Tässä ketjussa psyko = ihminen jolla ei ole kykyä empatiaan ja jolla mahdollisesti on pyrkimys alistaa muista ihmisiä. Voitte keksiä paremmankin termin jos haluatte! Narsisti-palstalle en halunnut mennä koska pelkään että siellä niitä vasta vaaniikin... niitä juuri itsejään... Se miten tämä asia liittyy masennukseen selittyy sillä että tällaisten ihmisten kohtaaminen voi aiheuttaa masennuksen syöksykierteen herkemmässä ihmisessä.
Tapasin aikoinani työelämässä muutaman tällaisen yksilön, sattumalta (kai) naispuolisen joilla oli tarve tökkiä eli möläytellä jotain ihmeellistä niin että kuulija sai olla suurinpiirtein haavi auki että mistä on kysymys. Surukseni eka tällainen tapaus tuli vastaan jo ensimmäisessä nuoruuteni työharjoittelussa, ja kun ei itsetunto ollut häävi ankean lapsuuden jäljiltä, oli tämä kohtaaminen kamala kokemus. Sitten onnistuin myös hankkimaan burn outin urallani, ja kun myöhemmin yritin taas olla töissä opiskelujen ja työttömyyden jälkeen, kohtasin toisen sellaisen naisen jolla oli alusta asti tarve saada painaa alas uppo-outo ihminen joka hänen ulottuvilleen osui. Eihän mielenterveyteni sitä kestänyt ja pikkuhiljaa masennuin niin että jouduin lopulta kuntoutustuelle ja sitten eläkkeelle.
Psykoja en silti päässyt pakoon. Jumiuduin nettiin ja alkoi tulla esille sellainen ilmiö että aina toisinaan joku päätti näyttää minulle närhen munat ja missä kaappi seisoo. Näitä nyt ei kauheasti ole tässä vuosien varrella ollut, kuitenkaan, mutta nekin muutama ovat vieneet minulta mahdottomasti energiaa ja aikaa kun olen näiden kanssa tapellut. Päätin nimittäin että joku paikka täytyy olla missä minua ei alisteta, lannisteta ja ajeta pois! Kuitenkin aina ahdistun syvästi näistä tappeluista, sitten lopulta masennun. Helpointa on siinä vaiheessa kun on vihainen, oikein todella vihainen, silloin tuntuu että pystyy vaikka mihin, kuten mm. pitämään puolensa ja antamaan potut pottuina. Mutta se ei koskaan kestä kauaa se positiivinen raivo josta ottaa energiaa.
Taannoin tein niin ääliömäisesti että suostuin tapaamaan livenä tyypin jolla on taipumus möläytellä netissä mitä sattuu. Ikinä häneltä ei kuule mitään hyvää sanaa kenestäkään, kaikki ovat loppumattoman kritiikin alaisena ja arveluttavia ihmisiä joilla on "kestämättömiä" näkemyksiä. Tapaamisessa tämä ihminen vaikutti aivan normaalilta, mitä nyt jutteli ehkä oudon paljon asioista joita oli tullut netissä esiin. Koska olin käsittänyt ettei hän pidä teeskentelystä ja esittämisestä, sanoin suoraan että olen mt-syistä eläkkeellä. Ei hän siihen mitään sen kummallisempaa silloin sanonut.
Sovimme että emme tapaa toiste, kun oli vielä hyvä fiilis ja kyllähän sen tiesi että meille jossain vaiheessa tulisi kumminkin taas riitaa, kun oli jo netissäkin riidelty. (Tuon menneen riidan aikana hän mm. nimitteli _minua_ ylimieliseksi ja psykopaatiksi - sitä jälkimmäistä ihmettelin että mitä ihmettä!)
Kului jonkin aikaa ja hän alkoi kierrellen kaarrellen puhua että tavattaisiin taas ja oltaisiin ns. vakkareita. En alkanut lämmetä ajatukselle, ja siitäkös alkoi paskan syytäminen. Sain kuulla että olen VALEHDELLUT itseni eläkkeelle, että kaikki mitä puhun on satua... Kun kerroin esimerkkejä työelämästä tilanteista joita en kestä, hän meni yhden sellaisen ihmisen puolelle joka oli minua kohdellut törkeästi, ja oli sitä mieltä että koska olen sitä ja tätä niin olin sen ansainnutkin. Lopulta hän keksi alkaa säälittelemään että voi voi kun olen häneen ihastunut ja blaa blaa... Vaikka se oli kylläkin hän joka tapaamista ehdotteli jo silloin ennen ensimmäistä kertaa.
Kaiken kaikkiaan sain kuulla kunniani kaikesta mahdollisesta tai paremminkin mahdottomasta ja lopuksi hän vielä väitti pelkäävänsä että tulen häntä kirveen kanssa käsittelemään koska olen mt-eläkeläinen...
- jatkuu -
Tapasin aikoinani työelämässä muutaman tällaisen yksilön, sattumalta (kai) naispuolisen joilla oli tarve tökkiä eli möläytellä jotain ihmeellistä niin että kuulija sai olla suurinpiirtein haavi auki että mistä on kysymys. Surukseni eka tällainen tapaus tuli vastaan jo ensimmäisessä nuoruuteni työharjoittelussa, ja kun ei itsetunto ollut häävi ankean lapsuuden jäljiltä, oli tämä kohtaaminen kamala kokemus. Sitten onnistuin myös hankkimaan burn outin urallani, ja kun myöhemmin yritin taas olla töissä opiskelujen ja työttömyyden jälkeen, kohtasin toisen sellaisen naisen jolla oli alusta asti tarve saada painaa alas uppo-outo ihminen joka hänen ulottuvilleen osui. Eihän mielenterveyteni sitä kestänyt ja pikkuhiljaa masennuin niin että jouduin lopulta kuntoutustuelle ja sitten eläkkeelle.
Psykoja en silti päässyt pakoon. Jumiuduin nettiin ja alkoi tulla esille sellainen ilmiö että aina toisinaan joku päätti näyttää minulle närhen munat ja missä kaappi seisoo. Näitä nyt ei kauheasti ole tässä vuosien varrella ollut, kuitenkaan, mutta nekin muutama ovat vieneet minulta mahdottomasti energiaa ja aikaa kun olen näiden kanssa tapellut. Päätin nimittäin että joku paikka täytyy olla missä minua ei alisteta, lannisteta ja ajeta pois! Kuitenkin aina ahdistun syvästi näistä tappeluista, sitten lopulta masennun. Helpointa on siinä vaiheessa kun on vihainen, oikein todella vihainen, silloin tuntuu että pystyy vaikka mihin, kuten mm. pitämään puolensa ja antamaan potut pottuina. Mutta se ei koskaan kestä kauaa se positiivinen raivo josta ottaa energiaa.
Taannoin tein niin ääliömäisesti että suostuin tapaamaan livenä tyypin jolla on taipumus möläytellä netissä mitä sattuu. Ikinä häneltä ei kuule mitään hyvää sanaa kenestäkään, kaikki ovat loppumattoman kritiikin alaisena ja arveluttavia ihmisiä joilla on "kestämättömiä" näkemyksiä. Tapaamisessa tämä ihminen vaikutti aivan normaalilta, mitä nyt jutteli ehkä oudon paljon asioista joita oli tullut netissä esiin. Koska olin käsittänyt ettei hän pidä teeskentelystä ja esittämisestä, sanoin suoraan että olen mt-syistä eläkkeellä. Ei hän siihen mitään sen kummallisempaa silloin sanonut.
Sovimme että emme tapaa toiste, kun oli vielä hyvä fiilis ja kyllähän sen tiesi että meille jossain vaiheessa tulisi kumminkin taas riitaa, kun oli jo netissäkin riidelty. (Tuon menneen riidan aikana hän mm. nimitteli _minua_ ylimieliseksi ja psykopaatiksi - sitä jälkimmäistä ihmettelin että mitä ihmettä!)
Kului jonkin aikaa ja hän alkoi kierrellen kaarrellen puhua että tavattaisiin taas ja oltaisiin ns. vakkareita. En alkanut lämmetä ajatukselle, ja siitäkös alkoi paskan syytäminen. Sain kuulla että olen VALEHDELLUT itseni eläkkeelle, että kaikki mitä puhun on satua... Kun kerroin esimerkkejä työelämästä tilanteista joita en kestä, hän meni yhden sellaisen ihmisen puolelle joka oli minua kohdellut törkeästi, ja oli sitä mieltä että koska olen sitä ja tätä niin olin sen ansainnutkin. Lopulta hän keksi alkaa säälittelemään että voi voi kun olen häneen ihastunut ja blaa blaa... Vaikka se oli kylläkin hän joka tapaamista ehdotteli jo silloin ennen ensimmäistä kertaa.
Kaiken kaikkiaan sain kuulla kunniani kaikesta mahdollisesta tai paremminkin mahdottomasta ja lopuksi hän vielä väitti pelkäävänsä että tulen häntä kirveen kanssa käsittelemään koska olen mt-eläkeläinen...
- jatkuu -
Vastaukset 3
Vanhimmat
Raivostuinkin aika tavalla kaikesta siitä sättimisestä mitä nyt taas sain kuulla netin kautta. Siellä oli sekaisin ylimielistä, alentuvaa, harhaista ja vaikka mitä tekstiä. Kaikki mitä olin sanonut oli käännelty ja väännelty ja vääristelty ylt'ympäri.
Tiesin kyllä tapaamaan mennessäni että tyyppi on OUTO ja vaikea ihminen, mutta että noin outo... Koska kohdatessa oli aika normaali, oletin että malttaisi nyt edes vähän aikaa olla riitaa haastamatta. Syy miksi tapasin hänet oli se että olin aika ns. puutteessa ja hän juurikin lupaili sitä ihteään, plus olihan se tietysti mielenkiintoista tavata parilta vuodelta netistä tuttu hahmo. Olen erinäisistä syystä ollut sillä tolalla etten halua mitään seurustelua miltään taholta, joten arvelin että on turvallista tavata ihminen johon taatusti en kiinni, varsinkin kun hän niin alleviivasi että mitään suhdetta ei olisikaan edes tyrkyllä. Mutta se ettei sitten jatkettukaan sitä aika tyhjänpäiväistä höyläämistä oli sitten hänelle näemmä niin arka paikka että piti järjestää paha mieli.
Mutta ei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin. Aloin ajatella niitä nettikohtaamisia joissa olen erityisesti pahoittanut mieleni, ärtynyt ja raivostunut sen vuoksi että joku on kimpussa. Muutaman kerran kyseessä on ollut ihminen joka on äärimmäisen EHDOTON ja vaativa, ihminen joka elää jonkin omintakeisen moraalikoodin mukaan ja vaatii muilta (noinkohan itseltään, ikinä...) jotain äärimmäistä venymisen ja jaksamisen kykyä asiassa joka liittyy omaan persoonallisuuteen. Nämä ihmiset ovat vaatineet olemaan tiedostava, kykenevä kestämään kuin eloton esine jatkuvaa kritiikkiä (haukkumista ja vittuilua), kertakaikkiaan olemaan kuin teflonilla päällystetty niin että mikään ei tunnu miltään. On käyty vaikka millaisia mind gameseja läpi, on ollut syväluotaavaa psykologiaa ja analyysiä, on ollut jatkuva päättymätön testi että mistä paikasta sattuu kun tökkää...
Alan saada näistä saatanan senseistä kertakaikkiaan tarpeekseni. Mitä sitten jos minulla onkin tunteet? Kauheaa, siis eihän nyt niin saa tehdä että pettyy ja ahdistuu siitä että joku sanoo pahasti. Kaikki pitää kestää ja joka leikistä suuttuu se Ö-luokan ihmiseksi muuttuu.
Huomaan että olen ihaillut joidenkin ihmisten ehdottomuutta, sillä olen kokenut että he elävät miten heitä sattuu miellyttämään ja vähät välittävät siitä miten muut heihin suhtautuvat - eli he ovat VAHVOJA. Mutta miksi nämä ns. vahvat ihmiset tarvitsevat jatkuvan tunteen siitä että ovat niskan päällä, että kykenevät alistamaan ja dominoimaan jotakuta tunteellisempaa, jotakuta reppanaa? Mikä heissä muka on niin kauhean vahvaa koska HE TARVITSEVAT KOKOAJAN JOTAKUTA TOISTA tunteakseen itsensä niin vitun ihmeelliseksi kuin kuvittelevat olevansa?!
Tuohan on merkki säälittävästä heikkoudesta.
Ja minä tyhmä olen aina mennyt häntä koipien välissä mukaan noihin alistusleikkeihin. Olen syyllistynyt kaikesta omassa itsessäni, oli sitten persoona tai ulkonäkö, koska kaikestahan nämä ovelat psykot löytävät aina jotain huomautettavaa. Esim. tämä viimeisin sanoi että ulkonäköni ei haitannut koska olin persoonaltani niin mielenkiintoinen. Vau, pitäisikö olla imarreltu? Persoonani ns. mielenkiintoisuus loppui sitten siihen että hän toteaa ettei olisi minuun sekaantunut jos olisin esittänyt todistuksen siitä että olen mielenterveyspotilas. Kerroin kyllä hänelle mt-eläkkeestäni ennen lihan iloja, joten ei voi väittää etteikö olisi tiennyt... Lisäksi hänen kuulema piti ottaa kaljaa koska olen niin "traaginen hahmo", että pystyi minua lähentymään. Kylläkin sen kaljan puolestaan joi ENNEN kuin mainitsin eläkkeestäni. Normaaliin jännittämiseenhän hän joi, mutta piti sitten minut tästäkin syyllistää.
Pahasti häiriintynyt tai tunnevammainen ihminen on erittäin näppärä saamaan huonolla itsetunnolla varustetun ihmisen syyllistymään mitä merkillisimmistä asioista. Tuon em. ihmisen kommentit vain olivat jo sitä luokkaa että tyhmempikin tajuaa että ongelma on hänellä ITSELLÄÄN. Mikä sitten lieneekään, ei ole minun asiani selvittää koska en ole psykiatri.
Oman terveyteni kannalta ajatellen haluan vain jatkossa lopettaa tuollaiset perkeleen pelleilyt psykojen kanssa jo alkuun. Tiedän nyt että ei pysty välttämään että aina silloin tällöin tulee joku psyko vastaan, mutta pitää olla menemättä siihen syyllistämispelleilyyn mukaan.
Minun ei tarvitse "kelvata" itseäni hullummille!
Joo... Todellinen vahvuus on myös joustavuutta ja etenkin uskallusta olla heikko, tunnistaa ja tunnustaa omat ongelmansa ja pyrkiä kohtaamaan ne. Ehdottomuus ja joustamattomuus sellaisenaan eivät ole mitään oikeaa vahvuutta. Ne ovat usein vain pinnan kovuutta, jonka takana on jotain herkkää ja heikkoa...
Varsinkin kun ihmisellä itsellään on vaikeuksia, joiden kanssa taistelee ja joiden kanssa tekee sisällään töitä, on kai tärkeää huolehtia itsestään, vetää omia rajoja niin, ettei päästä toisia satuttamaan. Se ei ole tosiaankaan helppoa, mutta on tärkeää.
Oma kokemukseni on, että masennuttuani ja alettuani tehdä todella töitä omien ongelmieni käsittelemiseksi ehkä kaikkein huonointa seuraa ovat olleet juuri sellaiset toiset ihmiset, jotka eivät itse käsittele ja kohtaa omia ongelmiaan. He eivät ole itse ollenkaan henkisesti rikkinäisiä tai masentuneita, tai jos ovatkin, niin ratkaisevat oman kertomansa mukaan ongelmansa aina omilla fiksuilla valinnoillaan ja asennoitumisillaan. Samalla he ovat tietenkin myös erityisen taipuvaisia jakelemaan hyviä neuvojaan muille, syyllistämään ja moralisoimaan jne. Huomaan itse nykyisin valitsevani seurani tarkemmin kuin ennen ja vältän tuollaisten kuvatun kaltaisten ihmisten seuraa. Se tuntuu hyvältä, sillä pitäessäni parempaa huolta itsestäni olen paremmin tasapainossa ja vahvistun, jaksan paremmin myös ratkoa omia ongelmiani. Sitä mukaa kuin jaksan, voin ehkä myös puolustautua ja antaa takaisin niille, jotka loukkaavat itseäni.
Tällaisia vähän hajanaisia ajatuksia aloituksesta, joka oli mielestäni hyvä, siinä oli paljon hienoja huomioita ja oli hyvin kirjoitettu.
Olen tätä samaa teemaa joutunut aina välillä käymään läpi vuosittain, on se kumma ettei pysy hallussa tämä homma että ei saa mennä mukaan siihen psykon peliin... Siihen jonka lopputuloksena on vain päästä masentamaan toinen osapuoli lopullisesti.
Tämä viimeisin tapaus väitti parantaneensa oman masennuksensa ominpäin, ja ilmeisesti TÄMÄN vuoksi hän ei lainkaan hyväksy sellaista että joku toinen on masentunut ja vieläpä eläkkeellä. Hän haukkui minua moraalittomaksi, vaikka itse käyttää kannabista ja tässä maassa ainakin vielä toistaiseksi eläkkeelle mennään lainmukaisesti, mutta em. huume on laiton. Tällaista hän ei kuitenkaan halua kuulla, vaan asettuu koko asian yläpuolelle. Vaati saada tietää miksen parannu (hokkuspokkus simpsalabim!)
En parannu koska juuri tuollaiset ihmiset aina masentavat minut uudelleen. Tajuan kyllä ettei varsinaisesti syy ole heidän, vaan se on siinä että päästän heidät masentamaan itseni. Olen ollut liian "rajaton", liian auki ja avoin ja valmis kuuntelemaan heidän sairaita ja syyttäviä juttujaan. Voi tietysti olla että tavallaan masennus, ahdistus jne. ovat minun viimeinen rajapyykkini missä minä vielä päätän itse omista asioistani. Enhän minä sitä tietoisesti valitse että tuntuu pahalta, mutta joskus vaikuttaa siltä että mitään muuta ei enää ole jäljellä jotain ikimoaa kuin ne omat tunteet. Jos niitäkin aletaan mestaroimaan ja vääntelemään sen mukaan kuin toisille sopii, ei ole olemassa enää minua itseäni.
Tuo tyyppi yritti ajaa kurkustani alas vaikka väkisin että minä olen häneen ihastunut. En löydä itsestäni sellaisia tunteita vaikka etsisin kissojen ja koirien kanssa; hän nyyhki jossain vaiheessa että ettei hän vain käyttänyt minua hyväkseen, mutta ei koskaan tullut ajatelleeksi että mt-ongelmistani huolimatta minäkin olen seksuaalinen ihminen ja tässä tasavertainen hänen kanssaan: voi tulla puute ja voi päättää että yksinkertaisesti olen toisen kanssa silleen vaikka EN TUNNE MITÄÄN HÄNTÄ KOHTAAN. Sitähän se tyyppi kokoajan alleviivasi ja korosti että muuta ei tipu kuin sitä lihallista kanssakäymistä, ja minulle se oli ok, ja koska se oli minulle ok, se ei olekaan hänelle ok. Koska mikään mitä itse päätän en saisi päättää ja minä en saisi olla mitään mieltä mistään.
Oikeastaan oma isäni oli vähän samanlainen, että jos hänen kanssaan oli vahingossakin samaa mieltä, niin hän heti muutti mielensä jotta korostuisi se että hän on eri mieltä ja tietää paremmin. Asenne oli ylimielinen ja omahyväinen, ja kuitenkin kyseessä oli alleen paskova juopporetku.
Ei siis ihme jos aina päädyn jonkun kohtuuttoman, järjettömän ihmisen kanssa tekemisiin. Isänikin sanoi sisaruksestani kun tämä oli parivuotias että "ei tuostakaan sitten mitään tullut".
Oikein älykäs arvio, hah hah!