Odotan esikoista. Ja minulla on aina ollut synnytys kammo, pelkkä ajatuskin hirvittää.. Olenkin työntänyt ajatuksen aina syrjään.. Mietin vaan, että pakosti se aika vielä tulee, niin missä vaiheessa mun kannattaa puhua pelostani neuvolassa? Miten ne siellä suhtautuu? Olen ainostaan puhunut asiasta miehelleni ja hän ymmärtää ja tukee minua. En ole halunnut puhua kellekään muulle asiasta. Minulle on aina ollut hyvin vaikeaa pelkät gynen tutkimuksetkin, on ollut huonoja kokemuksia.. Ja nuorena minut on raiskattu. Tiedä sitten onko näilläkin merkitystä.. Saako tänä päivänä miten helposti sektion tälläinen hermo heikko nainen? Olen ollut joskus vaativassa leikkauksessa, joten minua ei pelota mennä leikkaukseen enkä pelkää siitä seuraavia kipuja. Tuntuisi vain helpottavalta kun saisi tietää että saan sektiolla synnyttää.. Tuntuisi kuin kivi harteiltani putoaisi..
Haluan sektion!
rv19+4
2376
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Puhu neuvolassa asiasta heti seuraavalla kerralla, niin pääset pelkopolille purkamaan tuntojasi eikä tarvitse koko raskausaikaa jännittää asiaa. Vaikeimmissa pelkotapauksissa mennään sektioon, mutta lievemmät yleensä laantuvat pelkopolilla niin, että normaali alatiesynnytys ei olekaan enää niin hirveä juttu ja onnistuu lopulta ihan hyvin.
Sekä lapsen että äidin kannaltahan alatiesynnytys on normaalisti paras ja turvallisin vaihtoehto, kuten varmasti tiedätkin, ja kun kypsyt raskauden myötä äidiksi, huomaat, että sinulle on ennen pitkää aina tärkeintä lapsesi hyvinvointi ja omasi on siihen nähden toissaijaista. Mutta se vie vielä aikaa!
Itse pelkäsin toisen lapsen synnytystä, mutta kun loppuraskaudessa tuli epäily, että vauvalla ei olekaan ehkä kaikki hyvin, niin synnytyspelko haihtui kuin tuhka tuuleen sen rinnalla, että pelkäsin vauvan voinnin puolesta! Olin sekunnissa varma, että kestän mitkä kivut tahansa lapseni takia, kunhan hänet saadaan elävänä maailmaan.
Onnellista odotusta ja hyvää synnytystä sinulle!
Oon muutaman kuukauden ikäisen vauvan äitee ja kyseessä eka lapsi.
Pelkäsin odotusaikaa, meni hienosti. Pelkäsin synnytystä, meni hienosti. Ei ongelmia, ei komplikaatioita. Synnytyskipu tuntui inhottavalta, mutta se kesti sen noin 12 tuntia mun elämästä. Kielteiset seuraamukset omalle tai lapsen terveydelle...ei ole ilmennyt. Toivuin tosi nopeasti.
Mutta se mitä en osannut pelätä oli vauva-aika. Odotin vaan että odotus ja synnytysstressi päättyvät ja pääsen hartaasti odotetun vaavin kanssa kotiin. Ja onhan se ollu ihanaa, en kiellä. Mutta niin RANKKAA että synnytys on haihtunut päästä tooosi kaukaiseksi muistoksi. Vaikka jollain tavalla tajusin että vauva-arki voi olla raskasta, en tajunnu kuinka totaalista on oman ajan ja tilan menetys. Vauvamme on ollut terve ja kehittynyt normaalisti, mutta silti olin ekat 1,5kk ihan töttöröö. Lapsi söi rintaa jatkuvasti (siltä tuntui) ja kantelin sitä päivästä toiseen pienessä asunnossamme, mökkiydyin kun pelkäsin että vauva vaan huutaa jos lähdetään jonnekin jne. Vauva vaati päiväsaikaan melki jatkuvaa kanniskelua, ei tyytyny sittereihin tms. 3kk:n kohdalla tuli tunne että ehkä tätä kestääkin ja nyt 5kk kohdalla on menty vielä parempaan.
Tämä tulee joidenkin mielestä ihan sivusta aiheen, mutta älkää liikaa tuijottako vaan sitä synnytystä. Synnytys on kuitenkin ohikiitävä juttu vauvaelämän rinnalla. Joo ja tiedän että joillekin jää synnytyksestä pitkäaikaisempiakin negat. seurauksia vielä vauvaelämän päälle rasitteeksi..mutta eikös valtaosalla toipuminen tapahdu kuitenkin ihan ok.