Onkohan kellään tässä maailmassa samanlaista takaraivolla jäytävää pelkoa kuin minulla??? Kroonista huolissaan oloa, tai jotain sellaista että ei pysty nauttimaan elämästä eikä tuntemaan iloa.
Lapsuudessani isovanhempani asuivat meillä kotona, kumpikin sairasti paljon. Äiti oli kotiäitinä ja hoiti sekä omia vanhempiaan että minua. Äiti korosta aina, kuinka minä olen niin pikkuaikuinen että minulle voi jutella kuin vertaiselleen. Hän siis jutteli kaikki pelkonsa minulle ääneen; onkohan papalla syöpä, onkohan mummolla myös, mitä jos he kuolevat siihen kotiin, mitä me silloin teemme, mitä minä tekisin siinä tilanteessa (5-vuotiaana !!). Äiti kertoi että myös lapsilla voi olla syöpää ja kyseli minulta, tuntuuko missään pahkuroita tms.
Rukoilin lapsena paljon, ajattelin ettei minua kukaan voi tukea eikä kuunnella huoliani kun äitikin on niin peloissaan ettei siitäkään ole apua minulle. Rukoilin että saisin elää edes kaksikymppiseksi. Kotimme ei ollut uskovainen ja sitä ihmettelenkin, miten silloin jostain sain idean että rukoilemalla voisi saada apua.
Avioiduttuani minä olin perheessämme se, joka kantoi huolen ihan kaikesta. Oli syytäkin olla huolissaan kokoajan. Puoliso oli huikentelevainen, vastuuntunnoton, saattoi aina itsensä milloin mihinkin vaikeuksiin tai jos ei itseään niin koko perheen rahatilanteen kuitenkin.
Kun omat lapset sairastelivat (lähinnä lasten kulkutauteja vain), puoliso lähti teillensä koska kotona ei jaksanut olla kun lapset märisivät. Äiti taas antoi auliisti neuvojaan, että kyllä lapsilla on kyseessä nyt joku vakavampi sairaus kuin vain kuume ja nuha. Toitotti minulle vihaisena että "Etkö yhtään ole hyvänen aika huolissaan?!"
Nyt olen eronnut, lapset kasvaneet nuoriksi teineiksi. Kaikki on hyvin, en ole tätä itse saamaani kasvatusta vienyt heissä eteenpäin pelottelemalla enkä myöskään näytä heille että itse pelkäisin yhtään mitään.
Yksi lapsista oli tehnyt jotain testiä netissä, jonka minäkin sitten satuin näkemään. Hänen vastauksessaan oli, että maailman rauhallisin tyyppi on meidän äiti.
Noh, hyvin olen roolia vetänyt...
Kun äitini käy meillä kylässä, hän jaksaa udella että olenko käynyt esim. hammaslääkärissä säännöllisesti, että kai tiedän että suusyöpäkin voi olla oireeton. Tai tivaa päivämäärää koska olen käynyt gynellä viimeksi, ja haluaisi tietää minkälaiset kuukautiset minulla on näin keski-iän kynnyksellä kun sitä voi tulla jos vaikka mitä tautia. Kerran yllätin hänet kaivamasta kylppärimme lääkekaappia, etsi että onko siellä esim. e-pillereitä. Tulistuin tietysti moisesta, mutta asia kääntyikin niinpäin että minun tuli asiaa hävetää jos sellaisia olisi löytynyt.
Jotenkin niin äärimmäisen noloa ! Koskaan hänen kanssaan ei voi puhua niitä näitä, kun juttu kääntyy aina minuun tai lapsiini ja siihen että olen liian huoleton.
Sisimmässäni pelkään ihan oikeasti että varmaan minullakin on joku salakavala tauti ja lapseni jäävät pian orvoiksi. Pelko tietysti arjessa aiheuttaa kokoajan rahojen riittävyys elämiseen, kokoajan on sen suhteen huolta.
Järki kuitenkin sanoo että olen erittäin hyvässä kunnossa, ei mitään vaivoja, elän yliterveellistä elämää muutenkin.
Silti perusluonteessani on taka-alalla hirvittävä pelko jostain, en edes tiedä mistä. Pienetkin vastoinkäymiset koen suurina taakkoina. En osaa itkeä enkä surra, naurukin on pinnallista koska en osaa vapautua tai riehaantua.
Niin, enpä tainnut lapsenakaan osata olla huoleton ja lapsenomaisen iloinen, olen aina ollut huolineni vailla tukea.
Olen yrittänyt oppia olemaan iloinen ja huoleton, olla murehtimatta joutavanpäiväisiä asioita. Se on hirvittävän vaikeaa.
Lapsuudessani isovanhempani asuivat meillä kotona, kumpikin sairasti paljon. Äiti oli kotiäitinä ja hoiti sekä omia vanhempiaan että minua. Äiti korosta aina, kuinka minä olen niin pikkuaikuinen että minulle voi jutella kuin vertaiselleen. Hän siis jutteli kaikki pelkonsa minulle ääneen; onkohan papalla syöpä, onkohan mummolla myös, mitä jos he kuolevat siihen kotiin, mitä me silloin teemme, mitä minä tekisin siinä tilanteessa (5-vuotiaana !!). Äiti kertoi että myös lapsilla voi olla syöpää ja kyseli minulta, tuntuuko missään pahkuroita tms.
Rukoilin lapsena paljon, ajattelin ettei minua kukaan voi tukea eikä kuunnella huoliani kun äitikin on niin peloissaan ettei siitäkään ole apua minulle. Rukoilin että saisin elää edes kaksikymppiseksi. Kotimme ei ollut uskovainen ja sitä ihmettelenkin, miten silloin jostain sain idean että rukoilemalla voisi saada apua.
Avioiduttuani minä olin perheessämme se, joka kantoi huolen ihan kaikesta. Oli syytäkin olla huolissaan kokoajan. Puoliso oli huikentelevainen, vastuuntunnoton, saattoi aina itsensä milloin mihinkin vaikeuksiin tai jos ei itseään niin koko perheen rahatilanteen kuitenkin.
Kun omat lapset sairastelivat (lähinnä lasten kulkutauteja vain), puoliso lähti teillensä koska kotona ei jaksanut olla kun lapset märisivät. Äiti taas antoi auliisti neuvojaan, että kyllä lapsilla on kyseessä nyt joku vakavampi sairaus kuin vain kuume ja nuha. Toitotti minulle vihaisena että "Etkö yhtään ole hyvänen aika huolissaan?!"
Nyt olen eronnut, lapset kasvaneet nuoriksi teineiksi. Kaikki on hyvin, en ole tätä itse saamaani kasvatusta vienyt heissä eteenpäin pelottelemalla enkä myöskään näytä heille että itse pelkäisin yhtään mitään.
Yksi lapsista oli tehnyt jotain testiä netissä, jonka minäkin sitten satuin näkemään. Hänen vastauksessaan oli, että maailman rauhallisin tyyppi on meidän äiti.
Noh, hyvin olen roolia vetänyt...
Kun äitini käy meillä kylässä, hän jaksaa udella että olenko käynyt esim. hammaslääkärissä säännöllisesti, että kai tiedän että suusyöpäkin voi olla oireeton. Tai tivaa päivämäärää koska olen käynyt gynellä viimeksi, ja haluaisi tietää minkälaiset kuukautiset minulla on näin keski-iän kynnyksellä kun sitä voi tulla jos vaikka mitä tautia. Kerran yllätin hänet kaivamasta kylppärimme lääkekaappia, etsi että onko siellä esim. e-pillereitä. Tulistuin tietysti moisesta, mutta asia kääntyikin niinpäin että minun tuli asiaa hävetää jos sellaisia olisi löytynyt.
Jotenkin niin äärimmäisen noloa ! Koskaan hänen kanssaan ei voi puhua niitä näitä, kun juttu kääntyy aina minuun tai lapsiini ja siihen että olen liian huoleton.
Sisimmässäni pelkään ihan oikeasti että varmaan minullakin on joku salakavala tauti ja lapseni jäävät pian orvoiksi. Pelko tietysti arjessa aiheuttaa kokoajan rahojen riittävyys elämiseen, kokoajan on sen suhteen huolta.
Järki kuitenkin sanoo että olen erittäin hyvässä kunnossa, ei mitään vaivoja, elän yliterveellistä elämää muutenkin.
Silti perusluonteessani on taka-alalla hirvittävä pelko jostain, en edes tiedä mistä. Pienetkin vastoinkäymiset koen suurina taakkoina. En osaa itkeä enkä surra, naurukin on pinnallista koska en osaa vapautua tai riehaantua.
Niin, enpä tainnut lapsenakaan osata olla huoleton ja lapsenomaisen iloinen, olen aina ollut huolineni vailla tukea.
Olen yrittänyt oppia olemaan iloinen ja huoleton, olla murehtimatta joutavanpäiväisiä asioita. Se on hirvittävän vaikeaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei!
Sun äitisi se taitaa sairas olla, ainakin ylihuolehtiva, olet ehkä perinyt äitisi luonteen. Tuo viittaa kuitenkin jonkin asteiseen masennusahdistukseen. Olisi varmaan paras sinun mennä terapeutille tai terkkarista pyytää lähete mielenterveystoimistoon. Tuo äitisi käytös on kyllä sellaista, että hänen nyt ainakin pitäisi mennä terapeutille. Jos hän vaan pelkää kans kaikkia asioita turhaan, mutta puheet ovat ajattelemattomia. Yritä hakea apua omaan tilanteesi, niin se helpottuu.