Oli pakko laittaa noin kliseinen otsikko.. :)
Siis nyt on kesä, ihanat kelit. lasten kanssa saa olla pihalla ja uida yms. yms. Uusi ok-talo, ihana mies, kaksi autoa pihassa, kaikki siis ok päällisin puolin, ja ihan oikeasti myös perheen sisällä. Ukon kanssa menee hyvin, ei riitoja/kriisejä, kolme lasta, kilttejä ja ihania. Rahaa ihan tarpeeksi, aikaa riittävästi. Ja sitten..
MUA AHISTAA!!
Siis kaupassa käyminen ahdistaa, vaikea hengittää ja tuntuu kuin tulisi paino rinnan päälle (paniikkihäiriö..?). Välillä kun olen kotona, tulee sellainen kaiho ja sama painon tunne. En tunne olevani tyytyväinen elämääni, vaikka tätä olen aina halunnut.. Ahdistuksen tunne saattaa olla jo heti aamulla herätessäni.. Kun olen "yksin" kotona, eli ukko on töissä tai muualla ja isommat lapset kavereilla, minua alkaa ahdistamaan.. Minulla on kavereita ja sosiaalista elämää, kyse ei ole yksinäisyydestä. En osaa tehdä silloin mitään, olen vaan vauvan kanssa sohvalla tuijotan telkkaria.. Sitten joku tulee kotiin ja alan tekemään jotain ja tunne saattaa unohtua hetkeksi.. Mutta aina se vaan palaa.. Mieheni ei ymmärrä tätä. Minulla on ollut joskus muutama vuosi sitten masennusta ja kävin viisi kertaa depressiohoitajalla ja se meni ohi. Kesällä vaan ei kannata hankkia näitä pääongelmia, kun kaikki sellaiset paikat, mistä apua saisi ovat kiinni.. En edes tiedä, että tarvitsenko apua.. Ihmettelen vaan, kun aina vaan ahdistaa, vaikkei mitään syytä siihen ole.. Olen ollut aika väsynyt viime aikoina, mutta ei tämä tunnu nukkumalla menevän ohi..
Niin että mitäs kannattaisi tehdä?
Siis nyt on kesä, ihanat kelit. lasten kanssa saa olla pihalla ja uida yms. yms. Uusi ok-talo, ihana mies, kaksi autoa pihassa, kaikki siis ok päällisin puolin, ja ihan oikeasti myös perheen sisällä. Ukon kanssa menee hyvin, ei riitoja/kriisejä, kolme lasta, kilttejä ja ihania. Rahaa ihan tarpeeksi, aikaa riittävästi. Ja sitten..
MUA AHISTAA!!
Siis kaupassa käyminen ahdistaa, vaikea hengittää ja tuntuu kuin tulisi paino rinnan päälle (paniikkihäiriö..?). Välillä kun olen kotona, tulee sellainen kaiho ja sama painon tunne. En tunne olevani tyytyväinen elämääni, vaikka tätä olen aina halunnut.. Ahdistuksen tunne saattaa olla jo heti aamulla herätessäni.. Kun olen "yksin" kotona, eli ukko on töissä tai muualla ja isommat lapset kavereilla, minua alkaa ahdistamaan.. Minulla on kavereita ja sosiaalista elämää, kyse ei ole yksinäisyydestä. En osaa tehdä silloin mitään, olen vaan vauvan kanssa sohvalla tuijotan telkkaria.. Sitten joku tulee kotiin ja alan tekemään jotain ja tunne saattaa unohtua hetkeksi.. Mutta aina se vaan palaa.. Mieheni ei ymmärrä tätä. Minulla on ollut joskus muutama vuosi sitten masennusta ja kävin viisi kertaa depressiohoitajalla ja se meni ohi. Kesällä vaan ei kannata hankkia näitä pääongelmia, kun kaikki sellaiset paikat, mistä apua saisi ovat kiinni.. En edes tiedä, että tarvitsenko apua.. Ihmettelen vaan, kun aina vaan ahdistaa, vaikkei mitään syytä siihen ole.. Olen ollut aika väsynyt viime aikoina, mutta ei tämä tunnu nukkumalla menevän ohi..
Niin että mitäs kannattaisi tehdä?
Vastaukset 13
Vanhimmat
luulen, että nykyinen koulu aktivoi ihmisen aivot johonkin hypertilaan ja jos se jännite vähän laskee niin sit alkaa ahdistaa.
Kun kirjoitan, varsinkin asiatekstiä tai runoja, olen hyvin tyytyväinen olooni, mutta kun se on ohi ja levännyt niin sitten tulee tuntemukset paniikkihäiriöstä tms. Aina pitäisi olla positiivisella tavalla aktiivinen, mutta mikään rutiini työ ei poista ahdistusta kuin hetkeksi. Jos jatkuu pitempään samanlaisena alkaa tympäistä ja ahdistaa.
Yksitoikkoinen liikunta tai treenikin ahdistaa jatkuessaan. Nykyihmiset on henkisesti trimmattu "ylikuntoon". Koko ajan pitäisi olla uusia haasteita ja mielenkiintoista tapahtumaa. Mutta jos sekin pitkittyy niin alkaa ahdistaa!
Näin minusta tuntuu.
Pitäisi tietää sinusta edes jotain suuntaa antavaa arvailua tehdäkseen, minkä ikäinen olet, mikä on koulutus- ja työhistoria ja oma lapsuudenkodin ilmapiiri. Myöskin on tärkeää tietää, kuinka pitkään olet ollut kumppanisi kanssa, ja minkä ikäiset lapset sinulla on ja mitä harrastat.
Minulla on nuoruudestani ihan samoja kokemuksia ahdistuksesta elämäntilanteessa, jossa kaiken pitäisi olla hyvin - päällisin puolin. Minulla meni ahdistus paniikkihäiriöiksi asti, ja jouduin sairaalaan, jossa tutkittiin fyysinen keho - tuolloin ei tiedetty paniikkihäiriöstä siten kuin nyt tiedetään. Aamulla herätessä sitä on kaikkein herkimmillään kun ei pysty "pakenemaan" itseään mihinkään puuhasteluun.
Kaikkein kannattavinta on tietysti selvittää noiden ahdistusten syy, koska tilanne ei parane, jos ei sille mitään tee. Ahdistus voi olla jostain tietoisesta asiasta johtuvaa, esim. stressista tai vaikeasta elämäntilanteesta tai pelosta. Mutta jos selkeää syytä ei löydy, täytyy lähteä selvittelemään asioita jonkun pätevän ihmisen kanssa. Itse kävin pari vuotta keskusteluterapiaa, koska tahdoin selvittää, miksi vointini on niin kauhea (menin työkyvyttömäksi) ilman mitään syytä ja tunsin että jotain ratkaisevan tärkeää puuttuu elämästäni. Syitä, kipeitä ja vaikeita löytyi ja solmut aukenivat pikkuhiljaa. Saatan nyt siis vetää äkkinäisiä johtopäätöksiä vain oman kokemukseni perusteella, mutta älä siitä välitä. :)
Minulla itselläni on tuntuma kertomuksestasi, että vaikka ulkoisesti elät unelmaelämää ja kaikki on "niin kuin olet aina halunnut" on sisimpäsi alkanut osoittaa vaatimuksia siitä, että sinun olisi kuunneltava todellista itseäsi. Aina kun on kyseessä nuori henkilö, pitää ottaa se huomioon, että nuorena pyrkii nopeasti saavuttamaan kaikki tavoiteltavat asiat ja tietty status, vaikka se olisi kaukana siitä, mitkä ovat omat syvimmät pyrkimyksemme, halumme ja piilevät kykymme. Eli sinulla on ehkä jotain vielä takataskussa, jota haluaisit mutta nykyinen elämäntilanne ei anna enää mahdollisuutta siihen. Ja kaikki tuntuu lopullisesti menetetyltä. Itsestä tuntui lasten jälkeen että tässäkö tämä elämä nyt on ja tätä samaa elämän loppuun...
Moni on kiirehtinyt äkkiä sinne mihin muutkin, vaikka se oma elämän suunnitelma saattaisi olla aivan toinen. Sisäinen minä tai joku yliminä on tyytymätön, vaikka se arkiminä ei ymmärräkään miksi. Joku lukko pitää jäädytettynä tunteita, joita ei ole ehkä rohjennut itselleenkään ilmaista. Niiden lukkojen syntyminen ja niiden takana olevat tunteet pitäisi varmaan selvittää, jos niitä on. Mutta en ole ammatti-ihminen enkä psykologi. Olen kyllä opiskellut psykologiaakin ihan itsetuntemuksen parantamiseksi, mutta parhaimmat opit olen saanut oman, tuskien tien käymisellä ja kokemuksen kautta. Mutta muuta tietä ei ole, jos haluaa astua itsetuntemuksen ovesta sisään ja pärjätä oman itsen kanssa. Ei kannata kuitenkaan pelätä, koska mitään pelättävää ei ole. Suuri määrä tunteiden tukkimiseen käytettyä energiaa vain vapautuu muuhun käyttöön.
Kaikenlaisella puuhastelulla ja yrittämällä keskittyä jonkun asian tekemiseen ahdistusta voidaan purkaa, mutta se palaa kun pitäisi ollakin itsensä kanssa eikä pysty "ulkoistamaan" ahdistusta esim. jatkuvalla siivoamisella, työllä jne. Voin ainakin kertoa sen, että ahdistukseen löytyy kemiallista apua siksi ajaksi, kun sisäinen selvitystyö on käynnissä. Olo voi olla välillä niin raastava, että on pakko arkielämästä ja pakkorutiineista selvitäkseen saada jotain tasoittavaa.
Olisi mielenkiintoista tietää, mikä sinun tarinasi ja kehitystiesi tulee olemaan. Ahdistus on merkki siitä, että jokin on muuttumassa. Ota se mahdollisuutena.
vakavalla asialla
Tuossa pitkässä kirjoituksessa on järkeä.. Minusta on aina tuntunut, että olen saanut liian helpolla tämän kaiken, tulin ns. valmiiseen pöytään, miehen kautta sain ok.talon ja lapset. Vaikka aina kerrostaloasunnossa haikailin tämän perään.. Ja kun mietin, niin syy saattaa olla, että pelkään tulevaisuutta kauheasti ja otan siitä hirveät paineet. Vaikka ainakin kolmen vuoden suunnitelmat ovat selvät, olen lasten takia kotona ja tahdon niin. Mutta sen jälkeinen elämä ahdistaa jo nyt. On paljon unelmia, jotka toisista tuntuu ihan tyhmiltä, mutta minusta ihanilta. Niitä en voi vielä toteuttaa, enkä haluakaan, mutta sitten joskus.. Se edellyttäisi aika radikaaleja muutoksia elämässäni, enkä ole varma, tahtooko loppuperhe siihen mukaan. Ja tämä nyky-yhteiskunta tekee sen aika hankalaksi, koska pitäisi olla tuottelias yksikkö yhteiskunnalle ja mennä töihin jne..
Olen tällainen yleismurehtija.. En siis ole masentunut, elämänilo on tallella ja huumoria eri tilanteista vielä löytyy. Tässä yksi päivä kun kaikki rahat oli loppu, mieheni kanssa vaan naurettiin, että eipä tule ainakaan tuhlailtua.. Olen alle kolmekymppinen ja tällä hetkellä unelma-ammatissani eli vauvan äitinä, muitakin lapsia on. Töihin en kaipaa, en saanut työstäni mitään nautintoa, enkä aio palata sinne enää.
Mutta tämä ahdistus vaan jatkui taas tänä aamuna, vaikkei ollut mitään syytä. Yö meni kyllä todella huonosti ja väsymys vaikuttaa yleensä mielialaani. Tämä on vähän sellainen oravanpyörä Ahistaa kun ahistaa.. Tuntuu, että joku tässä nyt vaivaa muukin kuin tuo tulevaisuus, mutten tiedä mikä.. Kun kaikki on hyvin ja olen mielestäni onnellinen.. Toisinaan kyllä mietin kaikkea typerää (että mies varmasti pettää mua) ja tulen aina johtopäätökseen, etten anna itselleni lupaa olla onnellinen, vaan aina pitäisi olla jotain ikävää.. En osaa nauttia elämästä sellaisena kuin se on..? Jotain tällaista.. Mikä toisaalta kuulostaisi kauhean hassulta, kun olen uskonnollinen ihminen, ja uskooni kuuluu ottaa elämä sellaisena kuin se annetaan.. Alkoipa ahistaa.. :) Mietintä jatkuu, omin ja keskustelupalstan avuin..
Hei aloittaja!
Millainen oli lapsuutesi ja nuoruutesi? Millainen oli kodin ilmapiiri? Oliko alkoholismia/väkivaltaa? Jouduitko lapsena suorittamaan ja selviytymään? Oliko lapsuutesi "selviytymistaistelua?" Jouduitko olemaan kiltti ja hiljainen pikkutyttö, näkymätön?
Jos näin on, niin mieti, voi olla että vanhat haavat ovat auenneet tässä vaiheessa, yksi syy voi olla siinä, että elämän vakiinnuttua voi lopettaa jokapäiväisen selviämiskamppailun ja siinä vaiheessa ei enää tunnista henkilöä, joka katsoo peilistä. eli elämä on niin erilaista kuin lapsuudessa ja nuoruudessa oli..?
Eli elämä on "liian" tasaista ja turvallista, ei ole mitään kriisiä mistä selviytyä. Eli melkein "toivoo" tai ainakin kuvittelee että jos mies pettäisi, olisi väkivaltainen, joisi, itse sairastuisi johonkin vakavaan sairauteen, jollekkin lähimmäiselle sattuisi jotain... Silloin elämässä olisi taas jotain mistä "selviytyä" ja saisi taistella ja elää niin niinkuin on lapsuudesta asti tottunut. Se olisi sinulle sitä turvallista ja tuttua elämää mitä lapsenakin oli... Miltä kuulostaa?
Itse olen juuri tällaisessa tilanteessa. Tunnen ihan samalla tavalla kuin sinä. Meilläkin uusi omakotitalo, neljäs lapsi mahassa, parisuhde kunnossa, kaikki hyvin. Silti ahdistaa kun elämä on niin tasaista ja turvallista, en osaa olla onnellinen. Mietin aina välillä että pitäisi sattua jotain kamalaa, joskus nautin itkemisestä. Joskus mietin että miehessäni pitäisi olla jotain vikaa (alkoholiongelma, väkivaltaisuus..) Varsinkin tuo väkivaltaisuus jotenkin kiehtoo. (Isäni oli lapsuudessa väkivaltainen alkoholisti). Semmoisen miehen kanssa saisi "selviytyä". Mutta tiedän myös sen että jos mieheni olisi oikeasti väkivaltainen, niin kärsisin siitä valtavasti ja tietenkin lapsetkin kärsisivät, enkä kyllä sietäisi semmosta ja ottaisin varmasti eron.
TUNTUU ETTÄ ELÄN JONKUN TOISEN ELÄMÄÄ TÄSSÄ HYVÄSSÄ JA TURVALLISESSA ELINYMPÄRISTÖSSÄNI! Ja pieni rikkinäinen ja surullinen pikkutyttö sisälläni taistelee kaikin voimin tätä nurinkurisuutta vastaan.
En ple aloittaja mutta KIITOS sinulle. Itse olen kamppaillut samojen asioiden kanssa ja kun luin juttusi, syttyi valo pään päällä ja asioihin alkoi tulla järkeä. Itsellä myös paska lapsuus, molemmat vanhemmat alkoholisteja ja isä väkivaltainen.
"Mikä toisaalta kuulostaisi kauhean hassulta, kun olen uskonnollinen ihminen, ja uskooni kuuluu ottaa elämä sellaisena kuin se annetaan.."
Mitenkä tuo uskonnollisuus on näkynyt kasvatuksessasi mielestäsi? Ainakin sanot, että elämä pitäisi ottaa uskovaisena vastaan sellaisena kuin se annetaan. Kyllähän tuo on tottakin, on kai kohtalonsa sillä, millaiseen perheeseen ja tilanteeseen synnymme. Mutta jokainen kyllä tekee ne valinnat itse, kun risteyskohtia tulee. Suuri merkitys on juuri lapsuudenkodilla ja sen aiheuttamilla vammoilla siihen, miten oireilemme aikuisena. Onkohan kotisi ollut salliva ja vapauteen kasvattava ja kyseenalaistamisen salliva vai onko teillä ollut tiukat mallit mihin pitää mukautua? Uskonnollisuutta on niin monenlaista, tukahduttavaa sekä taakoista vapauttavaa. Ihminen joutuu siinä kieltämään itsensä ja persoonallisuutensa jos tekee kaiken vain tehdäkseen miten yhteisö määrää, joku toinen muka tietää toisen puolesta, miten täytyy elää. Aikuisena kukaan ei voi enää määrätä ja valinnat ja asenne täytyy valita itse.
Vaikket nyt ikävöi töihin ja muuta, niin ehkä sinullakin on joku oma juttu, jonka avulla saat ilmaista itseäsi ja sitä mikä olit ennen lapsia? Vai onko kuten tuo eräs kirjoittajakin jo mainitsi - sinun ollut pakko tukahduttaa omat tunteet ja minuus? Olen edelleen sillä kannalla, että se oma sidottu itsesi yrittää päästä vapauteen ja omat jäädytetyt tunteet pyrkivät sulamaan. Ne on voinut jäädä sinne juuri toisen kirjoittajankin mukaan riippuvuusongelmaisesta vanhemmista (turvallinen lapsuus on jäänyt kokematta) tai muusta, mistä emme tiedä kun et tarkemmin kertonut kehitystarinastasi. Riippuusongelmat periytyvät ja muuntuvat toisiksi riippuvuusongelmiksi (ja mielenterveysongelmiksi), joten lastesi takia sinun täytyy päästä purkamaan vyyhtisi. Ahdistus ei katoa (varsinkaan uskon keinoin), ellei asioita ala jonkun kanssa selvittää sen syytä.
Ihmisen psyyken kehitys ja rakenne on kuta kuinkin sama, oli uskonnollinen tai ei.
Lapsuus oli ihan onnellinen, ei väkivaltaa, isäni on tuurijuoppo, mutta en ole ikinä kokenut siitä jääneen mitään traumoja, äidilläni on edelleen riippuvuus, ja lapsena jouduin pettymään monesti äitiini. Nämä asiat juttelin auki silloin sen depressiohoitajan kanssa ja olen lastensaannin aikana tiedostanut, etten halua olla kuten äitini. Uskoon olen tullut ihan itse, tai oikeastaan lapsenusko on aina ollut, se on vaan kadonnut vaikean nuoruuden aikana ja löytyi uudelleen, kun sain lapsia. Lapsuuskoti ei ollut uskovainen, emme käyneet kirkossa tms., mutta mummoni kertoi aina Raamatusta juttuja ja ehkä mummulasta se lapsenuskokin sai alkunsa. Ei koskaan pelotellut helvetistä eikä mitään sellaista, vaan kertoi hyvistä asioista. Lapsuuteni oli kuitenkin onnellinen kaikesta huolimatta, ehkä sellainen "normaali". Murrosiässä itsenäistyminen otti koville ja tulin raskaaksikin 17-vuotiaana, mutta se päättyi keskenmenoon. Olisin halunnut pitää sen lapsen. Sittemmin aikuistuin ja opiskelin, vietin hurjaa opiskelijaelämää, tapasin miehen ja perheydyin. Meillä on uusperhe, joka tuo omia haasteitaan elämään, sekin ahdistaa välillä nämä ristiriitaiset tunteet, että kiinnyn kovasti miehen lapsiin, mutta en voi liikaa kiintyä, koska heillä on jo äiti jne.. Vaikea selittää, mutta ne jotka asuvat uusperheessä ymmärtävät..
Sitä olen miettinyt, että joskus olin ihan hirveä, huusin ja heitin tapellessa tavaroita ja todella päästin kaiken pihalle. Sanoin exällenikin ihan kauheita asioita suutuspäissäni, kuten että hänellä on pieni muna ja en ikinä ole nauttinut seksistä ja että hänestä ei koskaan tule mitään elämässään (missä olin kyllä oikeassa..). Nyt kun nykyisen kanssa tapellaan, tekisi mieli sanoa vaikka mitä ja huutaa, mutta riitamme ovat lähinnä kiivasta keskustelua. Ääni ei nouse edes huutotasolle. Minun tekisi joskus mieli vaan huutaa! oikein niinkuin silloin ennen. Nyt sitten huudan lapsille.. Ei sekään ole oikein..
Kyllä sinulla näin äkkipäätäkin näyttää olevan kovasti tunteita tulossa ulos, kuten tuo huutamishalu osoittaa :))) Hyvä pikakonsti on huutaa autossa jossain vähän syrjässä. =))) Voimattoman raivon ja vihan juuret ovat pelossa. Ei negatiivisissa tunteissa ole pahaa, pelko on aiheuttanut niitä. Mutta älä siirrä pelkoa lapsiisi.
Olen sitä mieltä, että saisit kyllä tuon vyyhdin auki, koska kerran pystyt juttelemaan näistä asioista. Oireet eivät tule tyhjästä. Aika selkeästihän sinulla on tunnelukkoja, jotka siellä nyt ahdistavat. Pettymys äitiin tuntuu kovin tutulta aiheelta minullekin. Mutta kun sanot, että "on normaalia ja onnellista" se, että isä on tuurijuoppo, niin on vain kyse siitä, että se on ollut sinulle normielämää, mutta ei se kuulu terveeseen perhekuvioon. Olethan ollut pakotettu tuollaiseen elämään, eikä lapsella ole keinoja vaikuttaa asioihin. Se aiheuttaa lapsille suurta turvattomuutta ja pelkoa, joka täytyy painaa tietoisuudesta pois, jotta selviäisi. Tunteet jäädytetään, ja nyt ne ovat alkaneet sulaa, mutta et enää tiedosta mitä ne ovat. Vanhat tunnelukot siirtyvät autonomisen hermoston välityksellä fyysiseen kehoon ja oireet muuttuvat somaattisiksi ahdistus- ja paniikkioireiksi.
Kiva kun olet voinut kuitenkin jutella depressiohoitajan kanssa, mutta koska oireilet, kannattaa pyytää paremmin asiat hallitsevaa psykologia apuun. Hoitajan tietotaito ei riitä eikä tämmöisiin ole korjaavaa pika-apua olemassa, vaan vaatii hieman aikaa päästä oman minuuden lähteille. Oma äitisuhde on ratkaisevin kiintymyssuhde ja vaikuttaa alitajuisesti ja vaikuttaa omaan äitiyteen, vaikkei haluaisikaan. Olen itse huutanut lapselleni juuri samalla äänellä kuin äitini, vaikka päätin, etten varmasti halua olla samanlainen kuin hän. Pitkän tien kautta pääsin anteeksiantoon ja ymmärrykseen siitä, että äitikin oli oman kasvatuksensa uhri ja siirsi vain käyttäytymismallinsa eteen päin. Oman äitiyden ja oman rajoittuneisuuden myötä alkoi ymmärtää omaa äitiä ja sitä että hän ei pystynyt parempaan. Joku neropatti on sanonut, että lasten kasvatus tulisi aloittaa sata vuotta ennen kuin lapsi on syntynyt.
Lue esim. potilasopas Psykosomaattinen oireilu YTHS:n (Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö) sivustolta. Opas on pdf-muotoa joten en voi linkittää sitä tähän.
Googleta "psykosomaattinen oireilu, potilasopas"
Tietoa asiasta on muutenkin netti pullollaan.
Oletko koskaan kokeillut kirjoittaa kirjettä äidillesi ja erikseen isällesi, jossa voisit kertoa vapaasti kaiken sen, mitä olet aina halunnut sanoa ja mitä olet mistäkin ajatellut ja mitä tuntenut? Kirjettä ei tarvitse lähettää.
Mukavaa päivää!
http://masennus.nettisivu.org/
http://www.naistenkartano.com/
Läheisriippuvainen on tuntunut tähän asti pilkalta, koska itse olen ollut se toisten taakan kantaja ja avustaja murheissa.
En ihan usko että suomesta koskaan alkaa löytyä psykiatrisen puolen osaajia. Itse jäin masennuksesta eläkkeelle jo alta 50 vuotiaana. Tämä kartoituksen teki sosiaalityöntekijä, jolla oli ihan omat juttunsa jotka halusi minulta kuulla. Psykiatrin tapasin vain kaksi kertaa.
Miten olet masennuksesi kanssa pärjäillyt? Jos olet eläkkeellä, mitä hommailet ja mistä asioista nautit? Oletko hyötynyt itseavusta? (Luin linkkejä) Masennukseksi juuri ne puhumattomat ja tuntemattomat tunteet tosiaan saattavat pahentua, jos ei saa niihin ajoissa apua. Toivottavasti aloittajalla ei mene asiat niin pitkälle. Ahdistus on jo merkki siitä, että jotkut hälytyskellot soi.
Minä sain apua jo kaksikymppisenä ja kasvoin tuolloin aikuiseksi ja tietoisuuteen siitä mitä itse olen ja mitä oikeasti haluan, mutta huomaan että liikaa raskaita vastoinkäymisiä samanaikaisesti kohdatessani saatan joutua masennuksen syövereihin. Reaktiivinen (eli jonkun vakavan ja järkyttävän tapahtuman aiheuttama) masennus on kuitenkin eri asia kuin joku pitemmän ajan kuluessa kehittynyt masennus. Hevillä ei kyllä selkäranka murru, vaan kaikki vastoinkäymiset ovat kasvattaneet sisua ja selviytymiskykyä arjessa kun se nuoruuden pohja saatiin uudelleen kuntoon ja itsetunto rakennettua palikoista, mitä oli jäljellä. Elämä tuntuu nyt niin ihanalta ja elämisen arvoiselta, jälleen kerran.
Omahoitokonstini masentuneisuuteen ovat ensisijassa liikunta ja varsin ihanaa on uiminen, se jotenkin lääkitsee ja vesi rauhoittaa. Kaikkinainen liikunta on lääke moneen tautiin. Pienikin reippailu auttaa ja kohottaa kuntoa ja vaikuttaa aivojen kemiaan. Joskus tietysti masentuneena ei jaksa sitäkään, mutta silloin pitäisi saada taluttajan apua ja seuraa, joka ymmärtää. Toisekseen ruokavalio on tärkeää. Kolmanneksi on saatava riittävästi b-ryhmän vitamiinejä ja kalaöljyä. Ne tekevät aivoille ja mielialalle terää. Lisäksi olen käyttänyt vahvaa karnosiinia. En viitsi alkaa selittämään mitä se on, mutta jos joku on kiinnostunut niin netistä löytyy paljon tietoa, varsinkin ulkomaisilla sivuilla. Olen kyllä aika vakuuttunut siitä, että itse pystyy paljon asioille tekemään, jos vaan on vähänkään jaksamista. Pienen jaksamisen takia joku masennuslääkitys puolustaa paikkaansa silloin, jos vaarana on että jää vain makaamaan, ja joka vain entisestään pahentaa oloa. Joku mielialalääkitys antaa voimaa, jotta pääsee sitten itse hoitamaan itseään.
Psykiatrihan onkin aivolääkäri, joka määrää lääkkeitä ja pelailee mielellään vain aivokemialla eikä hänellä ei ole välttämättä mitään valmiuksia kuunnella ihmistä. Psykologit ovat sitä varten ja ehkä joku muu asiantuntija. Kyllä Suomessa minusta on hyviä psykologeja. Riippuu tietysti keskinäisistä kemioista, miten pystyy luottamaan jne. Olen tavannut kerran YTHS:llä erään kaistapäisen psykologin, joka oli itse selvästi potilaitaan huonomassa kunnossa. Hän oli avoimen vihamielinen ja pilkallinen ja jakeli outoja neuvoja. Esim. minun hän käski lopettaa opiskelut turhana, koska olen niin typerä tehdessäni opintojen aikana hanttihommia ja opinnot on minulle "vain kallis harrastus" :)) Haluaisinpa nähdä tuon ihmisen naaman nyt... ;))
No, onneksi 99% on ihan asiallisia ja todella oikean ammatin valinneita. Tsemppiä ja mukavia hetkiä sinulle eläkepäiviin!
Eläkeläinen on yhteiskunnan taakka, häneen ei investoida mitään.
http://www.poliklinikka.fi/?page=7874754&id=5131766#
Olen ollut puheissa vapaaehtoistyön kautta vanhusten kanssa, todella terveydenhuolto vaikenee, kuin odottaen tappakaa vaan itsenne pois kustanuksista.
Jos siis kärsit jatkuvasta alavireestä, ilman syytä, mene lääkäriin ja puhu hänelle. Pitäisi määrätä sulle lääkettä, että pääset siitä ohitte. Kertoo milloin lääke alkaa vaikuttaan, voi mennä 2 viikkoakin, ennen kun tuntuu missään. sillon pitää vaan ulkoilla ja pitää itsensä vireänä.