Voih tarina on todella pitkä..ei edes tiedä mistä aloittaa.
Vietin sukulaiseni kanssa monta vuotta rakkaan harrastuksen parissa. Tästä "suhteesta" revin itseni irti jatkuvan pahan olon takia ja se "suhde" päättyi siihen. Ahdistuin tilanteesta niin paljon että kävin terapiassa asian takia. Terapeutti totesi että olen ollut narsistin alaisuudessa..ja niin olinkin. Tästä on aikaa noin puoli vuotta. Toivun siitä kaikesta varmaan vieläkin
Nyt sitten ostimme mieheni kanssa oman talon. Meillä on vuoden ikäinen tyttö ja hevonen pihassa. Kaikki siis mitä minä itse olen aina halunnut, suuri toiveeni on toteutunut. Nyt kuitenkin ahdistaa kaikki todella paljon. Talo, mies, lapsi, hevonen. Kaikki ne ahdistavat minua. Tietenkin kaikkia noita rakastan mutta ne herättävät minussa ahdistuksen tunteita. Paljon on vuoden aikana tapahtunut. Sain lapsen, ostimme talon, ero "narskusta", sain hevosen.
Ystäviä minulla ei ole, sekin surettaa ettei ole enää sitä ns. "narskun" turvaa, joka sitten kuitenkin aiheutti suunnatonta ahdistusta hyväksi käytöllään. Haluasin harrastuksen puolesta tehdä vaikka mitä mutta tuntuu että "ei kannata, mitä järkeä, kuka siitä hyötyy, olet yksin niin sama mitä teet".
Mitä minä tekisin että ahdistus siirtyisi pois?
Vietin sukulaiseni kanssa monta vuotta rakkaan harrastuksen parissa. Tästä "suhteesta" revin itseni irti jatkuvan pahan olon takia ja se "suhde" päättyi siihen. Ahdistuin tilanteesta niin paljon että kävin terapiassa asian takia. Terapeutti totesi että olen ollut narsistin alaisuudessa..ja niin olinkin. Tästä on aikaa noin puoli vuotta. Toivun siitä kaikesta varmaan vieläkin
Nyt sitten ostimme mieheni kanssa oman talon. Meillä on vuoden ikäinen tyttö ja hevonen pihassa. Kaikki siis mitä minä itse olen aina halunnut, suuri toiveeni on toteutunut. Nyt kuitenkin ahdistaa kaikki todella paljon. Talo, mies, lapsi, hevonen. Kaikki ne ahdistavat minua. Tietenkin kaikkia noita rakastan mutta ne herättävät minussa ahdistuksen tunteita. Paljon on vuoden aikana tapahtunut. Sain lapsen, ostimme talon, ero "narskusta", sain hevosen.
Ystäviä minulla ei ole, sekin surettaa ettei ole enää sitä ns. "narskun" turvaa, joka sitten kuitenkin aiheutti suunnatonta ahdistusta hyväksi käytöllään. Haluasin harrastuksen puolesta tehdä vaikka mitä mutta tuntuu että "ei kannata, mitä järkeä, kuka siitä hyötyy, olet yksin niin sama mitä teet".
Mitä minä tekisin että ahdistus siirtyisi pois?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Se on aina iso menetys kun eroaa jostain ennen niin tärkeästä ja tukea antaneesta ihmisestä, sama se oliko hän "narsku" tai joku muu. Kyllä siinä hetki menee ennen kuin on päässyt yli surutyöstä, ja puoli vuotta on vielä lyhyt aika surutyöhön.
Sen menetyksen tilalle tulee kuitenkin uusia asioita ja ihmisiä, koska elämä menee eteenpäin. Sulla on sen menetyksen lisäksi tapahtunut isoja arjen muutoksia, on tullut uusia velvollisuuksia ja lisää vastuuta, jotka osaltaan myös vaikuttavat sun olotilaasi, ja sen sinä kuulostat itsekin jo hienosti tiedostavan.
On siis ihan normaalia tuntea epavarmuuttakin kaikkien noiden asioiden edessä ja on myös normaalia purkaa vastuusta syntynyttä ahdistusta esim. läheisimpään ihmissuhteeseen eli sulla sun mieheesi.
On myös syytä muistaa, että se mies on kuitenkin syytön sun henkilökohtaiseen tragediaasi, JA ihminen joka välittää sinusta. Hän on nyt se sun paras ystäväsi ja tiimikaverisi, jonka "ohi" meni ennen ehkä se "narsku". Sä tukeuduit siihen sukulaiseesi ja olet nyt vähän tuuliajolla kun hän ei enää olekaan käytettävissä. Siksi sä ehkä jopa epäilet sitä, oliko sittenkään viisasta irrottautua siitä "tukihenkilöstä".
Mutta se on nyt mennyttä ja sitä on lupa surra.
Sulla on myös lupa tukeutua mieheesi ja ystäviisi/muihin sukulaisiisi ja pyytää heiltäkin apua aina kun tuntuu ettet jaksa yksin, olipa kyse lapsen tai hevosen hoidosta, kotitöistä jne. Se on sitä itsestä huolehtimista ja omien voimiensa kuuntelemista, jota jokainen meistä joutuu tekemään koko ajan kun ei halua palaa loppuun.
Ole siis hieman armelias itsellesi, varsinkin nyt kun joudut sen menneen lisäksi käsittelemään (konkreettisestikin) niin monta uutta asiaa yhtä aikaa, äläkä vaadi itseltäsi huippusuorituksia. Ota yksi asia ja päivä kerrallaan, ole kiitollinen siitä mitä sulla on ja yritä pysyä realistisena myös niiden omien voimiesi suhteen. Siten sun puolisollasikin on helpompaa olla isä ja aviomies ja tukea sua, kun sä itse ymmärrät omat sietorajasi etkä vaan vouhota kun vouhottaa pitää.
kaikki muuhan sinulla jo onkin.