Purkaus

Mieheni on täysi tumpelo mitä tulee vauvan hoitoon. Vauva 10kuukautta, ei vieläkään ymmärrä miten syö (vauvalla tarkka rytmi omasta takaa), ei tajua mitä laitetaan ulkosalle päälle, ei jaksa syöttää, ei leikkiä, ei tehdä mitään yhdessä perheen kanssa. Vauvalle syntyy hengenvaarallisia tilanteita isin valvonnassa. Jos yritän opastaa, vaikka kuinkakin nätisti, olen se v-mainen akka jonka pillin mukaan täytyy kaikki tehdä. Esimerkkinä lapsi huutaa ruokaa, on sovittu että isi hoitaa. Sanon ainakin viidesti ennen kuin mitään tapahtuu. Lopputuloksena yliväsynyt vauva joka ei enää malta syödä. Jos menen ja syötän itse olen marttyyri ja ties mitä, kyllä hän olisi hoitanut. Isi ei pysty heräämään lapsen itkuun eli en voi luottaa lasta edes vapaaillaksi isän hoitoon. Jos jotakin tarvitsee tehdä, joudun sanomaan ja jopa muutaman tunnin takia laittamaan kirjalliset ohjeet miten toimia. Siihen päälle sanon vielä SELKEÄSTI kolmeen kertaan, mutta ei! Aina menee jotakin pieleen, vaipat vaihtamatta tai helteessä makuupussissa ja ties missä haalareissa nukkumassa.

Tuntuu että mulla on kaksi lasta! Oon vaan ihan helkkarin poikki ja uuvuksissa. En niinkään vauvasta vaan tuosta isosta lapsesta talossani. Jos pääsisin ajassa taaksepäin, en olisi ikinä lähtenyt tähän yhdessä, koska suoraan sanoen jaksaisin ja pärjäisin paremmin yksin. Nyt olen vain onneton kun mies kotona, iltaisin voisin itkeä itseni uneen. Tunnen olevani ansassa. Jos otan eron asiallisestikin puheeksi, tulee ukaasit kuinka hän haluaaa pitää lasta vuoroviikoin. Mitä helvettiä?!! Ei koskaan ole ollut lapsensa kanssa edes kokonaista päivää yksin ja kun kotiin tulen on vauva sylissä samantien! Kun ollut niin kauhea ja vaikea ja kaikkea. En uskalla erota koska pelkään lapsen joutuvan hoitoon isällensä.

En tiedä haluaisinko erota muutenkaan, toivoisin vaan niin kovin että toinen ryhdistäytyisi ja ottaisi enemmän vastuuta. Hyvä ihminen hän on, tilanne vaan tuntuisi olevan hänelle liian vaativa. Mistään en saisi sanoa ja baariin pitäisi päästä että asiat muuttuisivat. Mutta jos en koskaan mitään sano, saan tehdä tasan kaiken yksin. Matkustelee työkseen, on siis tosi vähän kotona apuna ja baariinkin menee noin kerran kuukaudessa joskus useamminkin. Mutta kun ei kuulemma riitä.

Ollaan haettu jo apua mutta oli pakko saada sydäntä hieman kevyemmäksi. Perheneuvoloihin vaan useiden kuukausien jonot ja tuntuu etten itse jaksaisi enää päivääkään. Mies vaan saa kauheat raivarit jos jotain yritän puhua niin päätin odotella sinne neuvolaan asti. Haluaisin pitää lapsellani perheen ja tuntuu etten juuri nyt jaksa edes ajatella sitä sotkua lapseen liittyen mikä erosta seuraisi. Siitä tulisi sellainen vääntö etten vaan jaksaisi.

Tuntuu että tää parisuhde on imenyt musta elämänmyönteisyyden ja pirteyden kokonaan. Aamulla odotan että tulisi jo ilta että saisi taas nukkua. Syön ihan hirveästi ja olo tosiaankin koko ajan tosi apea ja jotenkin sumea. Vauvan kanssa olen kyllä onnellinen ihan aidosti ja jaksan touhuta. Sinne asti ei ole masennus vielä ehtinyt, mutta koko muu elämä tuntuu vaan tosi turhalta.

Ahdistaa vaan niin helkkaristi. Asiallisia kommentteja olisi mukava kuulla ja lukea. Tai jos jossakin samanlainen tilanne, olit sitten nainen tai mies.