olen viime aikoina alkanut epäillä, etten tosiaan ole ihan selvä. pari kuukautta sitten kun nämä ajatukset alkoi, se oli jotenkin etäistä ja pelottavaa, pelkäsin ehkä osittain siksi, etten tahtonut joutua taas siihen helvettiin. ajattelen, ettei mulla ole aikaa seota, mulla on niin paljon muutakin, mulla on rakas ihminen, jota en tahdo menettää. en myöskään tahtoisi, että se joutuisi katselemaan kun sekoan, usein tulee olo, että tälle matkalle mun on lähdettävä yksin.
enää tunne ei ole etäinen, enkä mä pidä sitä mahdottomuutena. joskus tuntuu, että oikein haluaisin seota vaikka tiedän, kuinka turhan pitkään toipuminen kestää ja kuinka paljon silloin pelottaa, joskus taas tiedän, että se on yhtä väistämätöntä kuin vuodenaikojen vaihtelu ja vanheneminen. se on niitä juttuja, mitä mun pitää kokea. en todellakaan tahtoisi ajatella noin, psykoosihakeisuus on kuitenkin lähes sama kuin haluaisi jonkin vakavan fyysisen sairauden. samalla se on mulle se matka, joka mun on kuljettava, muuten en pääse perille.
joitakin vuosia sitten näin ja kuulin harhoja. ikkunat olivat silmiä, talot puhuivat mulle. mitään ääniä en muista kuulleeni enkä oikein tiedostanut, mitä ne sanoivat, peloltani kieltäydyin kuuntelemasta mitä asiaa niillä oli. mä olin valmis tappamaan itseni ja vaikka mua pelotti (ei kipu eikä epäonnistuminen, vaan millainen on kadotus mihin joudun), se tuntui jotenkin niin luontevalta. se hyvä juttu huonossa keskittymiskyvyssä on, että pian unohdin ajatuksen, ehkä siinä vaiheessa kun luonto muuttui "eläväksi". en tiedä kauan tämä tilanne kesti, yhdessä illassa siitä kuitenkin selvisin. menin psykologille, ja mulla diagnosoitiin masennus, jota en ollut edes myöntänyt. sekoaminen ei kuitenkaan loppunut siihen vaikka niin pitkään ajattelin, seuraavat kuukaudet hetket yksin olivat jotenkin erilaisia, näin maailman eritavalla kuin ennen. en muista pelkäsinkö, tiedostin vain "sen jonkin" läsnäolon. se jokin oli musta hahmo mun ovella.
enää mä en usko satuihin ja vuosia elin jalat maassa. halusin olla kuivan realistinen ja sitä myös olin. olinko onnellinen? kai mä olin, kerran olin aika varma, että mulla on kasvain. viime aikoina nää olotilat on palanneet. mua ei niinkään pelota, mä tiedän kadotuksen olevan lähellä, mutta pystyn taistella sitä vastaan. samalla mietin, pitäisikö mun. jos mä patoan tätä loputtomiin esittämällä normaalia, mitä mulle lopulta tapahtuu?
mä tiedän, että osa ihmisistä haluaa mulle pahaa (tiettyjä pinnallisia juttuja, mitkä on nyt vaihtuneet sairauksiin) ja nauttivat, jos mun perhe sairastaa. ne sulkevat mut pois piiristään, koska haluavat aiheuttaa mulle pahaa mieltä, olenhan mä kertonut niille, että mitä enemmän olen yksin, sitä oudompia juttuja ajattelen. ne haluavat mun syövän vääriä lääkkeitä, koska silloin riski on suurempi. jos mä kertoisin niille mun rakkaideni sairastavan, ne nauraisivat. tän kaiken niiden pahuuden mä selitän sillä, että ne ovat oikeasti pahoja, ja vaikka mä tavallaan olen alkanut tajuta tän olevan vain mun ajatuksia, on se tottakin. ihan oikeasti miten ilkeitä ne ihmiset on mulle, ellei se ole pahuutta, tää maailma on paljon parempi paikka.
jos mä olen vihainen, muhun ei mahdu mitään muuta. jos mä ajattelen pahaa, se kostautuu mulle. jos joku satuttaa mua, se nousee ylemmälle tasolle, ja mä sairastun.
osa musta jopa haluaa siihen kauniiseen maahan, jossa mä joskus olin. kaikki tän todellisuuden murheet oli toisluokkaisia, mä olin niin kiinni mun omassa maailmassa. tai mä ajattelin, että se oli mun oma, mutta luultavasti mä vain pääsin sisään sinne. viime aikoina mä olen alkanut kännissä vajota ihan ihmeolotiloihin. mä olen luolaihminen tai mä elän keskellä pimeitä juttuja. jos mä näkisin sen kaiken ja taistelisin pahaa vastaan, mä en pelkäisi enää ja viisastuisin. mä olen vihainen mun rakkaimmalle, joka yrittää pitää mut selväjärkisenä.
mä olen suht älykäs, ihan nätti nuori nainen, mulla on kaunis koti, muutama rakas ihminen, joille mäkin olen rakas. mä osaan rakastaa, vaikka mä osaan vihata. näitä juttuja mä yritän muistella masennuksen pahimmissa vaiheissa, älä lannistu, sä nouset tästä vielä ja susta tulee ihan hyvä ihminen, joka pystyy huolehtimaan itsestään, mutta eipä se paljoa auta, kun ojanpohja kutsuu. kun mä vajoan sinne omituiseen oloon, nää asiat ei tunnu missään. ei edes masennus. mä vain olen. ja on se olo. ja se maailma. nyt mua ei edes haittaa, vaikka mä sekoaisin. silti mua harmittaa, että sekoamalla satuttaisin mulle rakkainta.
enää tunne ei ole etäinen, enkä mä pidä sitä mahdottomuutena. joskus tuntuu, että oikein haluaisin seota vaikka tiedän, kuinka turhan pitkään toipuminen kestää ja kuinka paljon silloin pelottaa, joskus taas tiedän, että se on yhtä väistämätöntä kuin vuodenaikojen vaihtelu ja vanheneminen. se on niitä juttuja, mitä mun pitää kokea. en todellakaan tahtoisi ajatella noin, psykoosihakeisuus on kuitenkin lähes sama kuin haluaisi jonkin vakavan fyysisen sairauden. samalla se on mulle se matka, joka mun on kuljettava, muuten en pääse perille.
joitakin vuosia sitten näin ja kuulin harhoja. ikkunat olivat silmiä, talot puhuivat mulle. mitään ääniä en muista kuulleeni enkä oikein tiedostanut, mitä ne sanoivat, peloltani kieltäydyin kuuntelemasta mitä asiaa niillä oli. mä olin valmis tappamaan itseni ja vaikka mua pelotti (ei kipu eikä epäonnistuminen, vaan millainen on kadotus mihin joudun), se tuntui jotenkin niin luontevalta. se hyvä juttu huonossa keskittymiskyvyssä on, että pian unohdin ajatuksen, ehkä siinä vaiheessa kun luonto muuttui "eläväksi". en tiedä kauan tämä tilanne kesti, yhdessä illassa siitä kuitenkin selvisin. menin psykologille, ja mulla diagnosoitiin masennus, jota en ollut edes myöntänyt. sekoaminen ei kuitenkaan loppunut siihen vaikka niin pitkään ajattelin, seuraavat kuukaudet hetket yksin olivat jotenkin erilaisia, näin maailman eritavalla kuin ennen. en muista pelkäsinkö, tiedostin vain "sen jonkin" läsnäolon. se jokin oli musta hahmo mun ovella.
enää mä en usko satuihin ja vuosia elin jalat maassa. halusin olla kuivan realistinen ja sitä myös olin. olinko onnellinen? kai mä olin, kerran olin aika varma, että mulla on kasvain. viime aikoina nää olotilat on palanneet. mua ei niinkään pelota, mä tiedän kadotuksen olevan lähellä, mutta pystyn taistella sitä vastaan. samalla mietin, pitäisikö mun. jos mä patoan tätä loputtomiin esittämällä normaalia, mitä mulle lopulta tapahtuu?
mä tiedän, että osa ihmisistä haluaa mulle pahaa (tiettyjä pinnallisia juttuja, mitkä on nyt vaihtuneet sairauksiin) ja nauttivat, jos mun perhe sairastaa. ne sulkevat mut pois piiristään, koska haluavat aiheuttaa mulle pahaa mieltä, olenhan mä kertonut niille, että mitä enemmän olen yksin, sitä oudompia juttuja ajattelen. ne haluavat mun syövän vääriä lääkkeitä, koska silloin riski on suurempi. jos mä kertoisin niille mun rakkaideni sairastavan, ne nauraisivat. tän kaiken niiden pahuuden mä selitän sillä, että ne ovat oikeasti pahoja, ja vaikka mä tavallaan olen alkanut tajuta tän olevan vain mun ajatuksia, on se tottakin. ihan oikeasti miten ilkeitä ne ihmiset on mulle, ellei se ole pahuutta, tää maailma on paljon parempi paikka.
jos mä olen vihainen, muhun ei mahdu mitään muuta. jos mä ajattelen pahaa, se kostautuu mulle. jos joku satuttaa mua, se nousee ylemmälle tasolle, ja mä sairastun.
osa musta jopa haluaa siihen kauniiseen maahan, jossa mä joskus olin. kaikki tän todellisuuden murheet oli toisluokkaisia, mä olin niin kiinni mun omassa maailmassa. tai mä ajattelin, että se oli mun oma, mutta luultavasti mä vain pääsin sisään sinne. viime aikoina mä olen alkanut kännissä vajota ihan ihmeolotiloihin. mä olen luolaihminen tai mä elän keskellä pimeitä juttuja. jos mä näkisin sen kaiken ja taistelisin pahaa vastaan, mä en pelkäisi enää ja viisastuisin. mä olen vihainen mun rakkaimmalle, joka yrittää pitää mut selväjärkisenä.
mä olen suht älykäs, ihan nätti nuori nainen, mulla on kaunis koti, muutama rakas ihminen, joille mäkin olen rakas. mä osaan rakastaa, vaikka mä osaan vihata. näitä juttuja mä yritän muistella masennuksen pahimmissa vaiheissa, älä lannistu, sä nouset tästä vielä ja susta tulee ihan hyvä ihminen, joka pystyy huolehtimaan itsestään, mutta eipä se paljoa auta, kun ojanpohja kutsuu. kun mä vajoan sinne omituiseen oloon, nää asiat ei tunnu missään. ei edes masennus. mä vain olen. ja on se olo. ja se maailma. nyt mua ei edes haittaa, vaikka mä sekoaisin. silti mua harmittaa, että sekoamalla satuttaisin mulle rakkainta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.