itsarin partaalla

Jokainen päivä on uusi, etkä tiedä mitä koittaa. Kun illalla menet nukkumaan, et ikinä tiedä mikä sinua edessäsi koittaa. Elämän päämäärättömyys ainakin kiehtoo allekirjoittanutta. Ikinä ei tiedä missä on vuoden päästä, joten se eläminen saattaa kantaa hedelmää. Sinun asemassasi olisin tyytyväinen kaikesta mitä elämä sinulle tähän asti on tuonut.

Ps. Ammatttiauttajalle puhuminen saattaisi höllätä vannetta pääsi ympärillä.

Se siinä onkin että ei meillä ole mitään tarkoitusta.
me ollaan täysin sattumankauppaa,kaikki koko universumissa tapahtuva on, ainakin näiden ihmisten tietojen mukaan.
sua vois helpottaa jos uskoisit johonkin,vaikka jumalaan tai henkiin, mut karu tosi taitaa olla se et eihän meistä jää mitään jäljelle joten se on loppujen lopuks aivan sama miten eletään ja kuinka pitkään.
Yleeensäkkin se mikä pitää ihmisiä pystyssä on vietit,halutaan jatkaa sukua ja taata jälkikasvulle hyvä tulevaisuus, mut mä koen senkin aivan turhaks jokainen lapsi lisää maassa on liikaa.
Itsekkin teen itsaria joka päivä kuluttamalla itteeni loppuun, ei mua oikeesti taida ees kiinnostaa milloin kuolen kunhan en kuolis mihinkään noloon paikkaan niin kaikki menee.

Ehdottaisin että menisit uudestaan psykiatrin puheille, vaikket koekaan olevasi masentunut niin olet kuitenkin hyvin ahdistunut ja stressaantunut. Psykiatrikaan ei ole mikään taikuri, joka osaisi ratkaista ongelmasi hetkessä. Mahdollinen lääkehoito vaatii usein erilaisia kokeiluja ennen kuin oikea lääke löytyy. Terapiaakaan ei riitä muutama kerta, vaan sitä on saatava niin kauan kuin siltä tuntuu.
Vaikka matka on pitkä, niin toivoa on silti! Tiedän sen kokemuksesta, usko minua.
Oma tilanteeni oli alussa jokseenkin samanlainen, ulkoisesti kaikki oli hyvin. Oli, työpaikka, parisuhde, oma asunto, koiria tms. Sisältäpäin olin kuin tulessa. Kaikki ahdisti ja olin aivan superstressaantunut. Kesti kauan ennen kuin ymmärsin hakea apua. Rehellisesti sanottuna taival on ollut tuskallinen, mutta kaiken paskan arvoista kuitenkin.

Voimia sinulle, älä luovuta!