Olen 19 vuotias nuori nainen ja olen alkanut miettimään vakavasti, että kärsinkö sosiaalisten tilanteiden pelosta. Alan saamaan näistä jutuista tarpeekseni ja tästä ahdistuksesta. Syön masennuslääkkeitä ja käyn terapiassa/jossain tukea antavassa. Mutta voiko masennus johtuakin esimerkiksi tällaisesta pelosta? Tuntuu etten voi tehdä mitään asioita mitä haluisin. Tuntuu että elämä menee hukkaan tän pelon takia. Tuntuu myös että pilaan poikaystäväni elämän kun hän ei saa mua enää mihinkään mukaan. :/ Hänet tapasin baarissa, silloin kävin baareissa tosi usein, koska alkoholi sai pelkoni pois. Tavallaan siihen jäi koukkuun mutta huomaan etten osaa olla normaali selvänä. Ahdistavaa. Olen rajoittanut alkoholin käyttöä mutta siihen jäi myös baareilut ja sosiaalinen elämä. Olen yksinäinen.
-Sosiaalisten tilanteiden vältteleminen, joissa kohtaa ihmisiä joita ei todella hyvin tunne.
Haluaa antaa kaikille täydellisen ja positiivisen vaikutelman.
-Useimmiten kun sovin meneväni jonnekin, perun menoni yhtäkkiä koska olen esimerkiksi liian väsynyt, ahdistunut, itsevarmuus katoaa ja pelottaa. Oikeasti kyllä haluisin nähdä ihmisiä, mutta usein tulee tuo tunne.
-Töiden etsiminen ahdistaa, enkä tunne täyttäväni mitään kriteereitä. Myös työssä oleminen ahdistaa, koska tunnen olevani huono.
-Kun menee ihmisten ilmoille, pitää olla aina täydellisen näköinen, ilman meikkiä ei voi mennä, eikä mielellään suttuisen näköisenä. Jos hiukset tuntuvat vaikkapa likaisilta, ahdistun siitä todella paljon ja mietin että kaikki huomaavat sen ja muistavat sen aina.
-Vaikea mennä juttelemaan tärkeille ihmisille joihin pitää tehdä vaikutus. Kuvittelen että he eivät tule pitämään minusta ja haluisin vain karata pois. Joskus olen jopa alkanut itkemään.
-Esitelmää tms pitäessä, kädet tärisevät ja ääni tuntuu värisevän. Ennen esitelmää olen todella hermostunut ja haluan vain pois tilanteesta. Pelkään että nolaan itseni.
-Huomion keskipisteenä oleminen ahdistaa, esimerkiksi juhlat. Joutuu olemaan vastuussa muiden viihtyvyydestä ja vetää koko tilannetta ja keskustelua. Luulen olevani tylsä ja ikävystyttävä enkä keksi puheenaiheita. Kaikki katsovat minua.
-Vaikka ahdistun huomiosta, tavallaan kuitenkin huomaan kerjääväni huomiota. Positiivista sellaista. Ehkä pelkään negatiivista huomiota?
-Kotona tunnen olevani kaunis kun katson peiliä, mutta ulos mennessä se kaikki katoaa. Tuntuu että kaikki katsovat minua ja kävelyäni, tuntuu että kävelen tyhmästi, ohi ajavat autot ahdistavat. Tunnen olevani todella ruma ja kaikki ohikulkijat ovat viehättävämpiä. Kun tuuli puhaltaa hiukseni tyhmästi, alkaa ärsyttämään ja pelkään että joku huomaa.
-Pelkään hiljaisia hetkiä ja että joku sanoo minulle että olempa hiljainen. Otan sen loukkauksena.
-Junassa ollessa hermostuin aina kun piti pyytää lippua. En olisi halunnut huutaa ja suuta kuivasi. Junaan/bussiin meneminen ahdisti jos se oli suht täynnä. Toivoin aina että se olisi tyhjä.
-Kun olen menossa jonnekin, yritän olla mahdollisimman täydellisen näköinen ja haluan että kaikki on hyvin. Käteni tärisevät koska hermostun, eikä mikään onnistu. Usein korvat menevät lukkoon tässä vaiheessa ja tekee mieli itkeä ja olla menemättä.
-Puhelimessa puhuminen ahdistaa, varsinkin jos joku on vieressäni/kuuloetäisyydellä. Lähetän mieluiten tekstareita. Tärkeitä puheluita soittaessani olen todella hermostunut.
-Pelkään aina nolaavani itseni ja tunnen olevani erilainen kuin muut. Tuntuu etten osaa keksiä ”normaaleita” keskustelun aiheita ja juttuni ovat aina sen kuuloisia kun olisin asunut koko ikäni metsässä. Sanon aina jotain hassua tai väärin. Siksi olen aina ”blondi”.
-Sosiaalisten tilanteiden vältteleminen, joissa kohtaa ihmisiä joita ei todella hyvin tunne.
Haluaa antaa kaikille täydellisen ja positiivisen vaikutelman.
-Useimmiten kun sovin meneväni jonnekin, perun menoni yhtäkkiä koska olen esimerkiksi liian väsynyt, ahdistunut, itsevarmuus katoaa ja pelottaa. Oikeasti kyllä haluisin nähdä ihmisiä, mutta usein tulee tuo tunne.
-Töiden etsiminen ahdistaa, enkä tunne täyttäväni mitään kriteereitä. Myös työssä oleminen ahdistaa, koska tunnen olevani huono.
-Kun menee ihmisten ilmoille, pitää olla aina täydellisen näköinen, ilman meikkiä ei voi mennä, eikä mielellään suttuisen näköisenä. Jos hiukset tuntuvat vaikkapa likaisilta, ahdistun siitä todella paljon ja mietin että kaikki huomaavat sen ja muistavat sen aina.
-Vaikea mennä juttelemaan tärkeille ihmisille joihin pitää tehdä vaikutus. Kuvittelen että he eivät tule pitämään minusta ja haluisin vain karata pois. Joskus olen jopa alkanut itkemään.
-Esitelmää tms pitäessä, kädet tärisevät ja ääni tuntuu värisevän. Ennen esitelmää olen todella hermostunut ja haluan vain pois tilanteesta. Pelkään että nolaan itseni.
-Huomion keskipisteenä oleminen ahdistaa, esimerkiksi juhlat. Joutuu olemaan vastuussa muiden viihtyvyydestä ja vetää koko tilannetta ja keskustelua. Luulen olevani tylsä ja ikävystyttävä enkä keksi puheenaiheita. Kaikki katsovat minua.
-Vaikka ahdistun huomiosta, tavallaan kuitenkin huomaan kerjääväni huomiota. Positiivista sellaista. Ehkä pelkään negatiivista huomiota?
-Kotona tunnen olevani kaunis kun katson peiliä, mutta ulos mennessä se kaikki katoaa. Tuntuu että kaikki katsovat minua ja kävelyäni, tuntuu että kävelen tyhmästi, ohi ajavat autot ahdistavat. Tunnen olevani todella ruma ja kaikki ohikulkijat ovat viehättävämpiä. Kun tuuli puhaltaa hiukseni tyhmästi, alkaa ärsyttämään ja pelkään että joku huomaa.
-Pelkään hiljaisia hetkiä ja että joku sanoo minulle että olempa hiljainen. Otan sen loukkauksena.
-Junassa ollessa hermostuin aina kun piti pyytää lippua. En olisi halunnut huutaa ja suuta kuivasi. Junaan/bussiin meneminen ahdisti jos se oli suht täynnä. Toivoin aina että se olisi tyhjä.
-Kun olen menossa jonnekin, yritän olla mahdollisimman täydellisen näköinen ja haluan että kaikki on hyvin. Käteni tärisevät koska hermostun, eikä mikään onnistu. Usein korvat menevät lukkoon tässä vaiheessa ja tekee mieli itkeä ja olla menemättä.
-Puhelimessa puhuminen ahdistaa, varsinkin jos joku on vieressäni/kuuloetäisyydellä. Lähetän mieluiten tekstareita. Tärkeitä puheluita soittaessani olen todella hermostunut.
-Pelkään aina nolaavani itseni ja tunnen olevani erilainen kuin muut. Tuntuu etten osaa keksiä ”normaaleita” keskustelun aiheita ja juttuni ovat aina sen kuuloisia kun olisin asunut koko ikäni metsässä. Sanon aina jotain hassua tai väärin. Siksi olen aina ”blondi”.
Vastaukset 32
Vanhimmat
JATKOA --->
-Tuntuu etten omista kavereita saati ystäviä, koska tunnen olevani liian erilainen.
-Jos menen vaikkapa kaupungille ostoksille, välttelen kaikkia tuttuja ettei tarvitse pysähtyä juttelemaan.
-Joskus pakotan itseni ahdistaviin tilanteisiin, etten vaikuttaisi erakolta tai oudolta. Yritän myös tässä tavoin päästä asiasta eroon. Joskus helpottaa vähäksi aikaa, mutta tunne palaa.
-Perun menoni usein loppumetreillä, koska ahdistun siitä että on pakko olla täydellisen näköinen.
-Pelkään negatiivista huomiota, osoittelua, haukkumista ymsyms. Mietin niitä todella pitkään ja ne tuntuvat siltä että se olisi tapahtunut juuri äsken, vaikka siitä olisi 10 vuotta. Olen todella pitkään katkera ja mietin mitä olisin voinut sanoa vastaan. Vanhat asiat haittaavat arkielämää.
-Lapset pelottavat minua, koska pienenä sain ikätovereilta sain useimmiten negatiivista huomiota ja huomauttelua erilaisuudesta. Edelleenkin tunnun vajoavan lasten tasolle ja kammoan paikkoja missä on paljon äänekkäitä lapsia. Kuvittelen edelleen että joku niistä huomaa mut ja osoittelee. -Harjoittelupaikkoihin mennessä itkin kai sen takia, että ympäristö oli täynnä lapsia ja pelkäsin että saan heiltä negatiivista huomiota/haukkumista.
-En osaa syödä rennosti muiden ihmisten kanssa. Pelkään että sottaan naamani tai joku katsoo tai sotken.
Ohjaustilanteet hirvittävät, koska olen huomion keskipisteenä ja pelkään jos lapset eivät usko ja nolaan itseni. En pysty käyttämään ääntäni ja lapset huomaavat epävarmuuden.
-Pelkään että joku huomaa epävarmuuteni ja huomauttaa siitä ääneen. Yleensä ei huomaakaan, vaan peitän sen kai jotenkin sillä että näytän vihaiselta ja vaikeasti lähestyttävältä.
-Tilanteet missä pitää olla vaikkapa yötä joidenkin vieraiden ihmisten luona tai leireillä, ahdistavat koska ei saa tilaisuutta olla yksin ja rauhassa. Pitää olla kokoajan esittämässä täydellistä.
-Usein suunnittelen valmiiksi mitä puhun ihmisille kun nään heidät, etten vaikuta tyhmältä.
-Myöhästyin koulusta/töistä jopa tunteja, koska piti näyttää täydelliseltä. Piti käydä suihkussa ja meikata kauan ja valita vaatteet. Lintsasin myös.
-Ruokala ahdisti todella paljon. Varsinkin jos sinne joutui menemään yksin, hävetti istua yksin eikä halunnut tunkea kenenkään pöytään. Tuntui että kaikki tuijottivat. Inhosin syödä isossa porukassa.
-Paikat missä on ahdasta, melua ja paljon ihmisiä, ahdistavat.
-On helpompi hoitaa sosiaalisia suhteita netissä.
-Humalassa osaan olla sosiaalinen ja rento, kaikki estot häviävät. Tunnen olevani oma itseni.
Kuvailet asioita kuin näkisit elämääni. tosin en tunne että täytyisi olla täydellinen ajattelen jo valmiiksi olevani huono ja hirveän näköinen. En kuitenkaan osaa neuvoa kun itsekkään en ole peloista ja ahdistuksesta eroon päässyt. Jaksamisia!
Luin tekstisi ja se oli täysin kuin itseni kirjoittamaa. Jestas sentään. Luulin että olen ainut joka kärsii noista. Ainoa on, että itse en myöhästele vaan olen aina etuajassa, näytin miltä näytin, mutta muuten tuo teksti oli kuin minun suustani.
Kävin tänään yksityisellä lääkärillä kertomassa tilanteestani ja hän antoi vaan reseptit masennuslääkkeeseen ja rauhottavaan. Soitin sen jälkeen Tk.n omalle lääkärille, kerroin tilanteeni ja pyysin päästä kunnolla juttelemaan. En minä vielä ole masentunut, mutta kun kaikki ihmiset ja sosiaalinen elämä on kaikonnut ympäriltäni, ei kauaa mene että masennuskin puhkeaa. Haluaisin niin elää ja tehdä kaikkea, mutta en uskalla kohdata ihmisiä. Kavereita on muutamia, mutta nekin niitä jotka pyytävät aina kännäämään, eli selvinpäin en kavereita näe muuta kuin tosi harvoin :s
Maanantaina lääkärille juttelemaan jos saisi apua tähän tilanteeseeni.
Joo tuntuu että lähinnä vaan heti tuputetaan lääkkeitä ja häädetään pois. :o Masennuslääkkeitten kai pitäis auttaa tämmöseen pelkoon, mutta mä en ole huomannut mitään muuta muutosta kuin että olen ehkä paremmalla päällä ja joinakin aamuina herää virkeämpänä. Olen kuitenkin syönyt näitä kai kolmatta kuukautta, joten luulis että vaikuttais jo jotenkin??
Paras lääke on tietty pakottaa itensä pelottaviin tilanteisiin, mutten enää jaksa. Se on niin käsittämättömän stressaavaa ja väsyttävää.
Ai jo kolme kuukautta eikä ole vaikuttanut? Voeehan :s Eikö terapia ole sitten auttanut? Eikös niitä ole jotain lääkkeitä jotka poistaisivat tärinän ja punastumisen? Ja siihen päälle sitten jotain rauhoittavaa. Huoh. Emt.. Odotan nyt pääsyä lääkärille. Nuo rauhoittavat muutes toimii. Kokeilin eikä ollut ongelmia lähteä kaupungille. Pystyin jopa moikkaamaan kadulla yhtä tuttua, jonka normisti olisin kiertänyt kaukaa ja pakoillut.
Mä stressaan syksyllä alkavaa koulua ja työharjoittelua. Pakko saada pää kuntoon ennen harjoittelun alkua, eli vajaa vuos aikaa. Lopetin jo kesäkoulunkin kesken, kun alkoi ahdistaa. Jalat hyytelönä koitin raahautua tunneille joita stressain jo edellisä päivänä. Siellä piti lukea ääneen luokalle, samantien kun opettaja mainitsi nimeni niin menin ihan lukkoon, unohdin mitä kysyttiin, en ymmärtänyt opettajan puhetta saatika omaa änkytystäni. Hiki nousi pintaan ja naama punaisena koitin haukkoa henkeä. Nyt opiskelen parilla verkkokurssilla kotooltakäsin. Ikää vasta 21 enkä haluasi elää koko nuoruutta tai loppuelämää tässä pelossa.
Tuntuu että eläisin yksin paikoillani jossain kuplassa, jonka ulkopuolella vilisee elämä johon tahtoisin kovasti mukaan.
Kolme kuukautta on aika lyhyt aika syödä masennuslääkkeitä. Usein joudutaan vielä kokeleimaan useita eri lääkkeitä ennen kuin löytyy se oikea, kokemusta on. Olen syönyt varmasti lähes kuutta eri masennuslääkettä plus muita lääkkeitä. Niin ja bentsojen kanssa kannattaa olla tarkkana, niihin voi todella jäädä koukkuun. Varmasti on tarkoituksen mukaista aluksi käyttää niitä jos ne merkittävästi helpottavat tiettyihin tilanteisiin menemistä. Ajan myötä kuitenkin toleranssi yleensä kasvaa ja sama annos ei riitä mikä aluksi riitti. Niin ja ei tietenkään alkoholia ja bentsoja samaan aikaan. Itse lopetin alkoholin käytön kokonaan kaksi vuotta sitten.
Kärsin itse masennuksesta ja lisäksi on erilaisia persoonallisuushäiriöitä, yksi niistä on estynyt persoonallisuus mikä on käytännössä sama kuin sosiaalisten tilanteiden pelko. Pelkuri1 kirjoitus oli kuin omasta elämästäni.
Mutta ei kannata huolestua apua saa ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon auttaa kyllä useimmiten terapia ja lääkitys paras on tietenkin niiden yhdistelmä.
Niin ja jos mahdollista pyrkikää psykiatrian erikoislääkärin hoitoon tk-lääkäreiden ammattillinen osaaminen on yleensä mielenterveyden häiriöissä rajallista. Kannattaa pyrkiä luomaan pitkäaikainen hoitokontakti samaan lääkäriin.
Joo no mulla tää tapaus on kai "erikoinen", koska tätä mun pelkoa ei kai nää musta ulkoapäin kovin helposti. En punastele tai tärise, mutta saatan hieman änkyttää, sanoa jotain tyhmää, olla kömpelö, olla katsomatta silmiin tms. Jos olen jotain esitelmää esim pitänyt, mulle on sanottu ettei musta ole edes huomannut että olisin jännittänyt. Todellisuudessa on jännittänyt niin että oksettaa, varsinkin ennen tilannetta. Tottakai tilanne on pelottava kun se on käynnissä, mutta tavallaan se sitten katoaa johonkin. Muutenkin jonkun esitelmän pito on hempompaa, kun siinähän on vuorosanat tavallaan valmiina. Sitten kun yrittää puhua vaikka jollekin kiinnostavalle ihmiselle, niin tuntuu että pää tyhjenee ja on tuntee ittensä ihan idiootiksi.
Onko muilla sellaista, että ihmiset kuvailevat itsekeskeiseksi tai ylpeäksi tms? Mua kuvaillaan usein, vaikka todellisuudessa olen noiden vastakohdat. :/ Ihmiset suuttuu kun peruu menemisiä ja muutenkin vaikuttaa kai siltä ettei mua kiinnosta mikään tai kukaan. Oikeasti kyllä kiinnostaa, muttei kukaan tietenkään ymmärrä. Ystävyydessä tarttee molempia puolia, ei vain toinen osapuoli voi kokoajan pakottaa toista näkemään ja anomaan ja rukoilemaan. Kaikki kyllästyy sellaseen. Jostain syystä rakkaussuhteet onnistuu. Helpompi päästää toinen lähelle jotenkin. Esimerkiksi nykyistä poikaystävääni kyllä pelkäsin hemmetisti, aina kun piti nähdä teki mieli itkeä ja kädet tärisi ja kiukutti. Eikä keksinyt muutenkaan mitään puheenaiheita. Mutta jotenkin se siitä vain eteni, koska huomasin että kelpaan ihan vain tällaisena eikä hän huomautellut jos olin hiljaa tai jotain. Siitä vain rohkaistuin puhumaan enemmän ja nykyään pälätänkin hänen seurassaan todella paljon ja olen hassu ja nauran. :) Olis mukavaa jos vois olla muidenkin kanssa noin. En kyllä voi hänen seurassaan ehkä olla ihan 100% rento, mutta varmaan ajan kanssa voin. Mulle kuitenkin riittää jo tämä 99,5%.
Masennuslääkkeitä hommatessa en tosin mainninut tästä ongelmasta. Jotenkin vain kuvailin että joo mulla on masis oireita, mutta olisi varmaan pitänyt tarkemmin kuvailla tilannetta, koska niissä on varmaan eroja. Ehkä on olemassa joku sellainen merkki joka vaikuttaa paremmin just tämmöiseen ongelmaan.
Tekis mieli mennä ihmisten ilmoille ja vaikka vähän bailaamaan, mutta eihän siitä tuu mitään ilman alkoholia. :/ Baarissakin alkaa vaan ahdistamaan selvinpäin eikä uskalla oikeen olla mitenkään päin. Jotenki taas tuntuu niin säälittävältä ettei voi olla "normaali" ilman alkoholia. Tosin kuinkakohan moni on muka oikeesti sellanen mitä on humalassa ... hmmh. Ei varmaan moni. :D Mutta juu en haluu joutuu taas tavallaan riippuvaiseksi siitä. Kyllähän se riippuvuutta on jos pitää aina vetää lärvit kun iltaa menee viettämään.
Sillon kun pakotin itseäni menemään ulos, niin joskus kävin myös selvänä. Menin jopa tanssimaan selvänä ja nyt mietin että miten hitossa se onnistui. Olihan se helvetin epämukavaa, mutta silti. :o Tosin kännisten ihmisten keskellä on tavallaan ihan helppoakin olla, koska tuskin kukaan edes huomaa känniltään sun olemassaoloa. Huomattavasti vaan pahentuu tää mitä enemmän ihmisiä välttelee.
En voi kuin hymyillä sillä mulla on nuoruudessani varsinkin ollut noita ongelmia ja pahasti ja se johtui ihan täysin erittäin heikosta itsetunnosta, ei mistään muusta.
Eli siitä pääsee aikasen kepeesti ohi heti kun alkaa oivaltamaan oman itsensä suhteessa muihin, eli ei enää alenna itseään liikaa eikä enää ylennä toisia liikaa. Jokaisella on ne plussat ja miinukset että silleen se maailma makoilee ja me siellä seassa. Jos näkisitte itsenne videolta (suositan kuvausta ja pitkää sellaista) jossa jutustelisitte ajatuksianne kun liikutte asioilla ja kun olette yksin kotona niin voisitte oivaltaa paljon nopeammin asiat .Tai edes äänittäisitte niitä ajatuksianne muutaman päivän ja kuuntelisitte sitten, niin olisi jo kumma jos ette oivaltaisi että kuka se siellä "minä vaan , mää..."
Tarvitset rauhoittavia lääkkeitä jos haluat päästä eroon jännityksestä.
Esim.diapam, tai temesta.
Paniikkihäiriöön on paras xsanor.
Ei rauhottavat lääkkeet voi eikä saa olla mikään pitkäaikainen ratkaisu. sitäpaitsi xanor on kaikista bentsoista pahin aiheuttaa helpoiten riippuvuutta. tiedän kyllä sen tehon auttaa nopeemmin kuin muut, bentsot.
Oon vaan nähnyt niin paljon ihmisiä joiden elämä on mennyt entistä pahempaan jamaan, kun ovat jääneet koukkuun bentsoihin.
Itsellänikin on käytössä temesta, mutta tiedän säännöstellä sitä niin, että riippuvuutta ei pääse syntymään. tietenkin välillä on kausia, että ilman sitä ei pärjää. Jos vaihtoehtona on itsensä tappaminen tai bentsoriippuvuus, valitsen tietenkin sen riippuvuuden. Ehkä olen tässä asiassa hiukan ylitarkka, mutta kokemusta asiasta on potilaana ja rasitteena on hoitajan ammatti jossa olen nähnyt paljon bentojen aiheuttamia ongelmia.
Varsinkin jos taustalta löytyy epävakaata persoonallisuutta, kannattaa bentsojen kanssa olla vielä tarkempi, koska alentaa impulssikontrollia samoin kun alkoholi. tässä tämä saarna, vielä vähän kommenttia "papukaijalle!
Hyvä papukaijamerkki, että todellakaan taida tietää mistä puhut!!!!
"Eli siitä pääsee aikasen kepeesti ohi heti kun alkaa oivaltamaan oman itsensä suhteessa muihin, eli ei enää alenna itseään liikaa eikä enää ylennä toisia liikaa. "
Olen kolmekymmentä ja kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta koko ikäni. Ei siis ole mikään nuoruuden juttu. Valitettavasti tämä sekä muut ongelmani ovat invalidisoineet minua niin, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja kyllä kolmekymmentä vuotta vanha.
Kepeää se ei todellakaan ole!!!
Juu ei. Sosiaalinen fobia ei todellakaan ole kepoinen juttu. On kuitenkin hienoa, että niin monet edes yrittävät hakea ammattiapua siihen. Varmasti pientä apua löytyy yrittämisen ja kokeilun kautta.
Itse ole 45v. ja sinnitellyt ihmispelon kanssa koko ikäni. Se teki opiskelusta räpiköintiä, työelämä on ollut pätkätyötä, työttömyyttä ja nykyistä paskaduunia, josta toivon pian lentäväni pihalle. Olen siis jonkinmoinen alisuoriutuja.
Jännittämisen vuoksi ihmissuhteet rajoittuvat nykyään jo melkein pelkästään sukulaisiin. Kukapa haluaisi olla tekemisissä tyypin kanssa, jolle ei koskaan tapahdu mitään! Vuosien mittaan olen kokenut kiusaamista ja syrjintää, koska käytökseni pistää aina jotakuta silmään. Välttääkseni kiusallisia tilanteita olen oikein mielelläni yksin.
Jännitys lienee ollut aiheuttamassa fyysisiäkin sairauksia. Haaveilen jo eläkkeestä, koska silloin pääsi omaan rauhaan, turvaan velvollisuuksilta. Toisaalta ihanaa olisi löytää työ, jossa voisi viihtyä. Työn etsiminen tai vaikkapa opiskelupaikan hankkiminen ja opiskelu itsessään edellyttäisivät rutkasti uskallusta, jota minulla edelleenkään ei ole. Että näin kai sitä ollaan jännityksen vankina nähtävästi kaiken ikää.
Kiva kuulla että täällä on muitakin joilla on ongelmia:) Tai ei kiva, että on ongelmia, vaan etten ole ainoa :D
Kävin aamulla tk.n omalla lääkärillä jolle itkin ongelmani. Juteltiin siinä puolisen tuntia ja hän ihmetteli kuinka olen pärjännyt näin pitkälle ihman lääkitystä ja terapiaa. 10mg citalopram parin viikon ajan ja sitten voin tuplata, jos tarve vaatii. Rinnalle enintään 3x2mg/päivä diapam tarvittaessa. Lääkäri pisti lähetteen psykiatrille ja käski heti tänään soittaa sinne. Soitinkin äsken, mutta kaikissa numeroissa on vastaaja joka ilmoittaa hänen olevan vielä kolme viikkoa lomalla :s Joudunko nyt soittaa taas terveyskeskuskeseen ja selittää koko tilanteen uudestaan :(( voi hitto. Ehkä nyt vain syön noita lääkkeittä ja soitan kun hänen loma on loppu.
Sitten lääkäri käski, että minun täytyy puhua tästä jollekkin sukulaiselle tai kaverille. Sukulaisille en uskalla, ne tuomitsevat heti, isäkin (äiti kuollut enkä omista sisaruksia) varmaan toteaa että "otat itseäsi niskasta kiinni ja rohkeesti vaan, ei sinulla mitään ongelmia ennenkään ole ollut." eikä varmasti ymmärrä mikä oikea ongelmani on. Ja kun ei noita kavereita nyt erityisemmin ole, varsinkaan semmoisia joita voisi kiinnostaa muiden ongelmat. No ehkä tää tästä. Nyt pamit nassuun ja rannalle löhöömään, jos piristys vähän.
Sen verran kommentoin vastaustasi, että papukaija kirjoittikin pitkällisen prosessin lopputuloksesta lyhyen ytimekkäästi ja täysin asiaa, mutta useasti meistä moni kaipaa myötäelämistä kuin takamukseen potkimista. Kuitenkaan se takamuksille potkiminen ei ole aivan pahastakaan etenkin, jos haluaa keskustella asioistaan julkisesti antaen kenelle tahansa tilaisuuden esittää mielipiteensä. Niin kuin ap päätti tehdä.
On aina vähän väärin arvostella auttajaa, vaikka auttaja ei juuri odotetulla tavalla toimisi.
Ainakin minulla ovat oireet niin pahat, että söisin vaikka lopun elämääni rauhoittavia kunhan pääsisin tästä helvetistä eroon.
Olet ihailtavan tarkkaan selvillä ongelmistasi ja hallitset niistä kirjoittamisen niin hyvin, että jos et nyt huonoa tykkää, niin mielestäni kykenet erinomaisesti ilmaisemaan itseäsi siten ja on todella harmi, jos et sitä vahvuutta ongelmiesi hoitamisessa ryhdy enemmänkin hyödyntämään. Sillä apuahan sitä nytkin haet ja yrität löytää kohtalotovereita, joten onko aivan älytön idea ehdottaa blogin pitämistä?
Suosittelen myös tutustumaan kirjallisuuteen, jossa käsitellään määreitä sosiaalisuus, sosiaaliset kyvyt ja ylipäätään sosiaalisen elämän tarve. Ne kun ovat perin yksilölliset ominaisuudet, eikä muiden seurassa hengailu aina tarkoita olla sosiaalinen, vaan on myös ihmisiä jotka saavat hengailusta lähinnä turvallisuutta kuin sisältöä elämäänsä. Tai olla sosiaalinen ei tarkoita vielä kykyä pystyä siihen, vaan ns. itseään sosiaalisena pitävät ihmiset saattavat olla rasittavan puheliaita tai omaan napaan tuijottavia, jolloin sosiaalinen kyky alittaa normirajan. Jnejnejne....
Kirjoituksestasi nousee minulle voimakkaimmin mielikuva turvattomuudesta, joka taas voi hyvinkin juontaa varhaisesta lapsuudestasi. Ajasta, jolloin olit vielä parkuva nyytti ja tarvitsit paljon läheisyyttä, äidin kehoa ja kaikki sinussa oli aistimista, selviämistä muiden avulla hetkestä toiseen. Joten oletko rakastettu lapsi? Oletko saanut kasvaa siksi, mitä olet vai yrittävätkö vanhempasi tehdä sinusta omia jatkeitaan? Vaikeita kysymyksiä, mutta jaksaessasi koeta laajentaa turvattomuuden tunnettasi ja pelkoasi suuremmaksi kokonaisuudeksi. Ihminen nimittäin herkästi oireilee monella tapaa, koska ei kykene näkemään ytimeen.
Terapian tarkoitus olisi auttaa sinua ajattelemaan ja selviämään ongelmiesi kanssa, joten toivon mukaan käyt sinulle sopivassa terapiassa ja uskallat antaa itsesi terapeutin käsiin. Muuten suhde ontuu, etkä saa sitä mitä tarvitset. Luottamus on siinä suhteessa kaiken parantumisen perusta kuin myös riittävän pitkä terapiasuhde, joten jos sinulla ei sellaista ole, niin selvitä mitä mahdollisuuksia sinulla on päästä sellaiseen.
Tiedän, että odotat ymmärtäväistä ja päähän silittävää kirjoitusta, mutta minä itse kävin saman läpi kuin sinä ja elän nyt terveempää elämää. Kyllästyin vatvomaan asioitani, koska ne vain pysyivät samoina vuosista toisiin ja viimein tajusin,että minun ulospääsyni tilanteesta oli antaa muille mahdollisuus auttaa minua. Se on, muuten, todella vaikea ratkaisu, koska mielellään jäisi sinne kuilun pohjalle. Pahassakin olossa on joskus helpompi kokea pahaa oloa kuin ryhtyä kompuroimaan tietä eteenpäin.
Voimia sinulle kuitenkin tähän päivään!
Minä olen myös kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta ja jännittämisestä murrosikäisestä asti. Meni pitkään ennen kuin edes tajusin mikä mulla on, luulin vain olevani jotenkin outo kun jännittää vaan koko ajan. Ruokailutilanteet oli aivan kauheita, kävellessä jännitti, ohi ajavat autot jännitti, kassajonossa jännitti ja lukemattomia muita tilanteita, lista on loputon. Jännittäminen aiheutti myös fyysisiä reaktioita, yleensä vapinaa ja pari kertaa on tullut sellainen paniikkikohtauksen tyyppinen ahdistuskohtaus.
Tarkkailen hirveästi itseäni ja sitä miten puhun, kävelen, näytän ym. Yritän jatkuvasti peittää jännitystäni (etteivät muut huomaisi mitään) ja esittää mahdollisimman normaalia. Se on todella voimille käyvää. Monesti on ihan väsynyt olokin sellaisen päivän jälkeen, jos on ollut paljon jännittämistä.
On ollut todella helpottavaa lukea ja kuulla sosiaalisten tilanteiden pelosta. En olekaan yksin ja monet muut kärsivät tästä samasta vaivasta. Vasta aikuisiällä olen siis hoksannut mikä minulla on. Olisin tarvinnut apua jo paljon nuorempana. Olen aikuisena ruvennut työstämään ongelmaani ja etsimään siihen syitä ja helpotusta. Tällä hetkellä syön masennuslääkkeitä vaivaan, olen käynyt terapiassa ja vähän aikaa sitten aloitin hypnoositerapian.
Luulen, että monista eri syistä kärsin tästä ongelmasta. Synnyin täyteen kaaokseen, äidilläni oli tuolloin mielenterveysongelmia ja masennusta. Ala-asteikäisenä jouduin ns. uskonnollisen väkivallan uhriksi. Tutustuin ihmisiin, jotka puhuivat piruista, maailmanlopusta ja helvetistä ja siitä miten minun täytyy kovasti rukoilla jotta perheeni pääsisi taivaaseen. Yritin olla mahdollisimman hyvä ja tunsin itseni syntiseksi todella helposti. Koko ikäni olen potenut todella huonoa itsetuntoa. Helposti olen tutustunut aina dominoiviin ihmisiin, joiden on ollut minua helppo pompotella.
Olen paljon edistynyt itseni kanssa, mutta työtä on vielä jäljellä. Osaan arvostaa nykyään itseäni enemmän ja en huoli elämääni sellaisia ihmisiä, jotka ovat eivät ole vilpittömiä ja hyviä minua kohtaan. Olen tosi paljon ajatellut ongelmaani ja muistellut lapsuuttani. Se on ollut terapeuttista ja ymmärrän itseäni ja käytöstäni paremmin. Välillä tulee itku silmään, kun ajattelen itseäni pikkutyttönä. Tuo tyttö olisi tarvinnut suojelua ja turvaa. Olen toisinaan katkera niille uskonnollista henkistä väkivaltaa tehneille. Miten paljon tuhoa he saivatkaan aikaan, josta minä kannan seuraukset. Mutta katkeruus ei tietenkään mitään auta, tästä on suunta vain ylöspäin :)
Moikka, luin tekstiäsi ja vaikutti aivan kun keroisit minusta.. itse olen 21 vuotias nuori nainen.. tosi hankalaa on elämä tällaisena.. itse en haluaisi ruveta mitään lääkkeitä käyttämään.. en ole oikeastaan kertonut kellekkään tästä ongelmasta. haluaisin myös tehdä ja mennä kaikkialle mutta yksin on niin turvaton olo.. mullakin alkoholi auttaa kanssa mutta eihän sitä aina voi kännissä olla.. Mullakin on silleen että aina pitää olla "täydellisen näkönen ja jos vaikka on näppy naamassa ni tuntuu että kaikki tuijottaa sitä jne ja huomaa kaikki virheeni..
Ihanaa etten ole ainoa! Onko tää jotain nuoruuteen kuuluvaa, kenties ohimenevää? Tai sitten ei ...
Tällä hetkellä melkein tuntuu siltä, että toivoisi olevansa kuollut. Ei niin saisi toivoa, eikä mulla ole asiat edes huonosti. Mutta kun omassa päässä tuntuu kaikki niin ahdistavalta. Nyt meinaa tulla itku, kun ajattelen miten erilaiseksi kaikki mua varmaan luulee ja friikiksi. Ei se varmasti ole totta, mutta en vain pääse siitä eroon. Tunnen jollain tavalla katkeruuttakin, koska noin puoli vuotta (PUOLI VUOTTA :/) sitten olin vielä baarissa tanssimassa ja puhumassa kaikille ja kaikkia kiinnosti mun elämä. No, nyt ketään ei kiinnosta. Tunnen siksi olevani jotenkin oksettava ja ruma. Kuulostaa ehkä itsekeskeiseltä, mutta tunnen olevani ruma koska en saa enää huomiota keneltäkään. En naispuolisilta, saati miespuolisilta. Koska kärsin huonosta itsetunnosta, pönkitän sitä jollain. Nyt en ole pönkittänyt seurustellessani, koska se pönkitys oli just sitä miesten kanssa sekoilemista, baarissa tanssimista tai muuta paskaa. Miksi ihmeessä se nyt niin pahalta tuntuu jos joku oksettava idiootti ei ole kehumassa? Eikö sen oman miehen mielipide ole tärkeämpi ja aidompi ... nojaa, en usko siihen. Oletan että hänen on vain pakko sanoa jotain kaunista. Ulkopuolisen ei taas ole pakko sanoa mitään. Tuntuu että täytän jotain aukkoa elämässäni ja nyt kun en pääse sitä täyttämään, niin tukehdun. Tuntuu että olen vain katkeroitumassa kun kadehdin kaikkia muita. Kaikilla muilla menee paremmin, vaikkei varmasti menekään, mutta mun päässä niin on.
Tulen alakuloiseksi ihan pienistä asioista. Enää ei tee mieli ostaa mitään kauniita vaatteitakaan. Tai no, ostanhan mä niitä, mutta arvatkaa tuleeko sitten paska olo. "Missä mä näitä sitten oikein käytän kun en missään käy?!".
En uskalla mennä ihmisten ilmoille, silti haluisin olla ihmisten seurassa. Nyt haluisin vain itkeä ja huutaa. Tuntuu että on pala kurkussa ja tukehdun siihen. Tuntuu että olen niin helvetin yksin tässä koko maailmassa.
Täytyypäs kertoa tänne väliin yksi positiivinenkin kokemus, miten sosiaalisten tilanteiden pelon/paniikkihäiriön kanssa voi selvitä.
Itselläni todettiin paniikkihäiriö/sosiaalisten tilanteiden pelko ollessani 15-vuotias. Todettiin ihan muussa yhteydessä, kun kävin psykologilla käsittelemässä isäni kuolemasta tullutta traumaa. Samalla sitten otin puheeksi erikoisuuteni (kärsin ihan samoista oireista kuin aloittaja, ja kuvittelin siis olevani hyvinkin vinksahtanut ja omituinen). Jotenkin itselläni helpotti heti, kun sain oireille edes jonkin nimen, selityksen. Ja tietää, etten ollut ongelman kanssa yksin. Lääkkeitä tarjottiin heti, olisin saanut rauhoittavia ja päässyt psykiatriseen terapiaan pitkäksikin aikaa, vaan en halunnut.
Itsekin yritin nuorena hoitaa ongelmaa alkoholilla ja itse hankituilla lääkkeillä. Menikin pari vuotta ihan mukavasti, sain kaltaistani seuraa, huonoa sellaista muista alkkiksista ja pilleristeistä. Joskus 17-vuotiaana sitten tajusin, etten voi jatkaa enää näin, olin alkoholisoitumassa ja jäämässä tosissaan koukkuun lääkkeisiin. Hankkiuduin huonosta seurasta (ja samalla ainoista kavereistani eroon) ja aloin räpistellä eteenpäin yksin. Koulu amiksessa oli yhtä tuskaa, vaan jotenkin piiskasin itseäni eteenpäin ja sainkin koulun historian parhaat paperit ulos.
Viimeisenä vuotena koulussa tapasin nykyisen mieheni. Alku oli lievästi sanottuna hankalaa. Ensimmäisillä tapaamisilla olin kännissä, käyttäydyin miehen silmissä varmaan kuin mikäkin idiootti (en katsonut silmiin päinkään, en suostunut syömään hänen seurassaan, halusin tavata mahdollisimman syrjäisillä paikoilla...lista on loputon). Mies ei kuitenkaan tästä hätkähtänyt, kerran vain kysyi, että miksen koskaan katso häntä silmiin. Tokaisin, että "olenpa katsos vähän omituinen, erilainen ku muut" ja tempaisin käsilaukusta mukanani kantaman pilleripurkin (varsinainen koktail erilaisia rauhoittavia yms), purskahdin itkuun ja sanoin, että antaisin mitä vaan, jos pääsisin näistä ja viinasta eroon.
Yhdessä sitten lähdettiin musta jälleen ihmistä tekemään. Mieskään ei juonut enää edes niitä saunakaljoja, ja otti heti mun lääkepurkinkin parempaan talteen. Siinä meni ensimmäinen vuosi oikeastaan neljän seinän sisällä. En suostunut lähtemään selvinpäin yhtään mihinkään, en edes lähikauppaan. Pikku hiljaa sitten, monien takapakkien jälkeen alettiin liikkua siinä omassa lähiössä, kirjastossa, lähikaupassa jne. Aluksi aina hiljaisimpaan aikaan, kun oli vähän muita ihmisiä. Pikkuhiljaa mentiin jo keskustaankin yhdessä. Ja monet monituiset kerrat palattiin takasi kotiin, hirveiden itkupotkuraivareiden saattelemana, kun olin vihainen omaan epäonnistumiseeni. Ja monesti käännyttiin vielä ravintolan ovelta takaisin kotiin nälkäisinä, kun sain paniikkikohtauksen ravintolan muista asiakkaista tms.
Yksi merkittävä tekijä parantumisessa oli sekin, että minut "pakotettiin" töihin (en voinut kieltäytyäkkään, kun ei tästä ongelmasta muut tiedä) asiakaspalvelutehtäviin vilkkaaseen paikkaan, jossa sitten oli pakko reipastua. Jouduin olemaan yksin vastuussa isosta liikkeestä, jossa ihmisiä ravaa koko ajan. Ei jäänyt enää aikaa miettiä, että mitäs minusta taas ajatellaan, kun piti vaan hoitaa hommansa. Monet yöunet menetin ja itkut itkin varsinkin alussa tuon duunin takia, mutta voin sanoa, että se kannatti, vaikkei silloin siltä tuntunutkaan.
Nyt olen 21-vuotias, suhteellisen terve ihminen. Ystäviä minulla ei ole edelleenkään, kun en ole samanlaista hengenheimolaista kohdannut. Mutta onneksi minulla on ihana mieheni. Samalla paras ystäväni. Ja nykyään osaan jo nauttia yksin olostakin. Jopa kaupungilla kiertely hiljaisina päivinä yksinkin on jo ihan jees. Toki edelleen on huonoja aamuja, jolloin töihin kähtö on vaikeaa, auton pelottavat ja tuntuu että kaikki asiakkaat näkevät lävitseni pelon, mutta silti vain menen ja selviän. Työpaikkakin on vaihtunut. Toteutin monivuotisen unelmani omasta yrityksestä, jonka ei pitänyt koskaan minunlaiselleni hermokimpulle olla mahdollistakaan. Mutta tässä vain ollaan. Ja haaveita on edelleen. Seuraavaksi suunnittelen omia häitäni. Ne ovat suuri koetinkivi edelleen, sillä vihaan joutumista huomion keskipisteeksi, mutta silti uskon selviäväni. Häistä ei tule mitään sadan hengen megabileitä, vaan meille tärkeimpien läheisten juhla. Liian suuria tavoitteitakaan ei kannata itselleen asettaa, vaan pitää realiteetit mielessä.
Siinä minun tarinani. Näin kuusi vuotta oireista kärsineenä voin antaa muutaman hyvän neuvon, mitkä itselläni auttoivat eteenpäin;
-Puhukaa jollekin läheiselle oireista (oli se sitten puoliso, paras ystävä, äiti, isä, kuka vain). Pelko pienenee, kun jakaa sen jonkun kanssa, ja on edes joku, joka esim. kaupungilla tietää pelostasi, ja pelastaa hankalasta tilanteesta.
-Jättäkää alkoholi kokonaan. Se vain pahentaa tilannetta, vaikka tuntuisikin tuovan hetkellistä apua.
-Vaikka kuinka tuntuu vaikealta, pakottakaa itsenne hankaliinkin tilanteisiin, ja nostakaa rimaa pikku hiljaa. Ensin sinne lähikauppaan, sitten markettiin jne. Se palkitsee myöhemmin. Ja jos itseään ei mihinkään patista, oireet senkun pahenevat.
-Olkaa kuitenkin armollisia ja kärsivällisiä itsellenne. Paraneminen ei tapahdu kellään hetkessä, eikä kannata yrittää ensimmäisenä esim. Stockan hulluille päiville, vaan aloittaa sieltä lähikaupasta.
-Saa kommentoida ihan vapaasti. Ja hyvää kesää kaikille, älkää haaskatko sitä neljän seinän sisälle.-
Ihanaa että joku on noin hyvinkin selvinnyt tilanteesta. :)
Tavallaan lohdullista kuulla tuo selviytymistarina, mutta tavallaan mulla on myös muita ahdistavia tekijöitä. Vaikka onkin se oma ihana poikaystävä vieressä ja samalla paras ystävä, niin se lähinnä ahdistaa koska hän on AINOA. Kuvittelen olevani kummallinen, koska ainoa ystäväni on oma poikaystävä. Otan sen huonona ja outona asiana, koska joka puolellahan painotetaan sitä että naisella on monta tyttöystävää ja elämä on kuin sinkkuelämässä jne. No, mä olen jollain tapaa jäänyt paitsi tämmöisestä enkä tule hyvin toimeen naispuolisten kanssa. Aina minut käsitetään väärin ja olen kuulemma ärsyttävä ja ylpeä jne. Ketään ei ikinä kiinnosta tutustua siihen oikeeseen minään jota ehkä pelottaa ja ahdistaa ja on siksi tämmöinen. Tulen eniten toimeen miespuolisten kanssa, mutta seurustellessa se on kovin vaikeaa. Oma mies tuntuu olevan mustis poikapuolisista kavereista, ainakin siis varmasti olisi jos yhtäkkiä tokaisisin että meen jonkun Pertsan kanssa kahville moro. Mitäköhän johtopäätöksiä siitäkin toinen vetäisi kun ei olis ikinä kuullutkaan tästä. Muutenkin miesten kanssa on usein tullut väärinkäsityksiä, kun minä haluan olla kaveri, toinen ei haluakaan olla ihan vain kaveri. Huoh.
Olen miettinyt, että jos sain sinkkuna itseni revittyä edes sinne baariin, miksi lopetin sen kun aloin seurustella? En kuin seinään, mutta vähitellen. Joko etsin sieltä vain miestä, tai sitten mua ahdistaa seurustelun aiheuttama "vankila". Sain kyllä mennä minne huvitti, mutta silti tuntui ettei toinen pitänyt siitä/kehdannut sanoa. Äitinikään ei pidä ajatuksesta että olen baareissa (tai ylipäätänsä missään) koska olen varattu. Varattuna ei siis saisi näköjään elää, tai varsinkaan omistaa miespuolisia kavereita koska niidenhän kanssa petetään omaa kumppania. Olen totaalisen kyllästynyt läheisteni ahdasmielisyyteen ja luulenkin että se on osasyy tähän hitomoiseen ahdistukseen. En jaksa enää sitä selitysmaratonia kun olen menossa jonnekin ja kenen kanssa. Sinkkuna tätä ei ollut niin paljon, mutta ehkä äitini on keksinyt seurustelun hyväksi syyksi pitää minut erossa pahasta maailmasta. Välillä mietin, että ehkä äitini onkin syypää tähän kokoa ahdistukseen, koska en ole ikinä saanut elää vaan olen joutunut olemaan jossain pikku lasikaapissa. Nyt kun olen jo iso tyttö, olisi vihdoinkin kiva tehdä niinkuin itseltä hyvältä tuntuu. Mutta ei niin ei. Voisin tietysti mennä ja tehdä, mutta kai olen niin kiltti että haluan miellyttää.
Haluisin seurustella, mutta samalla myös elää normaalia nuoruutta ilman ahdistusta ja pelkoa. Mutta pahoin pelkään että jämähdän tähän tilaan niin kauan kuin seurustelen. Ehkä olen sitten joku rakkauden metsästäjä ja se on ainoa voima joka saa minut ylös. Sitten kun minulla on sellainen, en näe enää syytä mihinkään tai intoa tai mitään kun se on jo saavutettu.
Kaikki ihmiset ei vaan yksinkertaisesti voi olla samanlaisia. Ei kaikilla voi olla liutaa ystäviä ja elämä voi muistuttaa sinkkuelämän kopiota. On sosiaalisia ihmisiä, joilla on se 30 kaveria ja 10 parasta ystävää, sitten on niitä normi ihmisiä, kellä on se 5 kaveria ja pari ystävää. Ja sitten on niitä epäsosiaalisempia ihmisiä, joilla on ehkä se poikaystävä parhaana ystävänään, tai mummo tai äiti tai täti tms. Eikä nämä epäsosiaaliset ihmiset ole ihmisenä yhtään huonompia kun sosiaalisetkaan.
Noin itse asian ajattelen. En ainakaan pidä itseäni yhtään sen huonompana kuin muitakaan. Olen tällainen, enkä ENÄÄ viitsi yrittää väkisin esittää jotain muuta. Oli kyllä aikanaan samanlaisia ajatuksia kuin sinulla, ja kovasti koitin viinan voimalla hakea kavereita ja hyvää oloa, vaan en enää. Uskallan nauttia elämästä ihan tämmöisenään. Viihdyn perheen kesken ja mieheni seurassa, osaan nauttia myös yksinäisyydestä. Ja ei se kavereiden määrä korvaa laatua. Ole onnellinen, jos sinulta löytyy edes se yksi ihminen, kenelle voit asioitasi jakaa. Kaikilla ei ole sitäkään.
Ja normaalia nuoruutta voi olla paljon muukin kuin se juominen ja baareissa käyminen. Rohkeasti kokeilemaan uusia juttuja, jos ei yksin niin sitten yhdessä poikaystävän kanssa. Matkustelkaa, kokeilkaa uusia harrastuksia, tehkää uusia juttuja. Huomaamatta saattaa löytyä niitäkin uusia ystäviä, kun niitä ei niin pakolla etsi.
Niin no ei se juominen mua onnelliseksi tehnyt. Ehkä sen hetken tietysti, mutta kun aamulla heräsi pandasilmät naamassa ja olo oli kuin pesäpallomailalla hakattu, ei siinä hirveästi hymyilyttänyt. Ei hymyilyttänyt varsinkaan silloin, kun heräsi jonkun sellaisen vierestä kenen vierestä ei välttämättä olisi niinkään halunnut herätä. Siinä vaiheessa oli vähän sellainen olo että tekisin itsarin tai jotain. Muutenkin tuli surulliseksi, koska se kaikki hauskuus ei edes ollut todellista. Joku ei edes muistanut olemassaoloani baarissa, muutenkin sitten selvänä jotkut eivät tunnistaneetkaan. Kummallista ja siinä meni hämilleen. Parempi näin, kun voi olla varma kaikesta tapahtuneesta ja varma siitä että kuka välittää minusta oikeasti. Vaikka joutuukin toteamaan että eipä musta välitä näköjään kuin yksi ihminen. Siis jos kavereita mietitään. Mutta sentään joku. Muutenkin kun noita masislääkkeitä käyttää, niin ei niiden kanssa viitsi hirveästi alkoholia käyttää.
Jos kaikki lopettais juomisen, niin montakohan kaveria niillä enää olisi? Ei varmaan kovinkaan montaa.
Itselläni tämä pelko on nyt siinä vaiheessa, että en pysty edes lähimarkettiin menemään. Lähes joka päivä olen yrittänyt, mutta jo matkalla sinne alkaa vapina sun muut oireet niin pahasti et tuntuu ettei jalat kanna.
Jännitys on myös sen verran pahaa, että en saa itse soitettua lääkärille. Eipä tässä kai auta muu kuin äitille vähintään se tekstiviesti pistää ja kertoa mikä tilanne nyt on. Äitillä on jotenkin tiedossa tämä pelko, mutta ei varmasti aavista näin pahasta.
Melkoista helvettiä. Ruoka alkaa kaapista loppumaan ja pizzan tilaaminenkin kotio on tuskaista. Huoh.
Vielä lisäystä edelliseen viestiin.
Kesäloma loppuu tämän viikon jälkeen ja tällä hetkellä ahdistaa todella paljon edes miettiä työpaikalle eksymistä. Ennen kesäloman alkua jo useampana aamuna kädet täristen yritin väkisin vain selvitä lomaan asti.
Samaistun kaikkeen siihen, mistä aloittaja kertoi. Olen usein googlettanut sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja muuta sellaista mutten koskaan aiemmin ole löytänyt niin osuvaa kuvausta tilanteestani.. Ja olo on nyt jokseenkin helpottunut. Olen 21-vuotias ja olen aina tuntenut itseni oudoksi, erilaiseksi kuin muut. Tämä johtuu taustastani, isäni kuoli ollessani 7-vuotias ja äitini oli alkoholisti. Hän kuoli pari vuotta sitten. Vanhempi siskoni alkoi nuoruudessaan käyttämään huumeita. Siskoni tila on vuosien ajan pahentunut, hänen lapsensa huostaanotettiin ja nyt hän elää väkivaltaisessa suhteessa ja minä olen ainoa joka häntä vielä näkee.
Olen aina hävennyt perhettäni, koska tiesin jo pienenä ettei koulukavereilla ollut samanlaista kotona. Olin todella ujo, kiltti tyttö, tarhassa olin ainoa ikäiseni tyttö joten vietin jonkin verran aikaa ikäisteni poikien kanssa, vaikkei heistäkään mitään hyviä ystäviä tullut. Ennen ala-asteella aloittamista tapasin onnekseni erään tytön joka mielestäni pelasti minut yksinäisyydeltä ja tulevina kouluvuosina. Hän on edelleen paras ystäväni ja on aina tukenut minua. En olisi voinut parempaa ystävää löytää. Olen aina voinut olla oma itseni hänen kanssaan mikä on helpottanut ystävystymistä muihinkin, vaikka siihen menee vuosia että voin olla jokseenkin oma itseni. Miespuolisten kanssa on aina ollut juuri se ongelma, ettei heidän kanssaan voi pysyä ystävinä. Olen taipuvainen idealisoimaan miehiä, ihan kaikkia jotka ovat edes pikkasen kohteliaita tai jollain tapaa ihania, huomaavaisia. Miehet useimmiten myös tahtovat muuta kuin ystävyyttä minulta jos olen osannut olla oma hurmaava itseni, muuten he pysyttelevät poissa koska olen sosiaalisesti niin kömpelö, etenkin koulussa koska siellä vaaditaan sitä ja tätä ja on oltava niin normaali. Kaikkea mitä en ole.
Ennen olin todella vihainen ja katkera koska en osannut sulautua joukkoon. En osannut jutella niitä näitä enkä todellakaan osannut tehdä aloitetta kenenkään kanssa. Oudointa on tässä ehkä on se, että olen periaatteessa aina ollut todella avoin omista asioistani. Olen sellainen, että mielummin skippaan koko tutustumisprosessin ja puhun heti syvällisiä, mikä on joistakin tapaamistani ihmisistä tuntunut oudolta ja yhtäkkiseltä, toisista taas olen ollut todella kiinnostava tyyppi ja kokenut paljon. Nämä jälkimmäiset ovat niitä "minun kaltaisiani ihmisiä", joiden kanssa synkkaa koska saan puhua suoraan ja aistin heidän ymmärtävän minua. Olen aina ajatellut, että huomaan jo ensi kättelyssä jos joku on minun kaltaiseni ihminen, ja heihin tahdon tutustua. En osaa olla sellainen tuttu joka juttelee niitä näitä, koska semmoinen ei merkitse minulle mitään. Olen heittäytyjä, ja jos joku ei ole siinä pysyäkseen, en tahdo avautua hänelle - todistaa, että olen ystävyyden arvoinen. Toisaalta haluaisin osata olla sen kaltainen koska tuttuja on maailmassa enemmän kuin mitä on ystäviä. Osaan olla sosiaalinen kun tiedän etten enää tule tapaamaan jotakin ihmistä koskaan, ja jätän hyvän ensivaikutelman. Mutten osaa olla ihmisten kanssa, joita tiedän näkeväni vielä vaikka kolmen vuoden ajan, kuten opiskelutovereita. Silloin joudun viettämään enemmän aikaa heidän kanssaan ja pelkään, että he huomaavat etten ole ihan normaali. Silloin suojamuurini peittävät todellisen minäni ja ymmärrän todella hyvin, että minuun on vaikea saada kontaktia. Minusta näkee, etten "kaipaa" ketään lähelleni, vaikka totuus on toinen.
Juttelin asiasta kerran parhaan ystäväni kanssa, ja hän sanoi, että minua tosiaan on luultu koppavaksi useammankin kerran ja hän on sitten pyrkinyt selittämään heille, että olen ujo. Kukaan vaan ei ymmärrä kuinka sairaalloisen ujo osaan olla. Parhaimmillani olen hauska, avoin ja hurmaava, mutta tuntuu että se puoli kutistuu päivä päivältä masennukseni takia. Äitini kuoleman jälkeen en enää osannut olla, en tiennyt kuka olen ja kaikki on sekaisin. Olen selvinnyt kiitos ihanan poikaystäväni, joka on joutunut takiani kestämään paljon, parhaan ystäväni, sekä ihanan pikkusiskoni. Olen käynyt terapeutin tapaisen luona keskustelemassa folkhälsanilla mutta se päättyi kymmenen kerran jälkeen koska olin silloin 19 enkä enää kuulunut heidän kohderyhmäänsä. He kuitenkin näkivät minua senkin ajan koska olivat sitä mieltä, että tarvitsen keskusteluapua ja olin siitä todella kiitollinen! Sen jälkeen minulla oli yksi todella huono terapeutti ja lopetin siellä käymisen, enkä sen jälkeen ole saanut rohkeutta hakeutua terapiaan uudestaan koska pelkään, että seuraavakin mitätöi ongelmaani. En usko, että minustakaan aina huomaa sitä, kuinka paljon jännitän. Jännitän niin, että tärisen ja pelkään, että taju lähtee. En enää edes saa suutani auki, kuin ihan pakolla joskus. Tämä ärsyttää minua koska pelkään sen ärsyttävän muita. Hiljaiset ihmisethän ovat ärsyttäviä, eikö?
Tällä hetkellä olen myös töissä paikassa jossa minun on oltava sosiaalisempi kuin mihin energiani ja taitoni riittävät. Onnekseni(!) pomoni on ymmärtäväinen, kerroin hänelle jo työharjoittelun alussa olevani varovainen luonteeltani ja hän on sen ottanut huomioon, eikä painosta minua mihinkään. Tiedän kuitenkin olevani vain todella onnekas, enhän voi aina vain toivoa, että uudella työpaikalla on joku ihana ymmärtäväinen pomo joka antaa minun olla sellainen kuin olen. Toivon, että vuosien myötä tämä jännittämisongelmani hellittäisi, vaikken usko sen koskaan katoavan. Olen omaksunut jännittämisen osaksi itseäni, identiteettiäni ja joskus osaan myös nauraa itselleni. Joskus olen iloinen siitä, että olen kuten olen. JOSKUS. Useimmiten tämän asian kanssa on kuitenkin niin vaikea elää kun ei jokaiselle voi selittää, että olen tämänlainen, enkä haluakaan. Työssäni joudun paljon ihmisten kanssa kontaktiin, ja heidän pitäisi voida kääntyä minun puoleeni, ja hävettää mikäli en osaa antaa itsestäni oikeaa kuvaa. Silloin häpeän kaikkein eniten, etten ole normaali. Pelkään asiakastilanteita monta päivää etukäteen ja jos ne joskus peruuntuvat, voin tuntea kuinka rentoudun. Olen aina yrittänyt päästä helpolla sosiaalisissa tilanteissa. Nyt olisi kuitenkin aika aikuistua, ja tahtoisin olla aina ajattelematta, että missä kohtaa aita on matalin... Tahtoisin olla normaali. On ironista, että olen hakeutunut sosiaalialalle kun kärsin tästä ongelmasta. Kuitenkaan ei ole mitään mikä minua kiinnostaisi enemmän.
Olen päättänyt, että tulevana syksynä menisin taas terapiaan ja yrittäisin selvittää näitä ongelmiani, niitä on monia muitakin joita en kehtaa tässä sanoa. En tahdo tämän kaiken rajoittavan elämääni. Tähän asti olen pärjännyt sikäli hyvin, että pystyn miltei vaivatta hoitamaan normaaleja arkielämän asioita kuten käydä kaupassa, vaikka joka ikinen kerta mietin sitä, että minua tuijotetaan ja ihmiset tietävät, että olen outo. Kuten sanoin, en aina pelkää tai jännitä, mutta sekin riippuu ihan siitä, kuinka turvallinen olo minulla on. Poikaystäväni on myös hyvin sosiaalinen ja voittaa aina ihmiset taianomaisesti puoleensa, joten minun on hyvä olla hänen seurassaan kun tiedän, että hän hallitsee tilanteen ilman että minun tarvitsee vaivautua paljoa. Seison vain vieressä ja hymyilen, kuten usein teen :)
Tässä nyt tämä minun tarinani. Pitkä, vaikken tiedä jos sain sitä ollenkaan kiteytettyä. On tosiaan ollut ilo lukea tätä ketjua, se on auttanut! Kiitos siitä, ja tsemppiä kaikille muille ahdistuneille!
tähän rauhoittavat? Vai joutuuko jonnekkin jonoon ja turhaan selittämään kaiken kymmenille ihmisille, jotka pompottaa paikasta toiseen?
Musta tuntuu et kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja sit sitä kautta masennuksesta...muttaku apua en oikeen uskalla hakea:(
Minäpä selitin lääkärille nuo tännekin laittamani oireet, ja sanoi että voisipa ollakin ihan kuule sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Sain reseptin rauhoittaviin, mutta en ole kyllä vielä uskaltanut käyttää. :o Varsinkin kun kaikki menemiseni liittyvät juomiseen ja alkoholi ja lääke eieeieieie.
Yritin tässä yksi viikonloppu olla sosiaalinen. Laitoin itseäni nätiksi koko helv. päivän, loppujen lopuksi iski paniikki koska en löytänyt päälle pantavaa, kaikki näytti kamalalta, mitä muut ajattelis, pakko olla täydellinen muuten menee ilta pilalle jne. Sain itseni sitten kerättyä ja laitoin vanhat suosikit päälle. Mutta voi elämä mikä tuppisuu olinkaan. Kun menin kavereitteni seuraan, kommentoin jotain "hassua" kovaan ääneen ja tuntui että kaikki kattoivat oudosti. Siinä sitten yritin juoda tuppisuuttani pois, siinä onnistumatta. Ei edes maistunut juoma. Koko iltana en puhunut mitään erityistä kellekään, johtuen varmaan siitä etten ollut nähnyt ihmisiä pitkään aikaan. Ahdisti ihan pirusti ja tuntui etten saa sanoa mitään. Siinä olin poikien seurassa (tunnen oloni heidän seurassa rennommaksi) ja sekin oli vissiin väärin. Kaikki muut tytöt siinä yhessä läjässä ja minä yksin poikien kanssa. Sitten joku tietty kommentoi, että olempa ihana kun olen niin paljon hiljaisempi kun muut tytöt. Otin loukkauksena. Otin myös sen loukkauksena että minulle sanottiin että näytän siltä kuin mulla ei olis yhtään hauskaa. Siis sentaki kun en puhunut oikein mitään. En yksinkertaisesti uskaltanut, en keksinyt mitään. Seurasin vain muiden keskustelua. Tää vain pahensi mun pelkoa. Joskus olin sentään puheliaampi. :/ En kuitenkaan sanoisi olevani ujo. Haluan sosiaalistua, tutustua ihmisiin. Mutten vain osaa ja omaan huonon itsetunnon jonka kautta sitten pelkään. Mutta ujo en usko olevani, koska olen pystynyt huimiinkin tekoihin kun tilanne on vain oikea ja fiilis turvallinen.
Mua myös masentaa kun työpaikalla pitäis olla ohjaajana, auktoriteettina. Nokun hitto ei se tule luonnostaan.! Helpommin kuin ennen kyllä, mutta silti stressaan. On pelottavaa huutaa ja käskeä, korottaa ääntään. Yritä siinä olla uskottava kun tulee vaan sellanen olo että haluaa vajota maan alle ja muut ohjaajat kyylää silmä tarkkana miten suoriudun. Huoh. Sitten vielä valitetaan kun en keskustele muiden työkavereiden kanssa. No hitto MIKS PITÄISI? Mitähän yhteistä keksin niiden vanhuksien kanssa. No en mitään. Kaikki mitä sanon, on jotenkin väärin, joten en sitten sano mitään. Sekin on silti väärin. Sanon jotain sillon kun on oikeasti asiaa ja niiden kakaroiden kanssa kyllä juttelen, koska niistä ei kukaan arvostele vaan kuuntelee haltioituneena. Samalla tasolla varmaan sitten : D Ei tarvitse jännittää.
Piti vielä lisätä, että sentään tanssin baarissa koko illan. Enkä ollut edes kovassa humalassa. Mutta tanssiessa ei pidäkään puhua ja silti kaikki luulevat normaaliksi ja sosiaaliseksi.