vain pitää yllä kulissia.
Päätin vihdoin olla itsekäs ja katkaisin suhteen.
Vasta nyt -saatuani elää ensimmäistä kertaa elämässäni yksin- tajuan että itsekkyyttäkin tarvitaan eikä se suinkaan ole aina ruma ja hävettävä asia!
Itsekkyys on suorastaan suhteen elinehto ja tukipilari.
Ei mikään suhde kestä sitä, että vain sivuutetaan omat tunteet ja tarpeet ja keskitytään vain olemaan toiselle mahdollisimman hyvä.
Tämä myös selittää nykyään yleisen "miksei hyvä mies/nainen kelpaa"-ilmiön.
Ei kukaan edes halua "täydellistä" ihmistä, liian täydellinen saattaa tuntua epäilyttävältä ja pelottavalta.
Suhteessa menin niin pitkälle täydellisyyden tavoittelussani, etten esim. halunut itkeä mieheni nähden!
En halunut "vaivata häntä turhilla ajatuksillani".
Hän oli kuin jumalolento, jota rakastin ja pelkäsin yhtäaikaa.
Nyt tiedän, että suhteessa PITÄÄ näyttää tunteensa, myös ikävät tunteet.
Ei suhteessa voi surra yksin vaan kaikki tuntemukset koskevat molempia, mikään ei oikeasti ole "minun oma asiani".
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eikös olekin hieno tunne kun oivaltaa jotakin noin tärkeetä? Musta oivllukset ovat elämän suola ja vesi ja ilma jne, joita ilman ei henkinen kasvu ole mahdollista.
Olen iloinen puolestasi ja toivon sulle kaikkea hyvää!
: )
..aivan samaa mieltä. Aina itse yritän jankuttaa sitä ihmisille että itseensä on aina ajateltava ensin ja se on tervettä olla itserakas eikä todellakaan hävettävää. Monet kylläkin katsovat hiukan kieroon kun tästä puhun. En ole antanut sen häiritä. Kaikki sen varmaan pohjimmiltaan tietävät, mutta sitä on aina pidetty "hävettävänä" tapana.
Nyt kaikki arvostetaan itseämme ja ajattelemme mitä me haluamme ja mikä meille on parasta! ;)
kuitenkin. Itsekäs saa olla ja tunteet pitää tuoda esille, muttei saa olla niin itsekäs ettei löydy empatiaa toista ihmistä kohtaan. Miellyttääkin täytyy välillä, ettei tule valtataistelua. täytyy osata antaa anteeksi ja pyytää anteeksi. JA PUHUA kaikista asioista. puhumalla ja vatvomalla hankaliakin juttuja ne lopulta on puitu ja elämä voi jatkua. Jos jatkuvasti vaan olemme itskkäitä ja teemme oman päämme mukaan, niin taatusti se toinen tekee samoin ja konflikti on valmis. Ajatelkaa rakkaudella toistenne vikojakin tai ainakin ymmärryksellä, emmehän me yksikään ole täydellinen yksilö.
Kai tässäkin pätee se, että kultainen keskitie on paras.
Varmaan useimmiten käy niin, että alussa ollaan liiankin periksiantavia, hyväksytään KAIKKI toisessa.
Sitten jossain vaiheessa kun kyllästyy toiseen, aletaankin päinvastoin ajatella VAIN omalta kannalta..
Eli mitenkä saisi heti alussa sen kultaisen kesitien ja myös pysyvästi?
..korostin aika lailla tuota itsekkyyttä. Sen takia vain että mielipiteeni tulisi selväksi. Emme ole täällä yksin joten muutkin tulee ottaa huomioon, mutta minä itse tulee aina ensin. Siinä samassa pystyy ottamaan muut huomioon, mutta se taito täytyy vain oppia.