On jotenkin kylmäävää tajuta nyt, juuri täytettyäni kolmekymmentä, kun katson kymmenen vuotta takaperin, että minä oletin kolmekymppiselle itselleni menestyneen uran, paljon ystäviä, ihanan vaimon, rikkaan harrastuselämän, jne...ajattelin, että kaikki ongelmani olisivat ratkenneet sitten ja olisin onnistunut muodostamaan onnellisen elämän. Mutta ongelmani eivät ole vain samoja, vaan ne ovat pahentuneet! En tajua, miten olen mokannut näin, miten en ole saanut ongelmiani ratkaistua, miksi en ole hakenut apua jo silloin kymmenen vuotta sitten? ...olenko ollut pelkuri, laiska, mitä? Miten olen lykännyt ratkaisua koko elämäni? Suunnittelen sitä ja tätä, mutta opintonikin ovat vielä kesken ja kaikki on pelkkää sotkua ja keskenjääneitä projekteja. En tiedä, ehkei minulla todellakaan ole parempaa telkemistä, kuin avautua nettiin..
Sanalla sanoen, huomaan, että minusta on tullut syrjäytynyt, olen ns "luuseri", sosiaalisessa pelissä hävinnnyt, elämän pyörästä pudonnnut. Tiedän, että suurin osa normaaleista ihmisistä, jos tajuaisivat tilani, tuntisivat säälinsekaista kauhua tai vaihtoehtoisesti vahingoniloa, joka naamioidaan säälittelyksi. Olen pettänyt itseäni, koska en ole halunnut myöntää toisille ongelmiani, enkä siksi itsellenikään.
Yksinäisyyteni on muuttunut melko äärimmäiseksi. En näe kavereitani enää käytännössä laisinkaan, paitsi paria ystävää ehkä tuurilla parin kuukauden välein. En käy ulkona. Jos puhelimeni soi, soittaja on äitini tai puhelinmyyjä. Tässä ei ole mitään järkeä, mutta olen ollut niin kauan eristyksissä, että siitä on tullut tapa, enkä osaa edes kaivata sosiaalisia tilanteita. Puuhailen omiani ja aina välilläö minulle valkenee, kuinka tyhjää elämäni on. Kun sosiaalisia tilanteita sattuu kohdalle, vasta tajuan, kuinka tärkeitä ihmiset minulle kuitenkin ovat. Taustalla tässä on älyttömiä sosiaalisia pelkoja. kammoan myös psykologeja ja lääkäreitä ja kun kerran kävin psykologilla, en osannut selittää ongelmaani. Koin psykologin utelun niin loukkaavaksi, että jätin mielenosoituksellisesti menemättä sovitulle jatkotapaamiselle salaa toivoen, että tämä soittaisi minulle. No, eipä soittanut. Ajattelin, että mokoma psykohuora.
Ja mitä apua kaipaan ongelmieni tiedostamisessa, kun ne ovat aivan liian ilmieisä?
Tämä kuvio kuvaa hyvin sitä, miten toisiin suhtaudun: torjun ihmiset, koska en pysty uskomaan, että nämä välittävät minusta paskaakaan ja haluan, että he todistavat kiintymyksensä. Yhdenlaista narsismia. Mikään psykovampyyritakertuja en tietenkään ole, vaan päin vastoin kunnioitan myös toisten riippumattomuutta liiaksikin, minkä johdosta kai muut luulevat, että olen kylmä ja välinpitämätön. En myöskään osaa tulkita toisten ihmisten tunneilmauksia erityisen hyvin. Kun nuorempana, kun vielä näin ihmisiä, olin suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen, en kyennyt ymmärtämään ilmeisiäkään kiinnostuksen merkkejä, kuin mahdollisesti jälkikäteen. En tiedä, onko tilanne korjaantunut, koska en näe vastakkaisen sukupuolen edustajia, kuin kaupan kassoina. En myöskään oikein tavoita, miten ystävyyssuhteita luodaan. Minun kaikki ystävyyssuhteeni ovat syntyneet sitä kautta, että olen ollut toisten kanssa tekemisissä ja olen ollut aina passiivinen osapuoli ystävyyttä solmittaessa. Ja jossain vaiheessa aina olen torjunut kaverini, eristäytynyt ja vetäytynyt. Ikään kuin vahingossa, pakon sanelemana. Vain pari todellista ystävää on säilynyt.
Jotenkin minusta tuntuu, että olen vain vienyt äärimmilleen jonkin maan tavan, suomalaisen "vaivaksiolemisen". Olen myös aina tuntenut itseeni viraaksi tässä maassa...toivon, että olisin syntynyt johonkin sydämellisempään kulttuuriin, vaikka Italiaan tai Venäjälle, silllä luulen, että juuri minun tapaiseni ihmiset tapetaan tässä onnettomien laulujen maassa. Tämä on oikeasti sairas paikka, koska meitä on paljon!
Jos olen tässä tilassa vielä kymmenen vuoden kuluttua, tiedän, ettei minulla ole tuskin muuta mahdollisuutta, kuin hukuttautua. Mutta helvetti kun en tiedä mitä tehdä. Ja turha kai kenenkään on myöskään neuvoa, koska olen pattitilanteessa, umpisolmussa. Ei, tämä ei ole itsesääliä, vaan pahempaa: epätoivoa. Olen ehkä liiaksi narsisti säälimään itseäni, enkä osaa enää kuin halveksua, vaikka tiedän kyllä, kuinka ihanalta itsesäälin kyyneleet tuntuvat.
Sanalla sanoen, huomaan, että minusta on tullut syrjäytynyt, olen ns "luuseri", sosiaalisessa pelissä hävinnnyt, elämän pyörästä pudonnnut. Tiedän, että suurin osa normaaleista ihmisistä, jos tajuaisivat tilani, tuntisivat säälinsekaista kauhua tai vaihtoehtoisesti vahingoniloa, joka naamioidaan säälittelyksi. Olen pettänyt itseäni, koska en ole halunnut myöntää toisille ongelmiani, enkä siksi itsellenikään.
Yksinäisyyteni on muuttunut melko äärimmäiseksi. En näe kavereitani enää käytännössä laisinkaan, paitsi paria ystävää ehkä tuurilla parin kuukauden välein. En käy ulkona. Jos puhelimeni soi, soittaja on äitini tai puhelinmyyjä. Tässä ei ole mitään järkeä, mutta olen ollut niin kauan eristyksissä, että siitä on tullut tapa, enkä osaa edes kaivata sosiaalisia tilanteita. Puuhailen omiani ja aina välilläö minulle valkenee, kuinka tyhjää elämäni on. Kun sosiaalisia tilanteita sattuu kohdalle, vasta tajuan, kuinka tärkeitä ihmiset minulle kuitenkin ovat. Taustalla tässä on älyttömiä sosiaalisia pelkoja. kammoan myös psykologeja ja lääkäreitä ja kun kerran kävin psykologilla, en osannut selittää ongelmaani. Koin psykologin utelun niin loukkaavaksi, että jätin mielenosoituksellisesti menemättä sovitulle jatkotapaamiselle salaa toivoen, että tämä soittaisi minulle. No, eipä soittanut. Ajattelin, että mokoma psykohuora.
Ja mitä apua kaipaan ongelmieni tiedostamisessa, kun ne ovat aivan liian ilmieisä?
Tämä kuvio kuvaa hyvin sitä, miten toisiin suhtaudun: torjun ihmiset, koska en pysty uskomaan, että nämä välittävät minusta paskaakaan ja haluan, että he todistavat kiintymyksensä. Yhdenlaista narsismia. Mikään psykovampyyritakertuja en tietenkään ole, vaan päin vastoin kunnioitan myös toisten riippumattomuutta liiaksikin, minkä johdosta kai muut luulevat, että olen kylmä ja välinpitämätön. En myöskään osaa tulkita toisten ihmisten tunneilmauksia erityisen hyvin. Kun nuorempana, kun vielä näin ihmisiä, olin suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen, en kyennyt ymmärtämään ilmeisiäkään kiinnostuksen merkkejä, kuin mahdollisesti jälkikäteen. En tiedä, onko tilanne korjaantunut, koska en näe vastakkaisen sukupuolen edustajia, kuin kaupan kassoina. En myöskään oikein tavoita, miten ystävyyssuhteita luodaan. Minun kaikki ystävyyssuhteeni ovat syntyneet sitä kautta, että olen ollut toisten kanssa tekemisissä ja olen ollut aina passiivinen osapuoli ystävyyttä solmittaessa. Ja jossain vaiheessa aina olen torjunut kaverini, eristäytynyt ja vetäytynyt. Ikään kuin vahingossa, pakon sanelemana. Vain pari todellista ystävää on säilynyt.
Jotenkin minusta tuntuu, että olen vain vienyt äärimmilleen jonkin maan tavan, suomalaisen "vaivaksiolemisen". Olen myös aina tuntenut itseeni viraaksi tässä maassa...toivon, että olisin syntynyt johonkin sydämellisempään kulttuuriin, vaikka Italiaan tai Venäjälle, silllä luulen, että juuri minun tapaiseni ihmiset tapetaan tässä onnettomien laulujen maassa. Tämä on oikeasti sairas paikka, koska meitä on paljon!
Jos olen tässä tilassa vielä kymmenen vuoden kuluttua, tiedän, ettei minulla ole tuskin muuta mahdollisuutta, kuin hukuttautua. Mutta helvetti kun en tiedä mitä tehdä. Ja turha kai kenenkään on myöskään neuvoa, koska olen pattitilanteessa, umpisolmussa. Ei, tämä ei ole itsesääliä, vaan pahempaa: epätoivoa. Olen ehkä liiaksi narsisti säälimään itseäni, enkä osaa enää kuin halveksua, vaikka tiedän kyllä, kuinka ihanalta itsesäälin kyyneleet tuntuvat.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ongelmasi on huono itsetunto ja tiedostat sen varmaan itsekin? Se on tainnut olla sinulla jo vuosia. Eikö olisi aika jo yrittää kohottaa itsetuntoa korkeammalle ja ruveta elämään! Olet vielä nuori, joten minkä takia sinä tiedostaen (tai ehkä tiedostamatta, mutta kerron tämän sinulle kuitenkin) ryvet jossain paskassa kun voisit yrittää vielä tehdä asioiden eteen jotain ja sitä kautta saamaan itsellesi myöskin paremman elämän? Älä päästä irti niistä ystävistä joita itsellesi saat. Vaikka kuinka tekisi mieli eristäytyä, pidä silti yhteyttä muihin ihmisiin, koska selvästikään et yksinäisyydestä nauti. Sosiaalisemmaksi tulet kun rohkeasti olet toisten mukana etkä vetäydy kuoreesi.
Ystävyyssuhteet tarvitsevat molemminpuolista kunnioitusta. Arvosta heitä ja sinäkin saat arvostusta.
Minkä takia luovutat noin helposti? Itsehän sinä olet oman elämäsi herra. Jos haluat harrastuksia, mikset hanki niitä? Jos haluat ystäviä, niitä voi aina myös yrittää hankkia vaikka se on vaikeampaa kuin harrastusten hankkiminen. Jos haluat töitä, eiköhän sekin onnistu kun yrität. Piristäisiköhän sinua vaikka muutto toiselle paikkakunnalle, jos olet aivan jumissa nykyisellä paikkakunnallasi ja sielä on ankea olla.
Mä olen ollut viis vuotta seurustelematta ja kaverit asuu 220km:n päässä. Mua ilahduttaa jo päivittäiset ketjuviestit netissä. Oravanpyörästä jo 10 vuotta sitten pudonnut. Haaveksin kans että olisin jossain muussa maassa. Oleskeluni niissä on tuottanut paljon enemmän ystäviä kuin Suomi. Paikalla on siis väliä.
Olen sua 8 vuotta vanhempi (jos oot 30) enkä saavuttanut minäkään omaa perhettä. Sairastellut olen. En jaksa tavoitteita asettaa, sillä en niitä saavuta. Saan tosin jotain muuta, mut en minäkään elä sellaista elämää kuin haluaisin.
"On jotenkin kylmäävää tajuta nyt, juuri täytettyäni kolmekymmentä, kun katson kymmenen vuotta takaperin, että minä oletin kolmekymppiselle itselleni menestyneen uran, paljon ystäviä, ihanan vaimon, rikkaan harrastuselämän, jne...ajattelin, että kaikki ongelmani olisivat ratkenneet sitten ja olisin onnistunut muodostamaan onnellisen elämän. Mutta ongelmani eivät ole vain samoja, vaan ne ovat pahentuneet! En tajua, miten olen mokannut näin, miten en ole saanut ongelmiani ratkaistua, miksi en ole hakenut apua jo silloin kymmenen vuotta sitten? ...olenko ollut pelkuri, laiska, mitä? Miten olen lykännyt ratkaisua koko elämäni? Suunnittelen sitä ja tätä, mutta opintonikin ovat vielä kesken ja kaikki on pelkkää sotkua ja keskenjääneitä projekteja. En tiedä, ehkei minulla todellakaan ole parempaa telkemistä, kuin avautua nettiin.."
Täytyy sanoa, että itselläni on aika lailla samanlainen tilanne ollut jo vuosikausia. Olen melkein saman ikäinen ja muistan kun mäkin ajattelin tossa kymmenen vuotta sitten just sitä, että kyllä tämä minunkin elämä on varmasti paremmalla mallilla ja aivan erilaista vähän vanhempana eli tossa 25-30-vuotiaana. Mikään ei vaan ole juurikaan elämässäni muuttunut, vaikka vuosikymmen onkin varsin nopeasti vierähtänyt.
"Yksinäisyyteni on muuttunut melko äärimmäiseksi. En näe kavereitani enää käytännössä laisinkaan, paitsi paria ystävää ehkä tuurilla parin kuukauden välein. En käy ulkona. Jos puhelimeni soi, soittaja on äitini tai puhelinmyyjä. Tässä ei ole mitään järkeä, mutta olen ollut niin kauan eristyksissä, että siitä on tullut tapa, enkä osaa edes kaivata sosiaalisia tilanteita. Puuhailen omiani ja aina välilläö minulle valkenee, kuinka tyhjää elämäni on. Kun sosiaalisia tilanteita sattuu kohdalle, vasta tajuan, kuinka tärkeitä ihmiset minulle kuitenkin ovat. Taustalla tässä on älyttömiä sosiaalisia pelkoja. kammoan myös psykologeja ja lääkäreitä ja kun kerran kävin psykologilla, en osannut selittää ongelmaani. Koin psykologin utelun niin loukkaavaksi, että jätin mielenosoituksellisesti menemättä sovitulle jatkotapaamiselle salaa toivoen, että tämä soittaisi minulle. No, eipä soittanut. Ajattelin, että mokoma psykohuora."
Mulla on myös varsin samanlainen tilanne tässäkin asiassa, mulla kun ei ole ollut ketään kavereita enää sitten yläasteiän jälkeen. Puhelin ei mullakaan kovin usein soi, eikä puhelimen muistissa ole mulla kovinkaan montaa numeroa. Mihinkään psykiatrien ja lääkärien vastaanotoille en kyllä suostu lähtemään, kun sieltä ei mitään todellista apua saa tällaiseen vaivaan, johon se ainoa lääke olisi vain ja ainoastaan uusiin mielekkäisiin ihmisiin tutustuminen. Kun saisi tutustua edes joskus maailmassa sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa olisi jotain samoja puheenaiheita, mielenkiinnon kohteita ja joiden seurassa voisi olla rennosti oma itsensä, mutta kun ei ole tällaista mahdollisuutta mun elämässäni vielä tähän ikään mennessä koskaan tullut, eikä varmaan taida koskaan tullakkaan.
"Jotenkin minusta tuntuu, että olen vain vienyt äärimmilleen jonkin maan tavan, suomalaisen "vaivaksiolemisen". Olen myös aina tuntenut itseeni viraaksi tässä maassa...toivon, että olisin syntynyt johonkin sydämellisempään kulttuuriin, vaikka Italiaan tai Venäjälle, silllä luulen, että juuri minun tapaiseni ihmiset tapetaan tässä onnettomien laulujen maassa. Tämä on oikeasti sairas paikka, koska meitä on paljon! "
Itsekin haluaisin olla paljon mieluummin jonkun muun valtion kansalainen kun tämän kurjan suomenmaan, jossa on niin kertakaikkisen ahdasmielinen, vihamielinen ja suvaitsematon ilmapiiri, jossa mitään erilaisuutta ja massasta poikkeavuutta ei olla koskaan osattu hyväksyä.
Siitä olen kyllä helvetin tyytyväinen, että sain lopultakin jätettyä vanhan kotikaupunkini, sen tutut kuviot, ahdasmielisen ilmapiirin ja toisilleen tutut ihmiset. Melkein pari vuotta olen nyt Helsingissä asunut, mutta muuten elämäni ei ole kyllä juuri mihinkään muuttunut.
Tässä muuten mun kirjoitukseni, jos haluat lukea, huomaat varmaan sitä lukiessasi, että mun elämäntarinani on melko samanlainen kun mitä sulla.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9031559/thread