Ajatukseni ovat aika sekavia ja en itsekään oikein ymmärrä niitä, mutta yritetään.
Olen 15v tyttö. Elämä ei ole mua varten. Ajattelen junan alle hyppäämistä päivittäin. Ensimmäiset ajatukset sain jo ala-asteen lopulla. Mietin usein juovani pullollisen kynsilakanpoistoainetta, mikä saattaa kuulostaa aika hyvittavalta, mutta ajattelin oikeasti että siihen kuolee heti.
Ala-asteella minua kiusattiin aika rankasti hiljaisuuteni takia sekä fyysisesti että henkisesti. En osaa sanoa kuinka paljon tuo kiusaaminen on vaikuttanut minuun ihmisenä, tuskinpa paljoa. Samaa ala-astetta kävi paras ja ainoa ystäväni, joka kuitenkin kuudennella luokalla sai uusia kavereita ja hylkäsi minut. Vuosi sen jälkeen hän sitten muutti pois. Uskon että asiat olisivat paremmin jos hän ei olisi jättänyt minua, mutta en tietenkään voi syyttää häntä.
Yli kahteen vuoteen minulla ei valehtelematta ole ollut yhtään kaveria. Aina kun en ole koulussa olen kotona, katson televisiota, olen koneella, luen ja kuuntelen musiikkia. Poistun kotoa vain kun käyn kaupassa tai kirjastossa. Minulla ei ole energiaa muuhun.
Vihaan koulua, vihaan sitä niin paljon. Vihaan yläastetta paljon enemmän kuin ala-astetta. Ensi kuussa alkaa yhdeksäs luokka. Jokaikinen välkkä istun yksin käytävällä, kuuntelen musiikkia ja töllötän seinää. En puhu koulupäivien aikana mitään, paitsi jos joku opettaja kysyy. Saan kuulla usein vittuilua, käytävällä huudellaan jne. Ennen huutelu satutti ja välillä jouduin jopa pidättämään itkua, sitten tuli vaihe jolloin halusin hakata ne. Nykyään en enää välitä eikä kiinnosta mitä mieltä muut on musta.
Tiedän kuitenkin että saisin kavereita jos keräisin kaikki energiani ja alkaisin juttelemaan muille, esittämään iloista ja vääntämään tekonaurua. Siitä päästäänkin itse asiaan: mä en halua tutustua ihmisiin. Tunnen olevani liian erilainen kaikkien kanssa. Ne on jotenkin niin ilosia.. taino ei ilosia vaan, en osaa selittää. Ehkä olen liian negatiivinen ihminen niihin verrattuna. Kaupungillakin kun katon ihmisiä, tuntuu että oon ihan eri ulottuvuudesta kunne. Haluan että mulla on ihmisen kanssa jotain syvempää kuin pelkkä kaveruus tai ystävyys. Mikä se nyt on.. sielunkumppani, heh. Joo en osaa selittää, sekavaa. Hih.
Pelkään tulevani hulluksi. Joka yö ennen nukkumaanmenoa tarkistan ettei sängyn alla lymyile ketään. Olen vainoharhainen enkä luota kenenkään. Kaikki varmaan tietää nää erakot jotka majailevat yksinään jossain, pyhittävät elämänsä Jumalalle, satuttavat itteään fyysisesti jne. Välillä must tuntuu että mun pitäis tehä niin O.O Viimeaikoina olen alkanut potemaan huonoa omaatuntoa hyttysten ja muiden ötököiden tappamisesta. Välillä päähäni nimittäin tulee hullu ajatus: jokaisesta tappamastaan luontokappaleesta joutuu kuoleman jälkeen maksamaan. Tuo ajatus kyllä tulee onneksi vain aika harvoin..
Mua pelottaa kuolemanjälkeinen elämä. En ole mikään kauhen uskonnollinen ihminen, rukoilen sillon tällöin. Välillä musta tuntuu että elämä on vaan joku sairas pila ja me kaikki joudustaan helvettiin. Välillä uskon kuolemanjälkeiseen paratiisiin. Välillä uskon että kuoleman jälkeen synnytään uudestaan. Välillä taas uskon että kuolemanjälkeen ei tapahdu mitään.
Ajattellen kuolemaa melkein kokoajan. Siksi kaikki tuntuu turhalta. Ihan oikeesti, elämässä ei oo mitään järkeä! Kaikki on turhaa, niin turhaa.
Haluan kuolla ja tämä ei ole mitään teiniangstia. Jos tappaisin itteni niin ainoo ketä kiinnostai on mun perhe, muut tuttavani joko nauraisivat tai olisivat ehkä korkeintaan päivän haikeita ja sitten unohtaisivat koko jutun. Perheen takia mä en voi tehä sitä, en ikinä halua satuttaa niitä. Lisäksi se on synti..
Tulipas outoa tekstiä. O_O Joo meen nukkumaan

Vastaukset 2
Vanhimmat
Osaat kirjoittaa tosi hyvin tuon ikäiseksi ja vielä noin vaikeasta aiheesta, silmäkulmat kostuivat lukiessa. Olisi tosi harmi jos vahingoittaisit itseäsi, sillä yhtä fiksuja ihmisiä, kuin sinä, on muutenkin liian vähän.
Älä edes mieti että tekisit mitään pahaa itsellesi,tiedäthän varmasti että se jos mikä on todella väärin. Muuten ajatuksesi eivät olleet mitenkään hulluja,sen suuntaisia ajatuksia on jokaisella jossain vaiheessa.Siis jos vaan yleensä koskaan alkaa ajattelemaan,se on nimittäin harvinaista nykyaikana että ajattelee yhtään omaa nenäänsä pitemmälle.
Olen samaa mieltä kuin sinä,ihmisten elämässä ei todellakaan ole mitään järkeä. Niillä ihmisillä ei ole mitään järkeä,niitten mailma on hullu ja sairas. Mutta silti täällä voi siitä kaikesta huolimatta elää ja voida hyvin,se vaan vaatii työtä että selviytyy täällä.
Miten hullu sitä pitäisi olla että niihin hulluihin ja järjettömiin ihmisiin sitten haluaisi tutustuakaan..en tiedä. Älä ala esittämään yhtään mitään ikinä,ne ihmiset ei ole sen arvoisia. On olemassa myös erillaisia ihmisiä,niinkun sinäkin, sinun tarvitsee vain löytää niitä ihmisiä. Tosin se on kyllä vaikeaa kun kaikki esittävät jotain ihan muuta kun mitä oikeasti ovat.
Myös se mitä sanoit kuolemasta ym. on järkevää, kukaan ei voi tietää mitä kuoleman jälkeen on. Ei kukaan. Kaikki mahdollisuudet ovat mahdollisia. Tosiasia on vain se että kuolema on olemassa. Ja se tosiasia muuttaa kaiken.(tai siis sen pitäisi kyllä muuttaa, mutta ei)
Ajatteleppa, se koulu on sinulta ohitse jo vuoden päästä. Sitten olet siitä vapaa eikä sinun ole enää pakko mennä joka päivä kouluun. Voit unohtaa sen kaiken. Sitten sinun elämäsi voi muuttua todella paljon, jos vaan haluat muuttaa sitä. Koko elämäsi on sinulla vielä edessäpäin.
Tuo kaikki mitä kerroit kuullostaa niin tutulta,aivan kuin omasta menneisyydestäni.
Minusta vaikuttaa että olet kyllä hieno ihminen,jo näin vähän tekstin perusteella sen pystyy näkemään sinusta.
Haluaisin kirjoitella kanssasi jotain,
laitathan minulle viestiä:
darksoul
[email protected]
(liitä nimi loppuosaan)
http://masennus.nettisivu.org