Pää vilisee ajatuksia niin, etteivät ne enää pysy kasassa ja "hallittavina".. Moni asia harmittaa ja vaikka kuinka yrittäisin löytää niistä positiivisia puolia niin en siihen kykene kuin hetkellisesti, jolloin negatiivisuus taas valtaa mieleni. Tämän kirjoituksen tarkoituksena onkin siis vain, että saan purkaa ajatuksiani välillä jonnekin muualle kuin mieheni niskaan.
Neuvolassa minun on todella vaikea avautua ajatuksistani ja pohdinnoistani kun melkein joka kerta on ollut eri neuvolatäti paikalla. Omani kun on milloin sairaana/lomilla/mitä ikinä. Ei tunnu luontevalta selittää kasvotusten esim. pahaa oloaan lähes ventovieraalle, niinpä siellä käynnit tuntuvatkin lähinnä turhilta kun joka kerta sorrun vain sanomaan, että joo, onhan tässä näitä fyysisiä oireita mitä nyt raskauteen kuuluukin, mutta muuten menee kaikki ihan hyvin. Ja hymy perään, niin "tädit on tyytyväisiä".
Olen alkanut pohtimaan lähenevää synnytystä.. ja paljon. Se tuntuu omalla tavallaan ahdistavalta ja surulliselta. Minulla ei ole muita mahdollisuuksia kuin synnyttää sektiolla, johtuen tapaturmasta jossa olin se vahingoittunut osapuoli vuosia sitten. Surulliseksi minut saa ajatus siitä, että en koskaan saa tuntea sitä, miltä tuntuu synnyttää lapsi niin kuin luonto on "määrännyt". Kuin olisin jotenkin vajaa verrattuna muihin. Lähipiirini lapselliset naiset kaikki kertovat synnytystarinoitaan ja mielelläni niitä kuulenkin, mutta vaikka minulla jo yksi lapsi onkin, koen olevani todella ulkopuolinen näissä keskusteluissa enkä oikein edes ymmärrä kaikkia heidän kertomiaan, enkä sen kokemuksen puuttuessa tule koskaan ymmärtämäänkään. Eikä heitä taasen kiinnosta kertomus siitä kuinka itse makasin leikkaussalissa jännittäen syntyvää lasta, tuntematta mitään lähes kaulasta alaspäin. Eli siis synnytin, tietämättä siitä mitään ja kas siinähän se lapsi olikin.
Neuvolassa minun on todella vaikea avautua ajatuksistani ja pohdinnoistani kun melkein joka kerta on ollut eri neuvolatäti paikalla. Omani kun on milloin sairaana/lomilla/mitä ikinä. Ei tunnu luontevalta selittää kasvotusten esim. pahaa oloaan lähes ventovieraalle, niinpä siellä käynnit tuntuvatkin lähinnä turhilta kun joka kerta sorrun vain sanomaan, että joo, onhan tässä näitä fyysisiä oireita mitä nyt raskauteen kuuluukin, mutta muuten menee kaikki ihan hyvin. Ja hymy perään, niin "tädit on tyytyväisiä".
Olen alkanut pohtimaan lähenevää synnytystä.. ja paljon. Se tuntuu omalla tavallaan ahdistavalta ja surulliselta. Minulla ei ole muita mahdollisuuksia kuin synnyttää sektiolla, johtuen tapaturmasta jossa olin se vahingoittunut osapuoli vuosia sitten. Surulliseksi minut saa ajatus siitä, että en koskaan saa tuntea sitä, miltä tuntuu synnyttää lapsi niin kuin luonto on "määrännyt". Kuin olisin jotenkin vajaa verrattuna muihin. Lähipiirini lapselliset naiset kaikki kertovat synnytystarinoitaan ja mielelläni niitä kuulenkin, mutta vaikka minulla jo yksi lapsi onkin, koen olevani todella ulkopuolinen näissä keskusteluissa enkä oikein edes ymmärrä kaikkia heidän kertomiaan, enkä sen kokemuksen puuttuessa tule koskaan ymmärtämäänkään. Eikä heitä taasen kiinnosta kertomus siitä kuinka itse makasin leikkaussalissa jännittäen syntyvää lasta, tuntematta mitään lähes kaulasta alaspäin. Eli siis synnytin, tietämättä siitä mitään ja kas siinähän se lapsi olikin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen nyt tämän toisen kohdalla muistellut paljonkin esikoisen syntymää. Muistan, kuinka minua kovasti jo silloin harmitti, että lapsi vain leikkaussalissa vilautettiin minulle, kerrottiin kumpi tuli ja vietiin isänsä mukana pesulle. Sen jälkeen minut ommeltiin kiinni ja vietiin heräämöön jossa olin yksin, ilman vauvaa kellon mukaan (joka oli paikkaani vastapäätä olevalla seinällä) kolme ja puoli tuntia. Kuuntelin kuinka leikkauksistaan heräilevät huusivat tuskissaan ja itse vain odotin, että saisin sen tunnon takaisin jalkoihini jotta pääsisin sen lapseni luo osastolle. Sinne vihdoin päästyäni sain sen ihanan käärön viereeni sänkyyn. Minulle kerrottiin, että oli jo syönyt tuttipullosta moneen kertaan, että ei ole nälkäinen vielä aikoihin. En kyennyt hoitamaan vauvaa pitkiin aikoihin kun piti vain maata sängyssä. Hoitajat vaihtoivat vaipat, imetys ei ottanut käynnistyäkseen, joten hoitajat lykkäsivät sitten aina sen pullon sinne suuhun. Koin olevani aivan turha tälle lapselle jota silti rakastin enemmän kuin mitään muuta. Ja kun viimein maito nousi rintoihin kunnolla, sitä oli paljon ja se sattui! Mutta eipä se vauvalle enää maistunut kun se ei tullutkaan enää niin helposti sieltä se maito kuin aikaisemmilla syömiskerroilla. Silloin sentään pystyin kääntämään ajatukseni kuitenkin positiivisiksi, mutta nyt tämän toisen raskauden lopuilla siitäkin muistosta on vahvasti esillä vain nuo surulliset puolet.
Koko tämän raskauden ajan isovanhemmat ja isoisovanhemmat ovat toivoneet ja hyvin selkeästi ilmaisseet, että nyt sitten PITÄÄ tulla sitä eri sukupuolta oleva lapsi kuin mitä esikoisemme on. Eräskin näistä mummuista totesi, että ei ole väliä kumpi tulee, mutta jos erilaisen synnytät niin varmasti tarjoan konjakit sairaalassa sulle ja tuon sitä sun tätä tuliaista ja herkkua! Ei ollut kovin rohkaisevasti mielestäni asiaa ilmaistu. Lisäksi mummut puhuvat koko ajan siitä, että kun sitten synnytät tämän lapsen niin muista sitten ponnistaessa sitä sun tätä. Eivät tunnu edellenkään muistavan, että ei siinä sektiossa paljon ponnistella.
Nyt jouduin jäämään sairaslomalle vähäisten yöunien, selkäkipujen jne. takia ja sekin tuntuu väärältä ratkaisulta. Työnantaja kun koko ajan ilmaisi, kuinka korvaamaton olen (vaikka sitä en todellakaan tuollaisessa perus duunari hommassa ole). Osa työkavereista ihmetteli kuinka olen näinkin pitkään jaksanut sinnitellä, mutta pahalta tuntuvat ne kuiskitut kommentit muiden suusta, että sehän on vaan raskaana, kyllähän sen nyt vielä pitäisi ja silloin kun minä olin raskaana niin kyllä minä vaan!
Kotona en jaksaisi muuta kuin olla vaan. Silti tunnen syyllisyyttä kun en jaksa touhata esikoiseni kanssa, en pidä kotia siistinä, en tehdä ruokaa, en saa edes puhtaita pyykkejä kaappiin! Mieheni kyllä yrittää parhaansa mukaan huolehtia kotitalousasioista, mutta pitkän työpäivän jälkeen ymmärrän kyllä, että ei hänkään koko ajan jaksa olla se joka "aina" joutuu tekemään kaiken. Onhan hän muutenkin ollut minulle tukena, olkapäänä ja sylinä, mutta tunnen pahaa oloa siitäkin kun hän tuntuu olevan ainoa jolle voin avoimesti puhua. Siksi yritänkin suurimmaksi osaksi pitää suuni kiinni ja ajatukset sisälläni, että hän voisi edes hetken hengähtää "minusta".
Että tällaista tällä kertaa.. Ehkä se sitten tästä taas voitoksi muuttuu, vaikka nyt ei aivan siltä tuntuisikaan.
Voi, ihan tuli itellekin ankea mieli lukiessa...
Mun tilanteeni on hyvin erilainen, mutta jotenkin silti löydän jotain samaistumispintaa. Varmaankin ankeuden hetket ja ajatukset ovat aika normaaleita raskauden aikana koettavia tunteita. Mulla ne kohdistuvat välillä synnyttämisen pelkoon ja kaikkeen kamalaan, mitä siinä voi sattua. Olen yrittänyt olla odottamatta mitään, tai että tavoitteeni synnytyksen suhteen olisi vain, että lapseni ja minun hyvinvointini on ykkösasia. Että jäämme molemmat henkiin. Muuten olen yrittänyt orientoitua olemaan pettymättä esim. sektioon, kontrollini menettämiseen, olemaan huono synnyttäjä. Tai jollen sitten saakaan lasta heti syliini tai pystynkö imettämään ja muutenkin täyttämään omat ja muiden odotukset. Silti veikkaan, että sairaalassa tunteet on pinnassa ja saatan keksiä ihan yllättäviä syitä suremiseen...
Täytyisi koittaa muistaa, että synnytys ja ne ensimmäiset päivät ovat tällä hetkellä se "kaukaisin asia", johon asti pystymme edes jollain konkretian tasolla ajattelemaan, mutta loppujen lopuksi ei ole tärkeintä se, MITEN vauva syntyy, vaan se, että saamme lapsen. Kyllä äidin tehtävä on kasvattaa ja hoitaa hyvin, ei pelkästään "synnyttää hyvin" ja "oikein". Vai mitä? :)
Itse olen kontrollifriikkinä ajatellut, että ottaisin mielelläni sektion (olisi vähemmän omaan toimintaan kohdistettavaa kontrollia kuin synnytyksessä uskon olevan), mutta ymmärrän kyllä pettymyksesi sen suhteen, että sinulla ei ole mahdollisuutta valita. Mutta kuten sanottua, se on vain synnytys, ja on sinullakin tarinasi kerrottavana muiden äitien synnytystarinoiden oheen.
Kurjaa on kyllä sekin, että nämä on niitä asioita, joista on vaikea puhua kenellekään, ja sitten/siksi ne vielä paisuvatkin isommiksi, kuin ehkä todellisuudessa olisivat. Kuulostaa kuitenkin siltä, että miehesi on tukenasi, eikä syyllistä sinua tekemättömistä kotitöistä ja kokemistasi tunteista. Se kuulostaa hienolta. Minullakin onneksi on näin. En tiedä, miten kestäisin, jos kaikkien ahdistavien tunteiden lisäksi kokisin vielä mieheni suunnalta painetta "käyttäytyä/ajatella/tehdä kotitöitä paremmin".
Hei, tsemppiä sinulle. Uskon, että vauvan syntymän jälkeen et ehdi noita "murheita" pohtia, ennen kuin ehkä sitten uudelleen raskaana ollessasi, jolloin taas ajatukset nousevat pintaan, niin kuin nytkin näyttää käyneen. Ja niinhän se on, että valitettavasti elämä on täynnä pettymyksiäkin, ja siitä on selvittävä. Ja iloiset asiat tässä tapauksessa painavat kuitenkin varmaan pettymyksiä enemmän. Ja pettymyksistä puheen ollen voit niille mummeleille sanoa sitten samaa. Harmi, jos joutuvat pettymään vääränmerkkiseen vauvaan. Lapsellista, suorastaan... ;)
Itse kokisin suurena helpotuksena sen ettei tarvitsisi synnyttää alakautta, sinun ei tarvitse kokea repeämisiä yms. Ajattele asiaa siltä kantilta, itse kadehdin joiden ei tarvit ns. synnyttää lasta.
Itse en ole vielä raskaana, mutta juuri ollaan aloittamassa lapsenteko puuhat. Minulla on myös se ongelma että ei ole ketään muita kuin mieheni jolle purkaa pahoja tuntemuksiaan, ja monesti ajatteleekin juuri että kun olisi joku toinenkin niin ei tarvitsisi kaikkea mieheni niskaan laittaa.
Mulla kans ihan samat ajatukset synnytyksestä.. olen aina pelännyt suunnattoman paljon alateitse synnytystä. Odotan nyt esikoista. Välillä tulee asia mieleen ja sitten työnnän sen pois päästä. En halua puhua tuosta pelosta muille kuin miehelleni. Hän onneksi ymmärtää pelkoni, mutta tuntuu että muut eivät. Pitää varmaan tässä joku kerta puhua asiasta neuvolassa, jospa ne sitten ohjaa sinne pelkopolille ja jos sitä kautta saisin "armahduksen" ja saisin sen sektion.. Minulle on jo kerran elämässä tehny vaativa leikkaus, joten en pelkää yhtään leikkausta/siitä tulevia kipuja.. Mitenköhän helppo lie tänä päivänä on saada sektio?
Tiedän tavallaan tunteen. Itsellä on pian yliaikakontrolli ja suku käy kuumana. synnytyksestä ei näin esikoisen kohdalla ole hajuakaan, muuta kuin alakautta sitä vissiin lähdetään pusaamaan.. Mutta tuo sukupuolikanta on kyllä jo vuosia sitten ilmoitettu. anoppi (oma sukunsa ja lapset lapsenlapsineen tähän mennessä lähes pelkkiä poikia, ja tyttöily-lastenlasten tarve on ollut aina valtava..). Omalla äidillä pelkkiä tyttöjä lapsina ja lastenlapsina ja suhde miehiin aika väheksyvä ja traumaattinen. Eli anoppi oottaa tyttöä ja oma äiti tokaisi mm. että älä sitten pety jos se on tyttö.. Mielestäni siinä jälleen käy ilmi tuo että tyttöhän sieltä tule kun pojat on niin hankalia. myös siskoni on omaksunut tuon miehet on vaikeita-asenteen ja siirtää sitä hyvää vauhtia omille lapsilleen... Ja huipuksi oma fiilis on poika.. Mutta sama itselle ja miehelle kumpi tulee.
Itsellä on myös rajoite vakavan tapaturman seurauksena, mutta siitä olen myös päässyt yli ja oppinut toimimaan omalla tavallani. Elämässä nyt vaan aina joskus sattuu sellaista odottamatonta, jonka kanssa on vain opittava elämään. Itse koen saaneeni tuosta tapaturmasta jotain sellaista henkistä pääomaa ja avaruutta mitä ei muuten saa.. Jotenkin on vain katsottava asioista ne hyvät puolet. Ja ne jotka valittaa pienistä, niillä on mielestäni vaan jotain sellaista vielä opittavana jonka minä taisin jo oppia..
Ole nyt vain rauhassa, ja koita levätä ja hemmotella itseäsi. käytä suosiolla ja hyvällä omallatunnolla valmisruokia ja kertakäyttöastioita jos siltä tuntuu, niillekkin on joskus ihan hyvä paikka. Unohda muuiden odotukset ja vaatimukset ja keskity itseesi ja siihen lapseesikin. Ulkoilkaa ja nautikaa kesästä jos olet jo lomilla. käy eväsretkillä ja tee kaikkea mikä piristää sinua. Ja sano miehellesi kiitos siitä miten hän on tukenut. Sulje puhelin tarvittaessa, ja muista että sairaalaan ei tarvitse ottaa mitään mummokööriä vastaan vierailuille, esim tays on kieltänyt muut kuin sisarukset ja isän, koska sairaalassa on hyvä levätä ja keskittyä siihen imetykseen ja toipumiseen, etenkin sektion jälkeen.
Tseppiä ja aurinkoista kesämieltä!