Minulla todettiin jokunen vuosi sitten epävakaa persoonaillusuus ja kaksisuuntaisen kakkostyyppi. (Ei lääkitystä) Aikani asian kanssa kamppailtua huomasin vihdoin Oikeasti hahmottaneeni epävakaisuuteni persoonassani. Aikaisemmin en ymmärtänyt koko diagnoosia, vaikka imuroin netistä tietoa hulluuksiin saakka.
Olen aina tullut toimeen kaikkien kanssa. En ärsytä ketään. Olen siis toisin sanoen "kaikkien kaveri".
Pinnan alla kuitenkin tuntenut jonkinlaista vastenmielisyyttä monia tuttavuuksiani kohtaan.
Huomasin näennäisen persoonani olevan kameleonttimainen. Kokoan ympäristöstäni ne piirteet ja tavat, joiden uskon toimivan missäkin tilanteessa. Eläydyn ympäristööni ja ympärilläni oleviin ihmisiin. Jollain tapaa muutun osaksi heitä. Tai osa heitä muutta minua.
Huomasin myös vaatteideni huutavan epävakautta. Erilaisia irtonaisia asukokonaisuuksia. Kummallisia värejä.. Toisiinsa sopimattomia.
EPÄVAKAUS! Miten ilmiselvää. :)
Olisi mukava kuulla teidän kokemuksianne kokemistanne oivalluksista muuten vain heränneistä ajatuksista? Tarkoittaako tämä, että olen parantunut?
Olen aina tullut toimeen kaikkien kanssa. En ärsytä ketään. Olen siis toisin sanoen "kaikkien kaveri".
Pinnan alla kuitenkin tuntenut jonkinlaista vastenmielisyyttä monia tuttavuuksiani kohtaan.
Huomasin näennäisen persoonani olevan kameleonttimainen. Kokoan ympäristöstäni ne piirteet ja tavat, joiden uskon toimivan missäkin tilanteessa. Eläydyn ympäristööni ja ympärilläni oleviin ihmisiin. Jollain tapaa muutun osaksi heitä. Tai osa heitä muutta minua.
Huomasin myös vaatteideni huutavan epävakautta. Erilaisia irtonaisia asukokonaisuuksia. Kummallisia värejä.. Toisiinsa sopimattomia.
EPÄVAKAUS! Miten ilmiselvää. :)
Olisi mukava kuulla teidän kokemuksianne kokemistanne oivalluksista muuten vain heränneistä ajatuksista? Tarkoittaako tämä, että olen parantunut?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mulla epäiltiin joskus epävakaata ja kaksisuuntaista vuorotellen, sitten molempia. Lopulta diagnoosiksi vakiintui pelkkä epävakaa. Oli se aika käsittämätöntä lukea epävakaudesta, kun huomasi toimivansa täysin diagnoosille luonteenomaisella tavalla. Ja sitten ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi käyttäytyy siten. Epävakaus oli sellainen suojamuuri, joka suojeli omaa minuutta, ei luottanut toisiin ihmisiin. Elin itseni sisällä, vankina, enkä päässyt ulos. En saanut olla olemassa, minua ei hyväksytty. Siltä se tuntui. Sitten käyttäytyi ehkä tavalla, joka aiheuttaa muissa ihmisissä vihaa. Ja se käyttäytyminen oli oikeasti vain avunpyyntö, kukaan ei vaan ymmärtänyt sitä. Kun muut oli mulle vihaisia, vihasin itseäni ja samalla tunsin hirveää tuskaa. Mielialat vaihteli.
Vain kaikista läheisimmät ihmiset huomasi epävakauden. Tosin kännissä tuli joskus aivan käsittämättömiä ylilyöntejä. Raivareita, tosi lapsellista käytöstä, jne. Silti tuli juotua välillä liikaakin, ei sitä juomistakaan pystynyt kontrolloimaan. Kun oli huono olo, niin ei muuta kuin alkoon. Oli aivan käsittämätöntä, kuinka kaikki asiat vaan tapahtui. Ei voinut itse vaikuttaa mihinkään. Olin aivan pihalla suuren osan ajasta. Näin jälkeenpäin ajatellen olin ihan kuin joku marionetti. Joku voimakas tunnetila tuli vain jostakin.
Jossain vaiheessa aloin hahmottaan eri puolia itsessäni. Aikaisemmin käyttäydyin kai sen mukaan, miltä sattui tuntumaan. Olin esim. joko todella hyvä tai todella huono ihminen, en koskaan mitään siltä väliltä. Samoin suhtauduin muihin ihmisiin. Välillä saman päivän aikana minä monta kertaa joko vihasin tai rakastin itseäni tai jotain toista. Minuuteni vaihtui ennen tunnetilan mukaan. Jos koin esim. poikaystävän taholta tulleeni hylätyksi, koin olevani arvoton. Ja nää hylätyksitulemiset oli vain mun omassa päässä. Ei osannut erottaa omia tunteitaan toisen ihmisen tunteista. Järjellä kaiken kyllä ymmärsi, muttei tunnetasolla.
No tässä joitakin pohdintoja. Epävakauden oppii lopulta itse tunnistamaan ja erottamaan terveestä käyttäytymisestä. Voihan se hyvinkin olla, että olet parantunut (ainakin muutosta on tapahtunut parempaan). Itse en ole vielä täysin, mutta uskon ettei parantumiseen ole enää kovin pitkä matka. Minuus on vielä aika heikko, mutta pääasia on, ettei läheiseni enää kärsi sillä tavoin, kuin ennen. Enkä kärsi itsekään.
Tunteeni ailahtelevat laidasta toiseen. Kun joudun hylätyksi lamaannut tunnen itseni täysin arvottomaksi, koska rajani on ylitetty ja rikottu jolloin tuntuu etten enää tiedä kuka olen ja mikä tarkoitukseni on. Koska yhdessä olon aikana raja ylittyy ja tuntuu että olisin vastuussa tästä ihmisestä ja arvokas koska hän arvostaa minua, vaikka olisin ennen sitä tuntenutkin itseni arvokkaaksi itsenäni. Tuntuu että olen kopioinut joitan kavereitani ja välillä tuntuu kuin puhuisin juuri kuin he koska heidän tapansa oli sellainen joka kiinnittäisi muissa ihmisissä huomioita. Rakastan positiivista huomioita,. Jos tiedän että saan negetiisvista huomioita en mene paikalle. En kestä epä onnistumisia, minun pitää olla aina edustava, en osaa nauraa itselleni. Nykyään yritän mielistellä ihmisiä että saisin kavereita koska arvottomuuden tunteeni takia en voi mennä ulos. Pelkään että nuoret nauravat minulle. Ja vihaan miehiä koska minusta tuntuu etten saisi itselleni sellaista miestä jonka haluaisin. Vihaa miehiä myös siksi että he ovat loukanneet minua esinellistämällä naisi ja kertomalla typeriä vitsejä. Haluaisin ehkä mennä uimaan ja haluaisin saada kavereita mutta en vain tiedä missä minut hyväksyttäisiin ja missä ihmiset eivät olisi niin ilkeitä täällä suomessa ja espoo helsinki alueella. VÄltän helsinkiä vaikka tiedän että siellä olisi aina välillä kiva käydä mutta ihmiset ovat niin pinnallisia ja kylmiä etten uskalla mennä sinne ja todella ilkeitä myös. En oikein tiedä mitä haluaisin elämältä mutta tiedän että haluaisin yhteisön jossa minut hyväksyttäisiin ja tuntisin että kuulun jonnekkin ja että minua arvostettaisiin ihmisenä että minulla olisi ihmis arvo niinkuin kaikkilla. On käsittämätöntä kuin täällä suomessa tekeminen määrittää minkä arvoinen olet. Esim jos et käy töissä olet arvoton. Julmaa.
Hei!
Tekstistäsi saa sen kuvan kuin muut ihmset olisivat pysähtyneet sinua tarkkailemaan. Ja koet, että mm. miehet olisivat sinua tarkkailleet, tai tarkkailisivat, jos olisit miesten lähellä. Ja mistähän tämä sitten kertoo?
vuosi sitten diagnosoitiin epävakaa, mutta kun katson aiempaa käytöstäni, olen ollut epävakaa paljon pidempää. viime aikoina olen alkanut kyseenalaistamaan epävakaata, jotenkin vaikea uskoa, että oma persoona olisi jotenkin "tavallisesta" poikkeava tai häiriintynyt. no, mikä tahansa mikä poikkeaa tästä "tavallisesta", luokitellaan häiriintyneeksi.
juuri tuo hylätyksi tulemisen pelko. jos miehelläni ei ole tunteita minua kohtaan, en ole mitään. jos se on vihainen minulle, olen paha, jos kertoo rakastavansa minua (mitä ei tämän miehen suusta usein kuule), olen hyvä ja maassa rauha. kun mies lähtee reissuun, kadotan itseni. suljen tunteeni pois ja kuljen päivien läpi paljoa ajattelematta, ainoa syy päästä eteenpäin on miehen kotiinpaluu - kun hän on reissussa, tunnen itsekin olevani. hänen työuupumuksensa on minun työuupumukseni, vaikken töissä olekaan.
osaan myös olla tosi mukava ihmisille, joista en välttämättä pidä. ajattelen sen kuuluvan hyviin tapoihin, ettei näytä inhoaan elein eikä hauku toista päin naamaa, häiriintynyttä tästä tekee se, että mitä enemmän ihmistä inhoan ja mitä enemmän haluaisin aiheuttaa pahaa, sitä kiltimpi olen. sisällä kiehuu ja tahtoisin potkia ja tukistaa ja muovata tyypin naaman uuteen uskoon, mutta nyökyttelen, hymyilen, ymmärrän. ja vaikka se padottu viha tekee musta kipeän, ne hetket on mulle valtaa - mikään mussa ei kerro, kuinka paljon mä todella vihaan.
"Oli aivan käsittämätöntä, kuinka kaikki asiat vaan tapahtui. Ei voinut itse vaikuttaa mihinkään."
niinpä. mieheni ei usko kun yritän selittää toimintaani suht samoilla sanoilla, ja itsestäkin tuo tuntui pitkään valheelta. viime syksynä kuitenkin tajusin olevani kone, joka on ohjelmoitu toimimaan tietyn kaavan mukaan. se kaava pitää koneiston kunnossa (nollaa vitutuksen ja ahdistuksen, mutta myös aiheuttaa molempia), eikä siitä saa poiketa. toisaalta teen milloin mitäkin enempää ajattelematta, saatan lähteä hyvin väsyneenä shoppailemaan kauemmaksikin ja joskus huomaan tekeväni samat jutut, meneväni samaan paikkaan useasti päivässä. kehoni kulkee, mutta sieluni on unessa.
ärsyttävintä itsessäni on se, että kun tiedossa on joku meno ihmisen kanssa, jota en niin usein näe, valitsen vaatteeni tämän ihmisen tyylin mukaan. samalla pidän omaa pukeutumistani paljon parempana kuin monen tuttuni, mutta kai se on joku miellyttämisen tarve. en haluaisi kenenkään kommentoivan ja nyrpistelevän tai edes ajattelevan minusta pahaa, kun kukaan ei tunnu osaavan peittää negatiivisuuttaan kuten minä. niin ainakin kuvittelen.
ulkoisesti epävakaan ja normaalin käytöksen eroa tuskin huomaa, ei ainakaan ellei mennä ihan ääripäihin. silloinkaan "normaali" harvoin tunnistaa epävakaan, suurin osa tutuistani (ellei kaikki) pitävät minua vain vittumaisena, katkerana ja että mulla on heikko itsetunto tai olen vetänyt jotain, kun robottivaihe puskee päälle. yksi nyt entinen kaverini kyseenalaisti jokaisen ilon- ja onnentunteen mikä minulla oli, koska seuraavassa hetkessä koko maailma saattoi olla persreikä - johtuen juuri tästä kyseenalaistamisesta, jos tuo ei usko mun onneen, ei sitä varmaan olekaan. sen jälkeen aloin salata hyvän olon, ettei kukaan pääsisi pilaamaan sitä, samoin kuin kätken todellisen minäni suojaan pahalta.
epävakaata on muille vaikea selittää, mutta pikkuhiljaa olen alkanut itse erottaa sen normaalista käytöksestäni. nämä teidänkin viestit auttoi ymmärtään paljon, mitä kaikkea tähän liittyy.
Me ollaan epävakaita läheisriippuvaisia
Me pelätään sitä että joku hylkään
Me tunnetaan toisten tunteita
Otetaan niiden tunteet omiksi
EI ei sen näin pitäisi olla
Kuvitelkaa ei ole mahdollsista tuntea toisien tunteita
Koska me ei voida olla ne toiset ihmiset
Meidän tarkoitus ei ole miellyttä toisia
Tunnemme itsemme arvotoomiksi
Emme osaa sanoa vastaan koska petymme
itseemme
Koska emme osaa hallita vihamme
koska emme ole saaneet tuntea vihaa lapsuudessa ja sitä on vaikea tuntea
tunteet ovat voimakkaampia koska emme ole saaneet tuntea niitä
ne voivat pelottaa toisia ihmisiä koska ne voimakkaita
Mutta loppujen lopuksi ne ovat vain tunteita
Mutta koska meidät on hylätty niiden takia lapsuudessa ja
meidät on hyväksytty vain kiltteinä ja ymmärtäväsinä
ja torjuttu kun olemme olleet vihaisia
olemme kätkeneet vihan
Miestä on tullut miellyttäviä kilttejä lapsia
Mutta meillä on oikeus olla vihaisi
ja sanoa mielipiteemme
meitä vain pelottaa torjunta ja menetys
mutta jos aina sanoisimme mitä mieltä olemme
tulisi meitä vastaan ihminen joka pitäisi samoista asioista ja arvostaisi samoja aisioita
löytäisimme turvallisen ihmisen joka antaisi meidän tuntea vihaa
ilman että hän jättäisi meidät
hoppisimme hyväksymään vihamme
emmä ole pahoja ihmisiä jos sanomme mitä mieltä olemme
olemme van ihmisiä niinkuin muutkin
miksi joillain muilla sitten olisi vain olla oikeus tuntea
Eikö meilläkin pitäisi olla oikeus tuntea
ja olla hyväksyttä niin vihassa ja surussa kuin tyytyväisyydessä ja ymmärräksessä
Olen itse mennyt lapi kaikenlaisia vastoinkaymisia, mutta myos tietysti ihaniakin hetkia. Pitkaan sairastetut pahat panikkikohtaukset pistivat elaman aikoinaan aivan sekaisin. Sen jalkeen iskenyt syva masennus yrittaa aina silloin talloin saada otetta ja nykyaan annakin sen tulla. Se kestaa aikansa ja menee sitten ohi, vaikka onkin joskus tosi raju. Maniaa mulla ei ole ja nykyaan olen suhteellisen tasopainoinen.
Eiku tasanen kirjoitti "kehoni kulkee, mutta sieluni on unessa". Eihan shoppailuun tarvitsekaan suhtautua tunteella, niin kuin ei moneen muuhunkaan paivittain hoidettavaan asiaan, vaan ne muodostuvat rutiineiski ja helpottavat nain ihmisen elamaa. Mulla on sellanen tunne, etta nyt sitten niitetaan satoa empaattisuuden vaatimuksesta, jota on kailotettu viimeiset kymmenen vuotta, me ihmiset kun ei eleta luostarissa noudattamassa hyveita, vaan ollaan aika raadollisia. Nyky yhteiskunnassa ihmiset eivat voi olla niin kauhean empaattisia. Ihmisilla on oikeus olla vihaisia silloin kun tuntee loukatun ja iloisia silloin kun silta tuntuu. Kukaan toinen ei voi tietaa milta itsesta tuntuu ja kaikilla on oikeus omiin tunteisiinsa. Jokapaikan tietajia (empaattisuusguruja)on maailma vaarallaan ja itse olen alkanut suodattaa kaikkien sanomiset ja uskon sitten kun asia on mennyt mulle perille.
Epavakaa on ulkoaohjautuva, eika tunne omia vahvuuksiaan, koska ne hukkuvat ulkoapain tulevaan arsykkeiden sekamelskaan. Itse olen tunnistanut aikaisemmin joitakin edellisen kirjoittajan tuntemuksia. Olen kuitenkin paassyt nyt asteelle, etta kun oikein joku asia alkaa vaivaamaan, pystyn nyt ajattelemaan lakoonisesti - mita sitten, ei toi maailmoja kaada ja jalkeenpain huomaan, etta ei se kaatanutkaan. Tulee muuten todella upea tunne, ma saan olla sellainen kun olen.Piste.
Ajatelkaa sita omaa pienta sisaista lastanne, joka on jokaisella ja kohdelkaa sita kuin elavaa lasta, hyvin. Usein se yrittaa kertoa milta siita tuntuu, mutta jos sita ei kuunnella eika ohjata, se heittaytyy tosi ilkeaksi kakaraksi niin kaukasi aikaa, kun tulee kuulluksi. Itseani auttoi paljon sisaiseen lapseeni tutustuminen ja huomasin, etta se oli kiltii ja alykas lapsi ja silloin ensimmaisen kerran annoin itselleni tunnustusta, jota alemmuudentuntoisena en ollut aikaisemmin antanut.
Ei voi olla hyva muille ennen kuin oppii olemaan hyva itselleen.
Osaan kylla aaaaakkoset, mutta kone on amerikkalainen
Tsemppia.
Heh, vuosi meni kunnes törmäsin kirjoittamaani viestiin uudelleen.En aluksi muistanut kirjoittaneeni. Ihmettelin samoja diagnooseja ja pirun tuttua kirjoitusasúa. :D
Yllätyin mahtavista vastauksista ja voin kertoa, että edellisestä tilanteestani olen päässyt hurjasti eteenpäin. En kuitenkaan ole "parantunut.."
Kamppailen vielä sisäisen minun tyhjyyden ja muiden oireiden kanssa mutta paljon paremmin kuin ennen.
Jatkuva itsen kehittäminen on jäänyt kyllä päälle ja senkin "haitallisuuden" muistin vasta nyt.
Tuntuu, että tämä "häiriö" on kuin yksi suuri suo, jonka seasta löytyy kokoajan uutta kun vanhat asiat on selvitetty. Vai tekeekö häiriö minusta suon?
Tiedä häntä, mutta jaksamisia kaikille!
Ollaan ihania toisillemme. Jokaisella on kuitenkin jo valmiiksi vaikeaa.