oon tällanen melankolinen luonne. vaikka mä rakastaisin jotain niin en jaksa innostua. En niin mistään. Jotenkin oon hyväksynyt tän.
Mä
mur.
6285
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
jalat suustani :)
ootsä mun sielunkumppani?
luonteelleen mahtaa. Hetkittäin jokaista painaa voimattomuus, tai haluttomuus tehdä mitään. Ei kai rakastamiseen tarvita ihmetekoja, huomaavaisuutta kenties ja läheisyyttä.
on menetyksesi.
uskoa ja muistaa, että joku ei oikeasti innostu. Sen saattaa vielä tajuta järjellä ja ajatellen, mutta siten kun tällainen äkkiseltään innostuva, tolkuttomasti ihastuva,välillä koko maailmaa syleilevä,... ihminen törmää tähän innostumattomuuteen tunnetasolla, siitä tulee ongelma. Sitä jotenkin luulee, että voisi kaivaa tästä tavallaan hillitystä, jopa välinpitämättömän tuntuisesta ihmisestä ne lämpimät tunteet esille, eikä enää muista sitä yksityiskohtaa, ettei niitä kenties olekaan, ei ole mitään esille kaivettavaa, kaikki on hyvin niinkuin on.
Jos en saa tunteilleni vastakaikua, pötkin pakoon. Oli sitten kyse ystävyydestä, ihastuksesta, samaa sukupuolta olevasta kaverista, työjutuista tai mistä tahansa. En kestä kylmää ja välinpitämätönä suhtautumista.
Juoksen karkuun enkä tule takaisin. Mutta, itse kyllä osoitan välittäväni ja tämä on siis vain tilanteessa jossa toinen on välinpitämätön.
Jotkut sitten jälkeenpäin ihmettelevät reaktiotani. Tämä on minun tapa suojella itseäni.
Kaipaan hyväksyntää ja jollen sitä saa niin loppuu kanssa käyminen. Olen itse aina ystävällinen, mutta yksipuolisia ihmissuhteita en halua.
Onneksi on ihmisiä joille olen tärkeä.